Lapsettomuudesta kertominen läheisille

[Catalina]

^ Kiitos Sadettaja.

 

Kälyn tuntui vain olevan vaikea ymmärtää sitä että me ollaan tehty tämä päätös kertomattajättämisestä yhdessä, en siis pakottanut miestä. Mies olisi kyllä siis voinut kertoa hoidoista perheelleen, mutta lähinnä siitä syystä että koska he ovat niin avoimia, hänen on vaikea antaa välttelevä vastaus kun joku kysyy suoraan hoidoista. No, loppujen lopuksi hänen äitinsä kysyi vain kerran että miten hoidot menee ja mies vastasi että kerrotaan heille sitten kun on jotain kerrottavaa, ja äiti ei ole kysellyt enää sen jälkeen uudestaan. Toiset kaksi siskoa eivät ole kyselleet ollenkaan.

 

Tämä miehen sisko joka on itsekin ollut hoidoissa olikin sitten toinen tapaus, ja hänen oli tosi vaikea ymmärtää sitä miksi en halua kertoa hänen perheelleen hoidoista, hän siis melkeinpä sulki minut heidän perheen ulkopuolelle sanomalla (sähköpostitse) että minulla ei ole oikeutta pyytää miestä vaikenemaan asiasta ja kun he soittavat niin minun pitää sitten vaan jättää vastaamatta puhelimeen jos en halua jutella hoidosta, tämä koko hoitojen ajan. Mies oli kylläkin sitä mieltä että tuo viimeinen oli vitsi, kun siinä oli smiley perässä...  

 

Nyt vähän hirvittää tuon kälyn kohtaaminen heinäkuussa, luulen että tulen saamaan melko jäätävän vastaanoton.

Edited June 9, 2013 by Catalina

[Catalina]

Ja kun saatiin tietää että sikiöllä on vakava kehityshäiriö, kysyin mieheltä vielä uudestaan että haluaako hän kertoa perheelleen tästä kaikesta. Hän sanoi että ei todellakaan, tämä on meidän yksityinen asia.

 

Mä tiedän että mun ei pitäisi ärsyyntyä tuosta kälystä, mutta mietin tosi usein sitä sen sähköpostia ja välillä tuntuu että tekisi mieli kirjoittaa hänelle ja kertoa kaikki, että minäkin joudun nyt läpikäymään ihan saman kuin sinä vuosi sitten ja vieläpä synnyttämään sen pienen vauvan. Että "oletko nyt tyytyväinen kun tiedät kaiken??"

 

Sekin tuntui pahalta että käly sanoi siinä sähköpostissa että hänellä on tarvetta tietää meidän hoidoista niin että voi olla tukena veljelleen (ei siis minulle). En ole kyllä koskaan kokenut olevani läheinen miehen perheen kanssa, hänen äitinsä ja kolme siskoa ovat uskomattoman suojelevaisia miehen suhteen.

Edited June 9, 2013 by Catalina

[Pihlajainen]

Olen pahoillani menetyksestäsi Catalina Kovasti voimia.

Jotenkin tuo perhetilanne kuulostaa kovin tutulta, kun omallakin miehellä on kolme siskoa. Just tuota suojelemista ja miehen jalustalle nostamista on täälläkin ollut. Välillä se ärsyttää ihan suunnattomasti, mutta oon yrittänyt niellä kaiken ärsyynnyksen. Helppoa se ei kyllä aina ole ollut.

[Catalina]

Kiitos Pihlajainen.

 

Huojentavaa kuulla että muillakin on ollut samantapaisia kokemuksia. Joskus ihan hämmentää kun ollaan miehen äidin luona kylässä, miten hän paapoo miestä ja kantaa sen lempiruoat ja juomat eteen. 

