pipa

Ensikohtaaminen vauvasi kanssa

205 posts in this topic

Minun ensimmäinen kommentti vauvan tultua kokonaan ulos oli: "Tuliko sieltä vauva?" :rolleyes:

 

Moni synnyttänyt oli kehunut minulle hetkeä, jolloin vauvan saa syliin ikimuistoiseksi ja silloin kaikki synnytyksen tuskat unohtuu. Kun sain vauvan rinnalleni totesin, että "onhan se söpö, mutta mua sattuu vieläkin." Voimat oli ihan lopussa ja pelkäsin pudottavani vauvan. Rakastin kyllä nyyttiä heti ensi hetkestä, mutta jotenkin olin liian väsynyt ja tuskainen pohtimaan koko asiaa, halusin vain levätä ja särkylääkettä. Vauvan sukupuolikin jäi vain toteamukseksi, että "sehän on poika", vaikka meille ei sukupuoli ollut ennalta tiedossa. Pikku hiljaa synnyttäneiden osastolla jaksoi sitten alkaa ihastelemaan omaa lasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kuukauden päästä tulee kuluneeksi kaksi vuotta, kun tyttö syntyi kiireellisellä sektiolla.

 

Ensimmäisen kerran kun vauvan näin, en oikein muista ajatelleeni mitään. Mulle kerrottiin, että vauva on tyttö ja mä mielessäni ajattelin, että "niin tietysti". Tunne tytön odotuksesta oli ollut niin vahva koko raskausajan. Siitä vauva vietiinkin sitten jo pois ja mä lähinnä taisin keskittyä vain siihen, mitä mulle itselleni tehdään. Ei vauvaa vielä osannut juuri ajatella, kun synnytys olikin saanut niin yllättävän käänteen ja mä makasin yhtäkkiä voimattomana tekemään yhtään mitään. En oikein osannut edes pelätä mitään.

 

Heräämössä sama ihmettely jatkui. Mies tuli käymään ja näytti kuvia vauvasta. Tuntuihan se ihan oudolta, että vauva oli nyt syntynyt. Kysyin vauvan kokoa kun mulle ei oltu sitä missään vaiheessa vielä kerrottu, ja järkytyin, kuin iso tyttö sieltä oli tullut (3880g ja 53cm)! Mies oli siinä vierellä jonkun aikaa, laitteli tekstaria isovanhemmille ja mä olin ihan tokkurassa. Haava oli aika kipeä, minä tosi väsynyt ja paleli. Mulle tuotiin monta lämmintä peittoa. Jossain vaiheessa aloin hermoilla, kun puudutuksen laskiessa jalat tuntui ihan oudoilta ja mä pelkäsin, että toimiiko ne enää koskaan. Kaikkea sekavaa se päivä piti siis sisällään, kaikki oli ihan uutta.

 

Illankin mä lähinnä nukuin ja olin melkoisen kipeänä. Lastenhoitaja kävi kysymässä, että haluanko hänen vielä tuovan ennen yötä vauvan näytille, ja mä vastasin ensin että en. Olin niin poikki ja jotenkin sekaisin. Ajattelin, että jaksaisin huomenna paremmin. No, hän kuitenkin toi tytön näytille ja mä olin ihan häkellyksissä, miten kaunis meidän vastasyntynyt olikaan! Tyttö oikein hehkui mun silmissä vaaleanpunaisissa vaatteissaan ja mä vain hoin sille hoitajalle, että miten voi olla noin kaunis vauva!

 

Siitä se sitten se toipuminen pikkuhiljaa lähti ja seuraavana päivänä sain vauvan jo syliin. Aika rankka kokemus se oli, vaikka vauvalla olikin kaikki koko ajan hyvin. En minä sillon osannut yhtään surra sitä, että saanut vauvaa heti syliin, mutta jälkeenpäivän oon miettinyt ja surrutkin, miten ja voimaton ja sekaisin itse olin ja vauva tuntui ihan vieraalta sen alun.

