LilyAnn

Pelkoja tulevasta?

30 posts in this topic

En ainakaan täältä odotuspuolelta mitään mietteisiini liittyvää löytänyt, joten pistin asiasta aiheen pystyyn...ajattelin tämän kuuluvan kuitenkin enemmän odotukseen kuin synnytyksen jälkeiseen aikaan. Siirtäkää ihmeessä, jos keskustelua löytyy jo jostain tai ei sittenkään tänne kuulu! ^_^

 

Elikkäs onko joukossa muita samoja tunteita omaavia?

 

Olen 25 vuotias tuleva äippä ja viikolla 9 menossa. Meillä on mieheni kanssa esikoinen nyt tulossa ja raskaus oli täysin suunniteltu ja odotettu! Meillä tosin tärppäsi heti alussa ensimmäisellä kierrolla, enkä siksi ehkä ehtinyt tulevaan niin sopeutua! Olo on onnellinen ja odottava, mutta nyt on iloa alkanut varjostamaan pelko siitä, mitä lapsen syntymä tuo tullessaan, ei niinkään pelko raskauden sujumisesta tai synnytyksestä! Tietty ensimmäisenä mielessä on ne tyypilliset pelot: tuleeko minusta hyvä äiti, jaksanko ja pystynkö hoitamaan lastamme riittävän hyvin jne!

 

Mutta rinnalla ovat myös pelot siitä, miten suhteemme mieheni kanssa tulee muuttumaan, tuleeko meistä "vain" äiti ja isä, eikä mies ja vaimo? Tietty roolimme vanhempina on aina etusijalla, mutta olen kauhusta jäykkänä ajatellessani, että mitä jos emme sitten enää olekaan mitään muuta? Tai jos minä olen sitten enää "vain" äiti? Pelkään kovasti menettäväni oman identiteettini ja persoonani vauvan myötä, ja että suhteestamme katoaa ne "pienet kahden ihmisen väliset hetket", jotka tekevät suhteen onnelliseksi! Että tilalle tulee vauva ja aina vain vauva.

 

Mielessäni kummittelee myös niin typerä ja idioottimainen pelko kuin että mitä jos pidäkään lapsestani? En ole mikään lapsivihaaja, mutten ole koskaan oikein pitänyt lapsista enkä osannut heidän seurassaan olla...tuntuu että jokainen lapsi alkaa vain itkemään, kuin edes yritän heille hymyillä :( Olo on aina todella vaivaantunut ja epämukava lasten seurassa, miten voi olla olemassa nainen, joka ei pidä lapsista? Tottakai tajuan sen, että ei omaa lasta voi inhota, lapsesta tulee varmasti tärkeintä ja suurinta elämässäni, mutta kun nämä typerät pelot eivät jätä rauhaan.

 

Olo on aika down, sillä tunnen itseni jo valmiiksi todella epäonnistuneeksi äidiksi ja ihmiseksi, kun olo on odottavan sijaan välillä suorastaan paniikinomainen ja pelkoni ovat niin typeriä :( Eikä tilannetta oikein helpota se, että mieheni on täysin rauhallinen ja varma siitä, että kaikki menee täydellisesti...se vain tuntuu korostavan omaa epäonnistumistani!

 

Eli, onko täällä ketään, jolla olisi edes jonkinlaisia pelkoja tulevasta...etten tosiaankaan olisi yksin pelkojeni kanssa?

Edited by LilyAnn

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun tulin raskaaksi mielialani vaihteli aika usein sinne pohjalukemille. Ajattelin usein aborttia, koska mua pelotti niin hirveästi. Sain ihan hirveesti ahdistuskohtauksia koko raskauden aikana siksi, että mua pelotti niin kamalasti vaikka en sitä myöhemmin ääneen sanonut.

Pelkäsin myös mitä meidän mies ja vaimo suhteelle käy ja tuleeko meistä vaan äiti ja isä. Noh..Tällä hetkellä voin sanoa rehellisesti, että ollaan enemmän äiti ja isä, kuin mies ja vaimo. Mutta kait tuokin kuuluu siihe, kun lapsi on vielä niin pieni ja aika menee sitä paapoessa päivät ja yöt on nukkumista varten.

 

Kun vauva syntyi niin ajattelin, että ehkä olisi pitänyt odottaa vielä, mutta nyt ymmärrän ajatukseni olleen vaan hormooneja ja vauvan synnyttyä hormooneja ja väsymystä. Kaikki on alkanut kolahtaa paikoilleen ja joka päivä nautin yhä enemmän elämästäni, että olen saanut niin ihanan aviomiehen, joka on niin mahtava isä ja saimme niin ihanan pojan, joka muuttuu aina vain rakkaamaksi!