 

Mä olen oppinut omalta äidiltäni sen että kun on vieraita kylässä niin niitä vieraita passataan, eikä omia lapsia... (mutta ehkä tässäkin tulee esiin kulttuurierot, etelä-Eurooppalainen kulttuuri jne. - tai no, jos mä haluan olla oikein ilkeä niin kyllä se on aina melko muikea niille kälyjenkin miehille. Harmi että miehellä ei ole veljeä, olisi voinut saada vertaistukea veljen vaimolta )

Edited June 9, 2013 by Catalina

[Neferty]

Suuret pahoittelut sinulle Catalina ja miehellesi myös

[Catalina]

Kiitos Neferty.

[Saaqa]

Itse kerroin omille vanhemmilleni heti, että lapsien saaminen tulee meille olemaan hankalaa. Äitini suhtautui hyvin, koska hän on itsekkin käynyt lapsettomuushoidoissa useamman vuoden minua yrittäessään. Kavereille kertominen oli sitten toinen juttu. Kerroin heille myös hyvin nopeasti asiasta, koska halusin heidän ymmärtävän miksi olen alakuloinen ja hormoonihoitojen kanssa pelaaminen ei myöskään ole aina helppoa. Noh, ensimmäisen kerran asiasta kertoessani sain lähinnä kuulla vitsejä aiheesta. "Tero tulee ja pelastaa""Tuleeko Tero kylään" "Susta tulee uus octomom". Ei kaikki osaa suhtautua. 

[-Ria]

Taisin kertoa asiasta ensimmäisenä äidilleni. Muistaakseni vihjailin hänelle jo silloin kun jätimme ehkäisyn pois, ja hän on ymmärtänyt hyvin olla kyselemättä liikoja koska minä ja veljeni olisimme pari vuotta vanhempia jos olisimme saaneet tulla heti kun lupa oli. Äiti on tästä aika avoimesti kertonutkin. Endometrioosidiagnoosin jälkeen olen puhunut äidin kanssa aiheesta enemmänkin, ollaan puitu myös tuota endon mahdollista perinnöllisyyttä. Muille perheenjäsenille kerrottiin endodiagnoosista ennen kuin menin leikkaukseen, mutta lapsettomuudesta ei puhuttu sanallakaan. Luulen, että kaikki osasivat päätellä yhteyden ja ovat pysyneet hiljaa.

 

Pikkuhiljaa matkan varrella on tullut tilanteita jolloin on ollut luontevaa ottaa asia esiin myös joidenkin ystävien kanssa. Asiattomiin kommentteihin tai turhiin uteluihin en ole vielä törmännyt, onneksi minut on pidetty mukana myös raskaana olevien tai jo lapsellisten tapaamisissa ja menoissa ihan kuin ennenkin. Avoimuus on kasvanut ajan kanssa, aluksi kauhistutti kertoa asiasta edes netissä kenellekään. Rauhallinen kertomistahti, suurten julistusten sijaan, on sopinut meille. Mies ei ole jutellut asiasta kavereidensa kanssa, ja tuskin puhuukaan kun ei ole koskaan ollut "sitä tyyppiä". Puretaan tuntoja sitten keskenämme.

Lapsettomuuden ollessa akuuteimmillaan mulla ei olisi ollut voimia eikä halua kertoa lapsettomuudesta, mutta nyt raskauden myötä se on tuntunut aika luontevalta. Plussattuamme ja raskausuutisia kertoessa on tullut mainittua aika monelle, että ei tää homma mennyt ihan kuin Strömsössä ja kertonut lisää jos vastapuoli on ollut kiinnostunut. Olen ollut yllättynyt, kuinka paljon tarinoita lapsettomuudesta, keskenmenoista ja muusta ikävästä olen saanut kuulla sen jälkeen. Aika monella tuttavalla on joko omakohtaista kokemusta tai ovat seuranneet läheltä lapsettomuutta, ja moni on halunnut puhua siitä sitten kun olen itse avannut keskustelun. Aiemmin tuntui, että oltiin suurinpiirtein ainoat, jotka asiasta kärsii ja muut sikiää näennäisen helposti.