Share this post


Link to post
Share on other sites

mä en muista mitä ajattelin.. neiti rääkyi ja pihkat ja pisut sain heti syliin :D Vähän oli outo olo kun olin niin sekaisin synnytyksestä ja kun jouduin tikattavaksi niin taisin olla monta tuntia vauvasta erossa... Ei päässy oikein tunteet syttymään...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän tyttö syntyi imukupin avustuksella, kun kesken ponnistusharjoitusten vauvan sydänäänet heikkenivät ja oli uhkaava hapenpuute. Ajattelin vain, että pakko saada vauva äkkiä pois ja ponnistin minkä jaksoin.

En varmaan ikinä unohda sitä tunnetta ja näkyä, kun vauva lopulta "pullahti" ulos ja nostettiin heti peppu edellä siten, että näin, että tyttöhän meille tuli! Taisi olla ensimmäiset sanat "me saatiin tyttö" ja itkua päälle (helpotuksesta ja onnesta).

 

Tyttö nostettiin heti mun masun päälle ja ihmettelin vaan, että onpa hän kaunis. Kuinka joku voikaan olla niin täydellinen! Olin kyllä varautunut, että vastasyntyneet eivät välttämättä ole mitään kaunokaisia, mutta taisin katsoa tyttöä vähän vaaleanpunaisten lasien läpi, kun minusta hän vaan oli heti niin älyttömän kaunis :lol:. Ja ei haitannut, vaikka päästikin heti hätäkakat syliini. Jälkeenpäin kuvia katsellessa vasta huomasin, että päässä oli ihan verinen pahka imukupista (en kyllä huomannut silloin).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiireellisen sektion lopuksi poika nostettiin sinisen leikkausliinan takaa nähtäväkseni. En suorastaan edes muista miltä hän näytti silloin, mutta sanoin "pieni kulta" ihan haltioissani ja kyynelet valuivat silmänurkista. Salihenkilökunta onnitteli kymmenen pisteen pojasta. Sitten hän katosi näkyvistä ja kova parku vaan kiersi ympäri salia, kun häntä pestiin, punnittiin ja puettiin. Sain vielä muutaman silmäyksen ennen kuin minua alettiin ommella kiinni ja poika vietiin isänsä syliin. Itse vietin heräämössä kolme tuntia jalkojani hakien, kunnes pääsin osastolle katsomaan lastani kunnolla. Siinä vaiheessa olin sitten jo niin väsynyt ja kipulääkkeistä pöllyissäni, että lähinnä vaan köllötin tuntikaupalla poika paidan sisällä lämpimässä. Rakkaus ja hellyys heräsivät heti ensi näkemällä, mutta meni hyvän aikaa ennen kuin pystyin osallistumaan vauvan hoitoon kivultani ja kankeudeltani. Aika pitkään tuntui jotenkin avuttomalta ja pelkäsin, etten osaa huolehtia hänestä (lisäksi vauva oli aluksi huono syömään). Onneksi mieheni suhtautui paljon reippaammin ja toisaalta rennommin, ja hänen avullaan pääsin huolistani ja aloin oppia varmempia otteita vauvan kanssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Poika syntyi myöskin kiireellisellä sektiolla, joten ensinäkeminen oli vilautus ennen pesua punnitusta yms. Silloin vain itkin, osin onnesta mutta myös siksi että pelkäsin vietävästi sitä leikkausta! Kun poikaa pestiin ja minua kursittiin kokoon, tuli sairaanhoitaja kertomaan että poika painoi 4020g ja oli 50cm pitkä. Silloin mä ajattelin että apua, miten meille noin iso vauva tuli ja ettei se kyllä yhtään näyttäny lihavalta :rolleyes::lol:

 

Sitten mut kärrättiin heräämöön, jossa mies jo odotti poika sylissään. Silloin mietin että onpas söpön näköistä, siinä ne mun miehet on! Sain pojan rinnalle ja samalla kun poika söi, katselin sen nenässä, silmien välissä ollutta poimua ja mietin että onpas se syvä, toivottavasti se siitä turvotuksen mukana laskee, muutenhan sitä kiusataan koulussa :rolleyes: Ja että onhan se siinä nyt söpö mutta ei kyllä enää kymmenvuotiaalla :lol: Sit kun päästiin osastolle, olinkin jo niin tokkurassa kaikista kipulääkkeistä, etten enää muista ajatelleeni poikaa vaan suunnittelin Pirates of the carribeanin 4 osan kohtauksia B)