 

Kyllä se siitä helpottuu, kun se vauva tulee! Vaikka alku on aina vaikeaa, mutta lapsi tuo aivan uuden ulottuvuuden elämään ja tuo jotain sellaista älytöntä rakkauta mitä ei voi tietää ennen, kun se ensimmäinen lapsi syntyy. Ja oma lapsi on aina eri kuin toisten lapset.

Edited by pipa

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla ei oo ihan samoja fiiliksiä kuin sulla, kun olen sitä tyyppiä, joka on aina tykännyt lapsista ja tämän lisäksi veljelläni on 2 poikaa, joiden kanssa olen ollut tiiviisti tekemisissä, joten olen vähän tottunut lapsia hoitamaan.

 

Minulla on kuitenkin monta kaveria, jotka eivät ole lapsirakkaita. Yksikin oli kauhuissaan, kun hänen kaverinsa tuputti hänelle vauvaa syliin (tämä vauva oli vielä kaverin kummipoika). Kaveri äkkiä antoi vauvan jollekin muulle. Nyt kaverilla on omia lapsia, joita hän tietenkin rakastaa yli kaiken ja tykkää hirveästi viettää aikaa heidän kanssaan, mutta muiden ihmisten lapset eivät edelleenkään kiinnosta. Eli tämäkin on ihan tavallista. Ei siis tarvitse pitää muiden lapsista, jotta pitäisi omistaan ;)

 

Suhteesta miehen kanssa... Tämä varmasti askarruttaa kaikkia. Mä oon yrittäny nyt raskausaikana ottaa asian usein puheeksi miehen kanssa, jotta varmistaisin, että olemme molemmat samalla aaltopituudella asian suhteen. Yritän ajatella asian niin, että kunhan pystymme puhumaan asiasta, saamme ongelmat ratkaistua myös lapsen syntymän jälkeen. Raskausaikana kannattaa myös jo miettiä sitä, minne ja kenelle vois mahdollisesti saada vauvan välillä hoitoon, ja myös puhua miehen kanssa siitä, miten paljon omia menoja molemmilla sitten on (vaikka tämä ei ihan tällaisena toteutuisikaan).

 

Kaikkia varmasti myös askarruttaa se, minkälainen äiti sitä sit on. Mä pelkään sitä, etten jaksa olla "yksin" kotona vauvan kanssa. En siis oikein viihdy yksikseni. Oon siis yrittäny ottaa selville, mitä toimintaa tässä lähettyvillä on ja myös tutustunut ihmisiin, jotka ovat samassa tilanteessa kuin minä. Näin pyrin siihen, että pääsen sit vauvan kanssa liikkeelle...

 

Mä oon aina ajatellu asian niin, että raskausaika on pitkä, 9 kuukautta, juuri siksi, että vanhemmat saisivat tarpeeksi aikaa käsitellä näitä asioita ;)

 

Tsemppiä siis sulle :) Oon varma, että sinusta tulee hyvä äiti. Sen huomaa jo siitä, että pohdit näitä asioita ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä palaan paremmalla ajalla kirjoittelemaan pidemmälti, mutta nyt pikakommenttina höpölin kirjoitukseen vaan se, että ei ehkä tuossa vaiheessa kannata suunnitella vielä että sitten kun vauva syntyy niin lennän siellä sun täällä ja järjestän aktiviteettia sekä itselle että lapselle. Ekat kuukaudet menee ihan oikeasti aika puhtaasti vauvan kanssa totutellessa ja tutustuessa sekä uusia elämänrytmejä etsiessä. Ja vaikka se saattaa ajatuksena ahdistaa, että on muka jumissa kotona vauvan kanssa, niin todellisuudessa aika menee todella nopeasti. Ja sitten kun ne uudet rytmit ja tavat toimia on löytyneet niin kyllä sitä sitten alkaa löytymään ihan oikeasti aikaa olla mies ja vaimo. Tai nainen ja mies.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Kyllä mä oon ton jotenkin tajunnu, mutta ajattelinkin, että siitä on hyvä jutella miehen kanssa, ettei käy niin, että mies menee omiin harrastuksiinsa ja jää aina itse kotiin vauvan kanssa. Sitä en kestäisi. Eli olisi hyvä jutella siitä, kuinka paljon mies voi ainakin ihan aluksi jatkaa omia harrastuksiaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ainakaan ole jäänyt koskaan vauvan kanssa kotiin istumaan. Kun saimme liikkumisluvan terkalta alkoi mun ja vauvan ulkoilut kaupungille. Vauva nukkui ja minä shoppailin tai istuin kahvilassa ja luin lehteä. Mä suosittelenkin, että ei jää vauvan synnyttyä istumaan kotiin niin kuin monet uudet äidit tahtoo tehdä.