[KiiaS]

Oma äiti sattu olemaan paikalla kun lääkäri soitti seraavasta tutkimuksesta ja tais kuulla puheesta että virallista asiaa ja arvas että oli lääkäri ja rupes kyselemään tarkemmin ja lopulta arvas oikein. Ei ollu vielä tarkoitus kertoa kun tutkimukset alussa mutta ehkä hyvä näin. Parille parhaalle ystävälle olen kertonut tukea saadakseni ja se onkin ollut hyvä valinta

[Leighton]

Muutamalle parhaalle ystävälle olen lapsettomuudesta kertonut, mutta vain parin ihmisen kanssa oikeasti puhunut siitä. Osasin odottaa jo yrityksen alussa, että raskautuminen tulee olemaan vaikeaa, ja kerroin heille jo silloin. Ja puhuminen asiasta on tuntunut kyllä auttavan. Vaikka olen äitini kanssa todella läheinen, en ole hänelle osannut puhua lapsettomuudesta.

[Onda]

Minä en halua omille sukulaisilleni kertoa. Yhdelle samassa tilanteessa olevalle ulkomailla asuvalle kaverilleni olen kertonut. Olemme samassa tilanteessa, mutta tarpeeksi kaukana toisistamme, jotta osaamme olla tukena ilman että tulee kiusausta ruveta kertoilemaan muille

 

Kävinkin jo tuolla "ärsyttäviä neuvoja" -ketjussa mainitsemassa, mutta tiedän, että äitini pyrkisi "auttamaan asiaa" kertomalla hyviä neuvoja yms. Hän ei sitä pahalla tarkottaisi, mutta tiedän, ettei hän voi olla puuttumatta ja alkaa itse stressaamaan asiasta. Parempi vain kuin stressaamme keskenämme miehen kanssa kuin että ottaisimme siihen vielä äidin mukaan stressihärdelliin. Miehelleni olen sanonut, että hän saa kyllä kertoa omille sukulaisilleen, jos haluaa, mutta hän on itse päättänyt olla kertomatta

 

Asia voidaan kenties ottaa esiin sitten joskus, jos (KUN!) raskaudumme tai jos asia alkaa olla jo selkeästi sellainen, että biologista lasta emme tule saamaan (eli sit joskus kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen  )

[Emilia88]

Itse en lähinnä siksi ole viitsinyt kertoa, etten halua luoda kellekään (muulle) turhia toiveita ja odotuksia. Ja toki sitä kautta sitä utelua. Varsinkin isäni ottaisi varmaan asian raskaasti jos tietäisi että ensimmäinen lapsenlapsi (hänen nyk.vaimollaan kun lapsenlapsia on jo vissiin viisi) olisi tilauksessa mutta sen työstäminen voi viedä aikaa jopa pelottavan paljon. Äitini tietää diagnoosista, mutta silloin kun asiasta kerroin vakuuttelin ettei muka lasta vielä yrittettäisi, vaikka taitaa se tuon arvata että asia toisin on. Onneksi osaa olla utelematta.
Tädilleni asiasta kyllä kerroin viimeviikolla, syystä että muistelin heidänkin esikoistaan yrittäneen useammankin vuoden kymmenisen vuotta sitten, ja niinhän siitä selkis että samassa tilanteessa ovat olleet, nyt heillä neljä lasta.
 

Ja toisaalta sitten samat aatokset kuin Ondalla tuossa viimeisessä kappaleessa, että vasta kun on jotain "lopullista" (eli lapsi saadaan tai sitten selviää ettei ikinä voida saada) tapahtunut niin asiasta voidaan kertoa, tuskin aiemmin.

[rouva_06]

Mä huomasin, että itseäni helpotti, kun muutama läheinen tiesi asiasta ja hoidoistamme. Lähipiirissä yllättävän monella oli sama tilanne, joko hoitojen ansiosta saatu lapsi tai hoidot alkamassa. Pystyi hyvin puhumaan hoitojen ja lapsettomuuden aiheuttamista tuntemuksista

[kerttunen]