 

Niin ja siis se poimu hävis muutamassa päivässä turvotuksen laskettua ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun synnytys oli tosi nopea, että hyvä kun itsekään tajusin, että tässä jo synnytetään. Pidin silmiäni kiinni koko synnytyksen ajan ja uskalsin avata vasta, kun kätilö sanoi, että nyt se syntyi. Tuntui tosi uskomattomalta, että sieltä mahasta tuli oikea vauva! Kätilö puhui, että onpas yhtä tumma kuin isänsä, ihan kuin pieni sammakko ( :rolleyes: ). Kätilö myös sanoi, että lasketaanpa yhdessä sormet ja varpaat. Olin ihan pihalla ja taisin itsekin sanoa, että äidin pikku sammakko :rolleyes::o . No, myöhemmin ajattelin, että eihän mun vauva mikään sammakko ole!!! :angry:

Olin myös aika huolissani omasta terveydestäni, koska tärisin ihan hirveästi ja kätilöt ihmettelivät mistä oikein vuosin verta. Kun mut saatiin paikattua pystyin vasta keskittymään vauvaan ja se oli ihana :wub: Kyllä se rakkaus sitten syttyi...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihmettelin vain synnytyksen jälkeen, että tässäkö tämä nyt oli ja missä ne suuret tunteet itkuineen on. Sitten katsoin tyttöä, jonka pää oli vähän laatikkomainen ja hän katsoi myös kieroon :rolleyes: Nyt hän on luonnollisesti maailman kaunein lapsi.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Imetin ja vaihdoin vaippoja joskus aamuyöstä ja itkin onnesta. Katselin vauva sylissä ikkunasta työpaikoilleen kiirehtiviä ihmisiä ja ihmettelin, miten nuokin vain elävät ihan normaalia arkea, vaikka meidän ihana vauva on syntynyt.
:wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Muistelen nyt huvittuneena sitä hetkeä, kun pikku tyttömme, tähtisilmämme syntyi maailmaan. Olin ollu 12h sairaalassa ja hieman pelonsekaisten vaiheitten jälkeen ( sydän äänet laski aina kun supistus tuli ja sit synnytyssalissa lekuri yrittikin samasta syystä ottaa päästä jotain verinäytettä vaavilta 3 kertaa, kumminkaan siinä onnistumatta, no sit sanottiinkin, että nyt ponnistat kiireellä, että saadaan vauva ulos... no 12 minuuttia siinä sit meni pinnistellessä ja se tuntui ikuisuudelta). joka tapauksessa mun mielestä melkein kuului "plops" kun kätilö "veti" tytön ulos. Eka ajatus oli ihmetyksen sekainen helpotus: huh, tää on ohi! ja että Ihanaa, nyt meillä on pieni ihmisen alku maailmassa. Sit sain tytön syliini, ilmeisesti häntä oli kai vähän pyyhitty (?) kun ei mun mielestä ollut kovin verinen tai likainen. Oli kuulemma kakannut kohtuun ja niellyt sitä kakkaista lapsivettä tietenkin, joten oli kuulemma ihan sinapinvärinenkin. Sitä en ite tajunnu kyllä siiinä ollenkaan, kuvista näin myöhemmin ettei kyl mitenkään puhtoinen ollut =)

 

Pikku H syntyi tasan 42+0 aamuna ( just oli päivä vaihtunut, klo 00.22) joten iho oli pitkään vedessä olosta mennyt ihan kurtuksi ja näytti lähinnä siltä, etä hän olisi luomassa nahkaansa koko pienen ihmisen mitaltaan!! Muistan sanoneeni ääneenkin, rakkautta äänessäni kyllä, että onpas tää vauva ruma, tosi ruma sä oot, mutta siltä meidän ja maailman paras vauva! Meidän pieni pupujussi oot!!