 

Kun Robin oli n. 3vkoa kävin ekan kerran baby biossa jne. Mun mieheni on iltavuorossa niin silloin joudun olemaan koko viikon Robinin kanssa, koska mies tulee ennen nukkumaan menoa kotiin.

Mammamiitinkejä suosittelen kaikille, ne on ollu mulle todella arvokkaita!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Tilanne on ehkä vähän toinen kevät- ja kesävauvoilla, kun ei ole niin suurta huolta kaiken maailman pöpöistä. Meinaan nyt syksyn ja talven tullen RS- ja flunssavirusepidemiat kandee ehdottomasti ottaa huomioon. Siksi mä puolestani rauhoitin muutaman ekan viikon ihan täysin (typy synty marraskuussa), lähikaupassa kyllä käytiin sen jälkeen ja mummoloissa ym mut etenkin sellaiset paikat missä oli oikeasti tartuntavaara rajattiin pois n. kuukauden, puolentoista ajan. Ihan pienellä noi taudit kun varmaan jokainen haluaisi jättää väliin (niistä kun ihan pienet saattaa joutua sairaalaan saakka). Ja eipä meillä sitten ollutkaan ekaa sairautta vasta kuin kesäkuussa, ei siis edes nuhaa. Hyvä niin.

 

Kyllähän jokainen tekee toki miten haluaa, itse taas koin että sain mennä alkuun ihan riittävästi, mies hoiti typyä kun halusin mennä yksin jonnekin. Tosin kannattaa huomioida sekin että välttämättä kauhean kauaa ei edes halua olla pois, niinkin hassulta kuin se odotusaikana kuulostaa :D ! Mammamiitit on mun mielestä kans erittäin suositeltavia, niissä saa oikeasti hyviä vinkkejä ja uusia juttukavereita! Muista aktiviteeteista sen sijaan (vauvauintia ja -muskaria lukuunottamatta) ei täällä landella oikein ole kokemusta - sikäli pääkaupunkiseudulla ja muissa isoissa kaupungeissa elämä vauvan kanssa on ehkä helpompaa, kun niitä muitakin juttuja (ja joukkokuljetusvälineitä) riittää...

 

Muoks. Enkä mäkään siis kotona vaan istunut vauvan kans, käytiin kyllä ulkosalla kävelyllä (2-3 h päivässä) ja "touhuttiin" yhdessä aina hereilläoloaikana. Sen ajan mitä typy nukkui mä lueskelin, siivoilin, tein käsitöitä tai ruokaa, surffailin netissä jne. Sekin oli tavallaan sitä omaa aikaa... Enemmän mua nyt huolestuttaa se, että miten mä tän pikkukakkosen kans ehdin kaiken, typykin kun vaatii sitten sitä omaa aikaansa ^_^ !

Edited by Katz

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitoksia vastauksista, etenkin sulle Pipa! :wub: On lohduttavaa tietää, että myös muut kärsivät odotuksen aikana peloista eivätkä ole välttämättä asian suhteen kaiken aikaa 7. taivaassa ja onnen huumassa. Myös se, että toiset äidit eivät tyrmää pelkojani suoralta kädeltä huuhaana, vaan ymmärtävät itse kaikesta huolimatta tunteeni, tuntuu hyvältä.

 

On kamalaa tietää, että hetkellä jolloin pitäisi olla onnensa kukkuloilla ja suunnitella ruusunpunaista tulevaisuutta uuden perheenjäsenen kanssa, on lähinnä kauhuissaan, peloissaan ja epävarma itsestään. Tuntee olonsa ihan epäonnistuneeksi naisena ja äitinä, ei tässä nyt kauhuissaan pitäisi olla vaan innoissaan neulomassa vauvan tossuja ja potkupukuja! Kaikki ympärilläni tuntuvat olevan niin kovin sinut raskauteni ja perheenlisäyksemme suhteen, se vain lisää epävarmuutta. Enhän minä edes tiedä mitään lapsista! :wacko:

 

Paljonhan tietty voi laittaa näiden raskauden aikaisten mielialavaihteluiden piikkiin, joita minullekin on heti alusta alkanut ilmaantua, suurin osa peloista johtuu kuitenkin siitä, että olen aina ollut huono sopeutumaan suuriin muutoksiin, pelkään aina sitä mitä ne tuovat mukanaan. Ja yllättäen, tämä taitaa olla se suurin muutos, jota tulen koskaan elämässäni kokemaan :rolleyes: Mutta yritän aina lohdutella itseäni höpölin sanoilla "raskausaika on pitkä, 9 kuukautta, juuri siksi, että vanhemmat saisivat tarpeeksi aikaa käsitellä näitä asioita". Kai minäkin ehdin asiaan sopeutua...