Meillä melko nopeasti yrityksen aloittamisen jälkeen selvisi ettei raskaus ala niin nopeasti kuin toivottaisiin, joten ollaan pidetty kertomisen suhteen sellaista linjaa, että molempien perheet (vanhemmat ja siskot) tietää tilanteesta sekä läheisimmät ystävät. Kerrottiin siis lähipiirille, eli niille joita asia aidosti kiinnostaa ja joille voidaan muutenkin puhua mistä vain. Olen kokenut tämän hyväksi ratkaisuksi, jokottelu loppui kuin seinään ja ollaan saatu huomattavan vähän typeriä kommentteja asian tiimoilta. Toki kaikille painotettiin, että kerrottiin tästä luottamuksellisesti ja että esim. sukulaistädeille maininta on ehdottomasti kielletty. Hyvin on toiminut, eivät kysele turhia, vaan tietävät että kyllä me kerrotaan jos kerrottavaa on.

[Saaqa]

Olemme kertoneet perheillemme ja läheisille ystäville. Eron olen huomannut siinä, että kukaan ei enää kysele koska aiotaan lapsia hankkia. Ja lauseet "kun teille tulee" on vaihtunut "jos teille tulee" mikä ei ehkä ole kauhean hyvä sekään.......

[Emilia88]

Mä nyt jo tässävaiheessa olen pyörtänyt mielipiteeni kertomisesta ja kerroin siis asiasta veljelleni, joka sattui kysymään miten mulla menee. Tai siis kun sen kysymyksen jälkeen tuli tippa linssiin että mitäs tässä nyt sit sanois niin en jaksanut alkaa keksiä mitään valkoisia valheita. Kummasti se kyllä helpotti, ja vaikka hänellä ei ole aavistustakaan millainen on ongelman laatu (siis henkisellä tasolla) on ihana huomata miten kovasti koittaa kuitenkin tukea ja erityisesti hänen suustaan sanat "usko pois, sä olet tarpeeks vahva" toivat suurta lohtua/uskoa

[champ]

Me kerrottiin molempien vanhemmille, kun tutkimusten aloittamisen jälkeen tuli sellainen olo, että pitää päästä purkamaan asiaa joidenkin kanssa. Silloin lähipiiriin oli juuri syntynyt vauva ja itsellä oli usein aika surkeat fiilikset, joten tavallaan haluttiin selittää sitäkin, miksi suhtautuminen vauvauutisiin/-asioihin on välillä ollut laimeaa. Etenkin isäni ja hänen vaimonsa ovat olleet aivan ihania ja kovasti tukena.

[Tilda83]

Mä olen kertonut ystäville silloin kun ne on asiasta kysynyt suoraan, paitsi yhdelle ystävälle ja toiselle siskolleni kerroin oma-aloitteisesti ennen tutkimusten alkua että sellaisiin ollaan menossa. Silloin mua helpotti hirveesti kun sain jollekkin sanottua ja oli sitten joku (muukin kuin mies) jolle puhua jos tuntui siltä.

 

Viime aikoina aika moni on tosiaan kysellyt suoraan että mikä meidän tilanne on, ja mä olen kertonut. Ei tunnu enää edes vaikealta puhua asiasta, kunhan asia vaan tulee ensin puheeksi.

 

Tällä hetkellä mun vanhemmat ei tiedä eikä toinen sisko. En oo vaan osannut kertoa niille, mutta en haluis asiaa mitenkään salatakkaan.

[champ]

Mä olen nyt ottanut sen linjan, että kerron ihan suoraan meidän tilanteesta, jos joku ystävä/tuttu kysyy vauvakuumeesta tms. ylipäätään lapsisuunnitelmista. Oma olokin on ollut tosi helpottunut, kun ei ole tarvinut kierrellä ja valehdella.