 

Sit alkoikin mun epparin kursiminen kasaan ja vauva vietiin johonkin tsekattavaksi jne. Pienihän hän oli, 2780g ja 50cm.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Se hetki, kun näin poikamme ensimmäistä kertaa, on kyllä piirtynyt niin kirkkaana kuvana mieleeni, että ihan kuin sen näkisi valokuvana. Kätilö nosti ilmaan pienen, vähän sinertävän mutta pontevasti huutavan ja niin täydellisen pyöreän, vahvan ja terveen näköisen pojan, jolla oli paljon pähkinänruskeaa tukkaa ja ihan selvästi minun silmäni ja ylähuuleni ja miehen nenä. Kätilö pyyhki poikaa puhtaammaksi ja selosti jotain kätilöopiskelijalle ja me miehen kanssa halasimme toisiamme ja suutelimme ja itkimmekin vähän. Sain pojan vatsani päälle, napanuora oli niin lyhyt, ettei hän ylettynyt ylemmäksi. Pian mies sai leikata sen (hän kuvasi tunnetta ihan ihmeelliseksi, hänelle lyötiin käteen sakset ja hän vain leikkasi ilman mitään tajua siitä mitä hän tekee) ja kun napanuora oli solmittu, sain kovasti itkevän pojan rintani päälle ihoani vasten. Hän rauhoittui heti, avasi tummansiniset silmänsä, katsoi ensin minua silmiin ja sitten isäänsä ja puristi tiukasti minua sormesta, ihan kuin sanoen, että minä olen teidän lapsenne, pitäkää minusta huolta.

 

Se oli ylivoimaisesti elämäni hienoin hetki.

 

Muoks. Oli siinä seassa kyllä vähän maallisempaakin tunnetta, mun ensimmäinen kysymys kätilölle oli, että "tuliko repeämiä" ja aika pian alkoikin istukkahuolet, se kun ei irronnut. Kätilöt paineli mun vatsaa ja yritin itsekin ponnistaa sitä ulos, mutta, eihän siitä mitään tullut. Jossain vaiheessa musta holahti valtavasti verta ja sitten tulikin jo aika kiire leikkaussaliin istukan irrotukseen. Pojan ja miehen näin vasta kolmen tunnin päästä kun pääsin osastolle, mutta sama ihana tunne iski heti, kun heidät näin, vaikka olinkin aika huonossa hapessa ison verenhukan vuoksi ja pää nukutuksesta sekaisin. Mies itki, hän ei ollut oikein saanut tietoa, mitä minulle tapahtui ja oli jo miettinyt, että näinkö hän jäi heti yksin poikansa kanssa. Onneksi niin mistään niin vakavasta ei kuitenkaan ollut kyse.

Edited by Lia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun vauva syntyi, niin en ehtinyt nähdä kuin varpaat ja sitten mentiin. Vauva ei hengittänyt.

Mies oli ehtinyt nähdä silmät. Poika lähti virvoitteluhuoneeseen virkoamaan ja sieltä keskolaan. Noin kolmen

tunnin päästä synnytyksestä hoitaja vei meidät keskolaan katsomaan ensimmäistä kertaa meidän

pikkuista ja voi että kun hän oli suloinen!!! :wub: Siellä lämpökaapissa tutti suussa se meidän pikkuinen

oli.. Pääsin silittämään hänen poskea. Oih, se oli niin pehmoinen ja lämmin.. :)

 

Aamupäivästä sitten pikkuinen pääsi pois keskolasta osastolleni viereeni. Se tuoksu oli valloittava!

Oltiin miehen kanssa täysin myytyjä! Siinä hän nyt oli! Niin kauan kaivattu ja odotettu! Meidän oma poika! :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä lueskelen näitä teidän kertomuksia ihan haltioituneena, ja vaikka tuntuu etten mä tänne osastolle "kuulu" niin osallistunpa kuitenkin. Kyllä ne fiilikset vaan jää mieleen, tästähän on jo yli 7 vuotta aikaa....