Share this post


Link to post
Share on other sites

En sanoisi, että mulla on varsinaisia pelkoja vauva-ajan suhteen, mutta huolenaiheita ja askarruttavia asioita on kyllä paljon. Opinko hoitamaan vauvaa? Miten unenpuute vaikuttaa omaan jaksamiseeni (olen ainakin aiemmin ollut aika herkkä valvomiselle)? Huomaanko itse, jos uuvun, osaanko hakea apua? Jos tulee vaikeaa, osaanko suhtautua siihen vain vaiheena, joka menee ajallaan ohi? Mitä jos en osaa olla vauvan kanssa, mitä jos hän ei pidäkään minusta (en ole kauhean luonteva muiden lasten seurassa)?

 

Toisaalta tiedän, että suurimmalla osalla tuoreista vanhemmista asiat lutviintuvat vähintään kohtuullisesti. Olen ottanut koko tämän lapsentulon itselleni hyväksi haasteeksi lakata suunnittelemasta niin pikkutarkasti asioita etukäteen ja antaa vaan virran kantaa. Olen vähän suorittajatyyppiä, ja luulen että ennakoimattomuuteen opettelu tekee minulle hyvää.

 

Joinain päivinä muutos pelottaa, mutta tässä vaiheessa useimmiten ennemminkin kaipaan sitä. Minusta ja miehestä kuoriutuu esiin ihan uudenlaisia asioita, kun meistä tulee vanhemmat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Moikka,

 

Ma olen ihan samassa veneessa :) Tosin olen ajatellut samoja asioita jo kaks-vitosesta saakka, ja vaikka olenkin saanut kypsyteltya tata asiaa jo 31 ikavuoteen saakka, niin edelleen tietyt asiat aiheuttaa kylmanvareita.

 

Ensinnakin, ma olen tosi huono leikkimaan. Mun miehella on 3-vuotias tytar ja ma olen vaan ysinkertaisesti tosi laiska ja huono leikkimaan sen kanssa. Se myos aika tylsaa :(

 

Miehen kanssa ollaan onneksi melko samoilla linjoilla tasta mies-vaimo, aiti-isa linjasta. Me molemmat pelataan sellasta perinteista perhe/lahioelamaa, me tykataan kayda ulkona ja viettaa aikaa kaksistaan. Luulen, etta tama tulee jatkumaan myos vauvan syntuman jalkeen, vahan vahemman varmasti, mutta kukin tekee asioita mitka on itselleen tarkeita. Meille on tarkeaa saada viettaa aikaa myos kaksistaan. Ma haluan myos olla, ja ollaan miehen kanssa tasta juteltu (tai itse asiassa taa on jo meidan vitsi), se "sexy chick you like to fuck" ;) Olenkin ihan epatoivoinen alusvaateostoksilla, kun nayttaa silta, etta nuo valmistajat on tata mun periaatetta vastaan :P

 

Ma en myoskaan ole ns aiti-tyyppia, mutta silti olen ihan varma etta kylla se siita sitten jotenkin. Niinkuin joku tossa jo sanoi, se etta mietit naita asioita kertoo jo sen etta tulet varmasti olemaan hyva aiti. Ma luotan myos omaan arviointikykyyni, ja siihen etta vaikka jokainen tulee varmasti antamaan omat neuvonsa, niin itse tiedan kuitenkin parhaiten mika meidan perheeseen sopii ja mika ei.

 

Kylla se jotenkin kuitenkin lutviutuu. Eniten nykyaan pelkaan ja murehdin sita, etta toivottavasti vauva on terve. Naista muista asioista me pystytaan kuitenkin itse paattamaan :) Tsemppia tulevaan.

 

Terkuin,

 

Mari

Share this post


Link to post
Share on other sites

"Kiva" lukea että muillakin on pelkoja tulevasta. Mun mielen pelot on vallannut viimepäivinä niin täysin, että en ole ollenkaan varma olenko kotona pitämässä sairaspäivää töistä siksi että mulla on vatsatauti vai siksi että mun vatsa oireilee koska mieli on sekaisin.