[Talvityttö]

Itse olen ollut myös tosi avoin tilanteestamme, vähän turhankin välillä... Ehkä se on oma tapa tehdä siitä pienempää mörköä, kenties... jotenkin yrittää hyväksyä asia puhumalla siitä rehellisesti. Välillä tosin huomaan valehtelevani jopa itselleni kuinka pahalta se oikasti tuntuu ja puhun asiasta kuin mistä tahansa. Se harmittaa aina koska tiedän ettei asia ole niin. Puhun asiasta "sujuvasti" mutta toisaalta en koskaan näytä kenellekään mitä tunteita se oikeasti herättää, ne tuntuu pysyvän visusti piilossa. Asiasta tietävät meidän kummankin perheenjäsenet ja muutama ystävä. Ainoastaan miehelleni ja äidilleni olen oikeasti näyttänyt todelliset tunteeni, uskaltanut murtua ja itkeä... Tapa se kai on tämäkin. Mutta toisaalta tiedän, että muutkin varmasti tietävät kuinka kipeä asia se on ja en ole sellainen ihminen, joka helposti antaa itsensä vaikka itkeä muiden edessä. Välillä toivoisin, että pystyisin koska joskus tulee eteen tilanteita, joissa kaikki muu tuntuu itsestä teeskentelyltä..

[pilvilinna]

Me ollaan kerrottu mun vanhemmille ja pikkuveljelle sekä miehen äitipuolelle ja velipuolille ja siskopuolelle. Lisäksi ollaan kerrottu muutamalla kaverilla he ovat ottaneet asian tosi hyvin. 

 

Alkuun emme kertoneet ja se tuntui tosi rankalta, kun kaikki vihjailivat mahdollisesta perheenlisäyksestä. Joten päätettiin sitten kertoa suoraan niille, jotka siitä puhuvat ja kyllä on olo helpottanut

[Kukkis85]

Meillä tämä on vähän hankala aihe. Omalta puolelta vanhemmat + siskot  ja ystäväni kyllä tietävät keskenmenoista ja meidän hoitoihin haketumisesta. Mies on taas laittanut ns. linjat kiinni, eikä ole omalle perheelle/ystävilleen puhunut. Miehelläni on seitsemän siskoa ja yksi juuri taas saamassa lapsen. En ole nyt pystynyt pitämään miehen sisarruksiin yhteyttä, sillä tilanne tuntuu itselleni liian vaikealta. Olen monta kertaa pyytänyt miestäni kertomaan siskoillensa meidän tilanteesta, mutta ei niin ei. En tiedä, miten tämän tilanteen saisi ratkaistua...

[*Petite*]

Minä en kertonut kun äidilleni kun hoitoihin oltiin lähdössä, miehen äidille kerroin vasta kun lapsi oli syntynyt samoin sisaruksista yhdelle vasta syntymän jälkeen.

Ystävistä tiesi muutamat, silti joskus manasin että ei olisi pitänyt kertoa kenellekkään kun sitä jokottelua ja kyselemistä tuli silti ja otin siitä paineita.

[Thalia]

Mä olen kertonut omille vanhemmille, siskolle ja muutamalle läheiselle ystävälle. Jotenkin tuntuu että taakka helpompi kestää kun sen saa jakaa jonkun kanssa. Yhtä kaveria meinasin tintata kun hän sanoi että (ihan sivulauseessa eikä edes keskusteltu sillon meidän lapsettomuudesta) kun ei nämä meidänkään lapset (2kpl) niin helposti ole tulleet. Esikoinen tärppäs neljännestä kierrosta... Juu, meillä yritystä takana kaksi vuotta. Nyt alkaa tutkimukset tässä kuussa.

[Pekaani]

Mä olen kokenut lapsettomuudesta kertomisen vaikeaksi sen takia, että tuntuu että siinä panettelisin miestä. Eli koska vika on siittiöissä, niin vielä vähemmän jotenkin haluan miehen yksityisasioita kertoa eteenpäin. Äidille en ole kertonut, isälle ja veljelle kyllä. Osaavat suhtautua jotenkin eleettömämmin asiaan. Mies ei ole kertonut perheellensä, vaikka siskollansa on myös ollut lasten hankintaa hidastava "juttu".

 

Nyt kun meille on lapsia ICSI:llä siunaantunut jo kaksi niin lapsettomuuden tuska ei tunnu enää niin suurelta ja asiasta kertominen ei olisi yhtä iso juttu kuin aiemmin.