 

Poitsu alkoi itkemään jo siinä vaiheessa kun pää ja toinen hartia oli saatu maailmaan. Siinä vaiheessa aloin itkemään minäkin. Vauva nostettiin syliin ja isänsä ei uskaltanut käsien vapinalta leikata napanuoraa. Nauraa kikatin hysteerisenä, kun vauva "nokki" rintaa, heti alkoi hamuamaan ja minä toisaalta pelkäsin että se satuttaa itsensä kun tosiaan nosteli päätään (millä lie voimilla) ja etsiskeli selvästi evästä, toisaalta nauratti ihan järjettömän paljon ja siinä sitten muksu pomppi minun vatsan päällä eikä siitä sitten tullut oikein yhtään mitään.

 

Se jäi groteskina yksityiskohtana mieleen, kun istukka syntyi, kätilö nosti sen opiskelijan (ja meidän!?) ihailtavaksi, että tässä on kyllä niin terve, siisti ja täydellinen istukka kun olla vaan voi. En olisi halunnut siltikään sitä nähdä, oli vähän kiinnostavampaakin katseltavaa :D

 

Muistan ihmetelleeni miten vauva oli ihan menninkäisen näköinen kun pää oli muovautunut suipoksi. Kun vauvaa pestiin, tajusin oikeastaan vasta että vauva vatsastani on kadonnut, jäljellä on vain tyhjä "säkki", kauhistelin sitä hetken ennenkuin sain vauvan takaisin syliin hetkeksi. Menin suihkuun ja siitä lähtien vauva olikin luonani paria suihkukäyntiä lukuunottamatta koko sairaalassaoloajan. Olo oli jotenkin lohduton aluksi, jotenkin ikävöin sitä vatsaani, pidin vauvaakin koko ajan vatsan päällä ja sylissä, niin olo oli vähän lohdullisempi. En olisi malttanut vauvan olla ollenkaan omassa sängyssään, eikä tullut mieleenkään päästää hoitajia viemään pientä pois silmistäni. Pientä rakastin kyllä alusta lähtien koko sydämestäni, mutta melkolailla baby bluesin merkeissä muutamat ensimmäiset viikot (?) meni, itkeskelin ja olin ihan omissa maailmoissani vauvan kanssa.

Edited by sincerity

Share this post


Link to post
Share on other sites

meidän neiti syntyi suunnitellulla sektiolla. koko operaation ajan yritin vain keskittyä hengittämiseen kun puudute meni vähän liian ylös. sit pahimman möhimisen ja hengityksen haukkomisen jälkeen neiti tuotiin miun posken viereen ja itki. puhuin vauvalle jotain ja se hiljeni. mitään ajatuksia en muista, olin sen verran huumeissa. sitten neiti vietiinkin keuhkojen imuun, muistan että olin hyvilläni että toinen karjui. muistelin että on hyvä asia että jos vauva itkee niin kaikki on hyvin. sit vauva vietiin alakertaan isän ja kätilön luo. isän ensi kohtaaminen vauvan kanssa oli karmivaa kun letkuja työnnettiin keuhkoihin uudestaan ja uudestaan.

 

kun pääsin operaatiosta alakertaan toipumaan, oli huoneessa iskä ja joku vauva kaukalossaan. aattelin että tuossako se on? tuoko on miun vauva?

tuosta loppuillasta muistan vain sen että puudutusaine alkoi hävitä ja kivut tulivat. ja sen että pää oli ihan pöllyssä koko illan.

yöksi vauva vietiin vauvalaan ja sieltä suoraan vauvateholle joten ensikohtaamiset oli kivun ja huolen sekaisia. nauttimaan pääsin hänestä vasta kun päästiin kotiin. tai oikeastaan paremmin vasta sitten kun päästiin toisen kerran vauvateholta pois.