 

Mun pelot ei liity synnytykseen, vauvan hoitoon tai kotiin jumittumiseen. Mä olen varma että ne jutut sujuu hienosti ja luontevasti sitten aikanaan. Eniten mä pelkään itseäni. Olenko mä liian vaativa, liian ankara, liian pelottava? Tajusin eilen miehen kanssa keskustellessani että olen onnistunut miehestäkin kouluttamaan parisuhteen aikana aika kiitettävästi toimivan kotiorjan, koska mulla vaan on tapana dominoida ihmisiä ilman että ihmiset itse edes huomaavat sitä. Sama tapa on äidilläni, jolta olen asian varmaan oppinutkin ja juuri siksi en haluaisi olla sellainen. En haluaisi olla sellainen äiti jolta lapsi ei uskalla pyytää mitään "turhaa" tai "ylimääräistä" ettei joutuisi torjutuksi. En haluaisi olla äiti jolle lapsi ei uskalla kertoa pelkojaan tai murheitaan koska se olisi merkki heikkoudesta. Mä haluaisin oppia kasvamaan sallivammaksi toisten ihmisten, varsinkin läheisteni, heikkouksia kohtaan vaikka en ole niitä itselläni kasvatuksestani johtuen oppinut hyväksymään.

 

Mies on alkanut näkemään painajaisia viimeaikoina ja mä olen panikoinut siitä, koska olen aiemman kokemuksen johdosta päätellyt että se on merkki siitä että jokin on vialla ja mies salaa minulta jotain jota ei uskalla kertoa. Tästä alkoi jo kehkeytyä kunnon perheriita ja mulle ylitsepääsemätön luottamuspula miestä kohtaan. Onneksi luin tänään vau-kirjan odotuskirjasta että miehen painajaiset raskauden loppuvaiheilla ovat täysin normaaleja ja se on merkki siitä että mieskin huolehtii tulevasta. Mun pitäisi nyt vain ymmärtää että se on merkki myös siitä että mun ei tarvii. Mulla on tapana kantaa aina huoli sekä minun että miehen asioista, koska mies on perusluonteeltaan niin huoleton että mä joudun välillä olemaan äiti sillekin. Mut kerran mieskin näköjään oireilee ja huolehtii omalla tavallaan, ehkä mä voisin lakata huolehtimasta miehestä. Kyllä se pärjää. Mun pitäis vain luottaa.

 

Tilanne ei siis ole vielä ollenkaan selvä, mutta ehkä se tästä selviää. Niinkuin on ennenkin selvinnyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Eniten mä pelkään itseäni. Olenko mä liian vaativa, liian ankara, liian pelottava?

 

Tämän pelon tunnistan itsesäni. Koko ikäni olen kuunellut sitä miten vanhempi siskoni on sanonut suorastaan pelkäävänsä lapsiaikaa ja tweety-tädin luona kyläilyä. Minulla on tietyt olettamukset miten missäkin käyttäydytään. Minä en puutu muiden tapaan kasvattaa omia lapsiaan, mutta jos jonkun lapsi pomppii minun sohvallani, eikä häntä kielletä, menen tekemään lopun pomppimisesta itse. Pomppikoot kotonaan, mutta EI meillä.

 

Itse olen kurissa kasvatettu, ja muistan miten kaikki kehuivat minun ja sisarieni käytöstä. Totuus oli se, että minä olin täysi hirviö kotona, kunnes vanhemmat keksi urheilun energiani purkaamiseen. Mieheni katsoi kieroon, kun sanoin että vaikka me ei uskovaisia olla joutuu hänkin jumalanpalvelukseen pikkulapsen kanssa opettelemaan kirkossa käyttäytymistä, senkin varalle ettei kenenkään häihin tarvitse mennä sitä käytöstä opettelemaan. :blink:

 

Eikä nämä jää tähän. Minulla on tietty olettamus kaikkeen. Voi olla miehen suvulla ihmettelemistä kun pääsevät sisälle kasvatusnäkemyksiini, joita löytyy tosiaan karkista alkaen... Mieheni on kurista samaa mieltä, mutta hän on luonteeltaan taas pilalle hemmottelija (huomaahan sen minustakin, että pillalle olen menny :P ). Pelkään hyvä poliisi - paha poliisi asetelmaa. Jolloin minusta tulee "ihan tyhmä äiti".

Share this post


Link to post
Share on other sites

MarsiM meilläkin mies näkee painajaisia, ja se on kuulemma normaalia niinku itsekin kirjoitit.

 

Luulen, että nuo pohtimiset ja pelot siitä minkälainen äiti olen, olenko just joku tyranni tai liian lepsu, johtuu vaan siitä että meistä on ylipäänsä tulossa äitejä. Se on jonkinlaista hiljaista valmistautumista äitiyteen. Luin jotain psykologian oppaita aiheesta tässä lähiaikoina ja siellä sanottiin että raskausaikana sitä alkaa muisteleen omaa äiti-lapsi -suhdetta ja ryhdytään vertaan itseä omaan äitiin jne..se on siis luonnollista vaikkakin varmasi ahdistavaa, jos se saa aikaan myös jotain fyysisiä oireita. Itse tirautan joskus iltaisin itkut kun yhtäkkiä tunnen itseni niin pieneksi tämän asian keskellä. Onneksi mies on ihana ja osaa tukea heikkoina hetkinä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