 

nykyisin ½ vuotta myöhemmin itkeskelen öisin kun neiti nukahtaa syöttöön miun syliin ja se tunne on jotain aivan käsittämättömän hienoa ja kaunista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän pikkuneiti syntyi hätäsektiolla. Kun heräsin nukutuksesta pari tuntia myöhemmin, tuli hoitaja sanomaan, että teille syntyi tyttö! Kyyneleet tulivat saman tien ja itkin niin kovasti, etten voinut edes vastata mitään. Hoitaja vain kysyi, ovatko nuo onnenkyyneleitä ja nyökkäsin vastaukseksi. Kun minut siirrettiin synnyttäneiden osastolle, oli mies siellä vastassa polaroid-kuva kädessään. Siinä oli kuva meidän tytöstä, niin ihanasta pikkuisesta :wub: Tyttö oli siirretty leikkurista suoraan vauvateholle, jossa mies oli päässyt häntä katsomaan vajaa tunti syntymän jälkeen ja saanut samalla antaa pullosta maitoa. Itse näin tytön ensi kertaa 5h syntymän jälkeen, kun minut vietiin sängyn kanssa häntä vauvateholle katsomaan. Se tunne, kun näin oman vauvan, oli jotain unohtumatonta. Itkuhan siinä tuli, kun sain koskettaa lasta ensimmäistä kertaa ja tuntea sen vauvantuoksun nenässäni. Siitä kun tokenin, niin katselin vauvaa tarkemmin ja totesin, että ihan isältään näyttää :D Tyttö oli vauvateholla ekat 4vrk, ja ne päivät sisälsivät aika paljon pelkoa ja huolta onnentunteiden lisäksi. Vauvasta uskalsin alkaa "nauttimaan" vasta sen jälkeen, kun sain hänet viereeni.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oih, ihan tulee tippa linssiin näitä lukiessa ja omaa synnytystä muistellessa!

 

Meille oli ultrassa povattu tyttöä ja suurin yllätys syntymän hetkellä olikin kätilön tokaisu "poika"!! Oltiin miehen kanssa molemmat että mitä???? Pian tämä ihana ja täydellinen poikamme nostettiin rinnalleni ja onnen kyyneleet valui meiltä molemmilta häntä siinä ihastellessa! Muistan kun katselin ja silittelin häntä ja hän piti sellaista hentoa vikinää, ei suoraa itkua vaan enemmänkin pientä vaikerointia. Pitkään hän ei saanut rinnallani olla kun häntä vietiin kiireellä toiseen huoneeseen, sillä hänen vointi yhtäkkiä heikkeni. Sydänäänet olivat jo heikenneet mahassa. Noin tunnin päästä pääsin sit keskolaan häntä taas katsomaan ja siellä hän makasi niin täydellisenä! Alkoi heti itkettää kun hänet taas näin. En voinut kuin ihmetellä että onko tuo pieni tuhisija tosiaan meidän, ja silittelin häntä. On se vaan niin kumma tunne, ettei sitä ihan heti tajunnut että on äiti!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä oli pitkä synnytys ja erit. ponnistusvaihe, jonka jälkee olin aivan poikki. Enkä kauheasti muistakaan siitä. Eka ajatus taisi olla, että ihanaa se on ohi! :D

 

Vauva rupesi heti itkemään, mutta rahoittui heti päästyään mun rinnalle. Mieheltä pääsi itku, mutta mä olin liian väsynyt siihenkin...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eka ajatus oli, että mä en halua tota vauvaa, kun se satutti mua niin paljon. Kun hoitaja kysyi, otanko sen rinnalle, kieltäydyin - mutta hoitaja nosti sen silti rinnalle. Aika pian se onneksi sai mennä isänsä syliin. Meni useampi tunti, ennen kuin alkoi lämmetä. Siihen asti iloitsin lähinnä siitä, miten onnesta soikeana mieheni oli.

Share this post


Link to post
Share on other sites

*niisk* Ei näitä saisi lukea hormonimyrkyissä :P

 

Mulla tosiaan neito syntyi liian aikaisin(36+4) ja nopeasti(5h).