LilyAnn, nuo pelot ja tuntemukset ovat täysin normaaleja, eivätkä tee sinusta yhtään sen huonompaa äitiä kuin muistakaan! Päinvastoin, niinkuin yllä on jo sanottukin, huolehtiminen on sitä valmistautumista. Mutta jos olo on oikein synkkä ja kestämätön melkein aina, niin kannattaa miettiä sitäkin, että oisko itsellä taipumusta masennukseen. Siihenkin saa apua ja siitä selviää!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä pelkäsin myös, miten tulen lapsen kanssa pärjäämään. Vauvan kanssa tiedän pärjääväni, sillä silloin saan olla kotona. Mutta miten jaksan työn, kodin (vaikka mies auttaa) sekä lapsen. Ja tietenkin parisuhteen. Pelot hävisivät, kun kaikki vauvan tavarat olivat saapuneet meille kotiin :lol: Siis vaunut, turvakaukalo, äitisypakkaus sekä vaatteet ja tarvikkeet. Yhtäkkiä tuli tunne, että kaikki on nyt hyvin ja valmiina. Nyt vain odotellaan, milloin vauva syntyy. Kyllä me selviämme Minä mitenkään materialisti ole :lol: Ehkä kun vauva konkretisoitui niin hyvin, niin epävarmuuskin hävisi. Olihan meillä aikaisemmin ollut muutamia vaatteita mutta kun kaikki oli valmiina vauvaa varten, niin ei ole mitään hätää enää.

Nyt enemmänkin huolettaa, miten lapsemme tulee pärjäämään tässä nykymaailmassa. Mutta se on onneksi ihan eri pelko kuin miten itse tulen pärjäämään.

 

Joku sanoi, että on ihan normaalia että nykymaailmassa ihmiset ovat vähän ihmeissään. Nyt on niin paljon vapautta tehdä kaikennäköistä, että muutos pelottaa. Toisaalta on niin paljon vaihtoehtoja elää, että siitäkin menee hämilleen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiva kun teitä muitakin "pelkääjiä" tuntuu löytyvän täältä :) Olo oli kyllä todella orpo ja yksinäinen kun kuvittelin jo olevani jotenkin tavallista epäonnistuneempi yksilö, kun jo heti alussa saan kamalia pelkokohtauksia :rolleyes:

 

Onion löysit heti sieltä mun heikon kohtani, olen nimittäin aina ollut hieman alakuloisuuteen taipuvainen, olen ns. suurien tunteiden ihminen, joko ollaan 7. taivaassa tai sitten maanmatosena <_< Olen miestäni jo varoitellut, että saa luvan sitten olla minun kanssani tarkkana, että sanoo heti, jos minussa alkaa masentuneisuuden merkkejä näkymään!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nostan tätä vanhaa aihetta, kun on niin hyvä! Löytyisköhän vielä kohtalotovereita? Mua on vaivannut oikeastaan yrityksen aloittamisesta saakka aamuiset kauhukohtaukset. Eli aamulla kun herään, niin ensimmäisenä tulee pakokauhuinen ajatus siitä, mihin oikein olen pääni tunkenut ja miten ikinä tulen selviämään näin isosta elämänmuutoksesta! :unsure: Jos ajatukset työntää taka-alalle ja lähtee reippaasti aamutoimiin niin päiväsaikaan ajatusten pohtiminen ei tunnu niin pahalta. Olen yrittänyt miettiä, mikä minua pelottaa, mutta sitä on aika vaikea hahmottaa. Vaikein ajatus on ehkä normaalin arjen muuttuminen. Elämäni on tällä hetkellä äärettömän helppoa: palkalla elää mukavasti, työ on leppoisaa ja vapaa-aikaa aivan riittävästi. On niin vaikea kuvitella, millaisiksi päivät sitten muuttuvat lapsen kanssa... Toisaalta ihan älytöntä sitä on murehtiakaan, koska parin viikon päästä lapsen syntymästä sitä tuskin enää muistaakaan, millaista elämä ennen oli :lol: Oikeastaan toivonkin, että lapsen myötä musta tulisi reippaampi ihminen, joka jaksaa vapaa-ajallaan tehdä muutakin kuin vain löhötä! Tekisi nytkin mieli tehdä kaikkea, mutta olen niin armottoman laiska etten saa aikaiseksi aloitettua :rolleyes:

 

Mutta noi kauhukohtaukset tuntuu ihan hirveiltä sen minuutin pari ennen kuin niistä tajuaa ravistella itsensä irti :mellow:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihanaa löytää tällainen ketju :)

 

Mulla ehkä samankaltaisia pelkoja, lähinnä niitä, että kuinka onnistun ja miten selviän kaikesta? Oon aina ollut ihan äärettömän lapsirakas ihminen, mulla sisarusten lapset maailman tärkempiä ja tunne taitaa olla molemminpuolista :) Mutta nyt ootan mieheni kanssa esikoista, rv. 13+6, ja skaalat vaihtelee ikionnelisesta, pahimpaan pelkoon.. Kaikkea- mitä jos? väliltä jne. Synnytyksen jälkeinen masennus vaivaa mua ihan kamalasti, kun muutenkin olen todella herkkä ihminen (johtuu aika lailla nuoruudessa, lapsuudessa koetuista asioista.) Pienetkin vastoinkäymiset saattaa lannistaa.. Tämä pikkuinen toukka, ei ollut niin kovin suunniteltu, mutta kun hän ilmoitti tulostaan, oli varmaa, että meistä tulee maailman onnellisemmat äiti ja isi.

 

Mietin monesti jo, että olenko aivan ídiootti, kun mietin tällaista... Kun tiedän paljon ihmisiä, jotka toivovat lasta ihan suunnattomasti ja minä vain valitan peloistani.. :D Mutta täältä huomasin sen kuuluvan tähän aikaan :D

 

Odotan kyllä myös sitä, että saan ylpeänä äitinä työnnellä pikkuista vaunuissa ja luoda onnellisia hymyjä vastaan tuleviin ihmisiin "minä olen nyt äiti" :D Olen myös aika nuori, vasta 21, mutta elämän tilanteeni on paljon erilaisempi, kuin esim. omilla sydän ystävilläni.. Itse olen ollut töissä ihan opiskelun alkuajoista asti, ja kun valmistuin niin siitä alkoi katkeamaton työputki, menimme mieheni kanssa jo naimisiin ja ostimme talon+auton jne. Kun taas ystäväni opiskelevat ja opiskelevat, koluavat paikallisen onnelan ja osa seurustelee, osa taas ei :D En tarkoita, että tuossa on jotain väärää, vaan että en oikein heistä saa tukea näille tuntemuksille, mikä taas ihan ymmärrettävää..

 

Pelkoja lisää myös se, että mieheni suku on vanhollislestadiolaisia, mieheni ei siis enää kuulu tähän, vaan ns.vuokseni luopui siitä ja myös omien aatteidensa takia. Miehen toinen sisko on alusta asti tullut minun kanssa todella hyvin toimeet, olemme hänen lapsen kummejaan jne. Mutta toinen sisko taas on kova latemaan mielipiteitä meistä "epäuskovaisista" kasvattajista jne. Appivanhempani ovan myös joskus herkkiä sanomaan suoraan ja loukkaavallikin tavalla asioista, ilman että itse tajuavat sitä. Monien itkujen kanssa olen sieltä lähtenyt. Nyt pelkäänkin, että miten he suhtautuvat ensimmäiseen "epäuskoiseen" lapsenlapseensa? onko hän yhtä rakas kuin muutkin, kunnioitetaanko minua lapsen äitinä valitsemaan elämän tapaan jne?

 

Onko ketään samassa tilanteessa olevia ihmisiä? :) Olisi ihana kuullu kohtalon tovereita...

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mulla ehkä samankaltaisia pelkoja, lähinnä niitä, että kuinka onnistun ja miten selviän kaikesta? Oon aina ollut ihan äärettömän lapsirakas ihminen, mulla sisarusten lapset maailman tärkempiä ja tunne taitaa olla molemminpuolista :)

 

Sama täällä, olen aina ollut lapsirakas ihminen, olen hoitanut pienempiä sisaruksiani (3kpl), sukulaisten lapsia, käynyt MLL:n lastenhoitokurssit 15-vuotiaana ja tehnyt keikkaa lastenvahtina... Nyt olen töissä lasten parissa :) Olen aina tiennyt haluavani lapsen / lapsia. Kun sitten elokuussa sain tietää olevani raskaana (emme varsinaisesti olleet yrittäneet saada lasta vielä, olin lopettanut e-pillerit keväällä ja kesällä kondomi vain välillä "unohtui" pois) tuli mieletön onnen tunne, mutta heti sen jälkeen aivan hirveä paniikki. Mm. seuraavanlaiset asiat minua ovat mietityttäneet, ja mietityttävät suurin osa edelleen:

 

1) Miten käy minun ja mieheni välisen suhteen? Olimme menossa naimisiin syyskuussa, ja puhetta oli ollut että sen jälkeen lapsi saa tulla. Ei siis ollut kyse kuin kuukauden-parin "varaslähdöstä", mutta silti kauhistutti. Kahdenkeskeinen aikamme olisi pian ohi. Kyllähän lapsen saa hoitoon innokkaille isovanhemmille ja muille tutuille, mutta kyllä jännittää miten lapsen mukanaan tuoma väsymys, arjen ristiriidat ja haasteet yms vaikuttavat parisuhteeseemme, meihin vaimona ja miehenä. Juuri sitä samaa mitä muutkin ovat tässä ketjussa pohdiskelleet.