 

Kun pää syntyi niin ajattelin että nyt ne huijaa, ne vaan yrittää kannustaa. Väitti että seuraavalla vauva syntyy kokonaan (yeah, right) ja niin se syntyi. Kätilö nosti neidon ilmaan ja neito rääkäisi. Katsoin että onpas sininen vauva. Mä menin ihan sumussa seuraavat hetket(napanuora katkaistiin ja neito laitettiin rinnalle). Mietin vain mielessäni että ei tää voi olla tässä ja onko tää nyt oikeesti tässä. Katsoin rinnalla kitisevää tyttöä ja ajattelin että miten joku voi olla noin söpö tuon värisenä. Toinen ajatus oli että en kai mä vaan tiputa tyttöä ja tein käsistäni "pesän" tytön ympärille.

 

Mies sai pestä tytön ja sen jälkeen tyttö lähtikin teholle hengitysvaikeuksien takia :( Mä jäin petiin makaamaan kun jotenkin oletin että ihan kohta tuo tulee takaisin, olin rauhallisin mielin kunnes mies toi kuvia tytöstä. Sit iski tajuntaan että sinne hän jäi, minun lapseni. Kun neito pääsi teholta kolmantena päivänä niin mä vain istuin tunteja häntä katsellen ja ihastellen, ajattelin ettei mun enää koskaan tarvitse jättää häntä minnekään. Vasta silloin aloin tajuamaan että olen äiti ja saan koskea häneen kun vain haluan ja saan vaihtaa vaipan kun haluan ja saan vain tuijottaa häntä koko päivän jos mä vaan haluan :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies missasi täysin ponnistusvaiheen, koska lähti pitkän avautumisvaiheen loppuvaiheilla kotiin nukkumaan uskoen, ettei vauva vieläkään tule. Olin siis kahden kätilön ja lääkärin seurassa ponnistusvaiheen ja syntymän. 45min täyttä työtä tein saadakseni lapsen ulos ja kun hän syntyi sain kuulla tulokkaan olevan poika. Taisin ajatella, että "niinpä tietenkin". Seuraavaksi sain kuulla lapsukaisen mitat (54cm ja 4660g) ja ällistelin vain miten iso lapsukainen onkaan ja samalla kuitenkin niin pieni. Sitten sain pojan syliini ja katselin, että ompa poika suloinen ja niin ihanan rauhallinen. Huvittuneena muistelin miten naapurisalin vastasyntynyt oli rääkynyt mitä keuhkoista lähti, kun minun poikani vain makoili masuni päällä hiljaa ja ympäristöä ihmetellen. :wub: Mietiskelin myös mitä mies ajattelee, kun kuulee pojan syntyneen ja mitä ajattelee, kun jossain vaiheessa pojan näkee.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voih, ei näitä pitäis lueskella tässä tilassa...vähemmästäkin herkistyy! :wub: varsinkin Lian kertomus sai hanat auki oikeen toden teolla. :lol:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^No just samaa olin tulossa kertomaan. Niin ihania tarinoita ja Lia sai itkemään. :wub:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toinen lapseni synty n.3kk sitten ja en ehtiny heti näkemään häntä paljoa,koska hänet vietiin teholle!Eka ajatus oli kun näin hänet siel johdois kiinni,oli että kunpa hän vaan äkkiä parantuis!Ja näin onneks kävi!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin kuumeessa ja lääkityksistä sekaisin kun poika viimein tunnin ponnistusvaiheen jälkeen syntyi. Muistan vain, että hänet laskettiin mun rinnalle siksi aikaa kun mua tikattiin, siinä hän lepäili ja minä ja mies suukoteltiin ja halittiin toisiamme ja poikaamme. Mä höpöttelin pojan korvaan kaikenlaista. Päällimmäinen olotila oli helpotus (synnytys oli rankka mm aikaisin alkaneen ponnistuksen tarpeen takia) että fyysinen rääkki oli ohi. Kun voimat aikanaan sitten palautui, niin päällimmäinen tunne oli onni- meille oli suotu jotain noin ihanaa ja täydellistä! Ihmettelin tuntikausia pieniä sormenkynsiä ja pitkää tukkaa :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now