 

2) Vietimme mieheni kanssa aikamoista bile-elämää, joka kohdaltani loppui tietysti kuin seinään kun raskaustestiin tuli +. Saatoin kyllä käydä pippaloissa kavereiden ja mieheni kanssa, mutta baariin lähtö ei enää kiinnostanut, ja bile-elämä noin yleensä alkoi tuntua todella tyhjänpäiväiseltä. Yhteinen ajanviettotapa ja iso osa yhteisistä puheenaiheista kavereiden kanssa katosi yllättäen, kaverit jatkoivat juhlimistaan viikonloppuisin, minä halusin olla kotona ja nyhvätä mieheni kanssa. Nyt olen jo rv 29+, ystäväpiirini on hieman kutistunut, mutta nyt tiedän ketkä ovat oikeita ystäviäni, eli keitä tulee nähtyä vaikken käy baareissa. He ovat saaneet myös huomata, että osaan edelleen puhua muustakin kuin raskaudestani.

 

3) Kuten alussa mainitsin, olen aina ollut lapsirakas. Mutta entä jos en osaisikaan rakastaa omaa lastani? Jos äidinvaistot eivät herääkään? Mitä jos en osaakaan automaattisesti olla se hyvä äiti, mitä kaikki minulta tuntuvat odottavan? Kaukaa on helppo rakastaa, vierasta lasta on helppo kasvattaa pieni hetki lapsen elämässä. Mutta mitäs sitten, kun lapsi onkin minun? Perheenjäseneni, mieheni, ystäväni, kaikki kuittasivat huoleni sanomalla, että "sinuthan on kuin luotu äidiksi, sinusta tulee maailman paras äiti". ENTÄ JOS EI TULEKAAN? Hirveät paineet, eikä ketään tukemassa jos epäonnistun, vaan petän itseni ja lapseni lisäksi myös koko lähipiirini odotukset? Enhän vielä tiedä, mitä edes sen pienen rääpäleen kanssa tehdään kun tulemme laitokselta kotiin. Kuinka usein vaippa vaihdetaan? Mitä vauva tarkoittaa itkullaan? Mitä jos imetys ei suju? Mitä jos vauva on sairas?

 

4) Raha-asiat. Miten tulemme toimeen pienillä tuloillamme, äitiyslomani ajan, sen jälkeen? Olemme molemmat pienituloisissa töissä. Hoitovapaalle ei ole mahdollisuutta jäädä. Lapsen saaminen on ihme, lapsi on toivottu ja odotettu, ja tuo mukanaan paljon iloa ja ihanaa, ja tuntuu tyhjältä pohtia sen yhteydessä niinkin maallista asiaa kuin raha. Mutta kyllä se vain huolestuttaa. Miten selviämme jos asuntolainan korot kohoavat taivaisiin, ja ruokittavana ja vaatetettavana on itsemme lisäksi pieni lapsi, jonka päivähoitokulutkin pitää maksaa?

 

Siinäpä niitä suurimpia pelkoja ja ahdistuksia, jotka välillä lyövät päälle. Suurimman osan ajasta osaan kuitenkin puhtaasti iloita siitä, mitä ihmeellistä sisälläni tapahtuu ja hämmästellä sitä, miten rakas ja tutun oloinen voi olla joku, jota ei ole vielä koskaan edes tavannut. Kyllä kaikesta selvitään :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

:) No nimenomaan, nuohan on niitä päivittäisiä, luonnollisia pelkoja, mutta pyörii mielessä kuitenkin... Olen ihan varma, että itsellä ainakin kaksi parasta ystävää pysyy rinnalla, mutta tiedän jo nyt, että pikkuhiljaa ne ns. ystävät jäävät pikkuhiljaa, kun minä en enää olekkaan tai tulekkaan miten haluan, vaan olen vastuussa muustakin kuin itsestäni.. :)

 

Mutta eiköhän me selvitä :)

 

Joka päivä se tosiaan on ihmeellistä seurata, miten se maha kasvaa, mitä tunnetta sielä mahassa on ja kun ultrassa näkyykin ihka oikea pikkuinen.. Minun pikkuiseni :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla pelkoja ja asioita mitä mietin tällä hetkellä on juuri tuo synnytyksen jälkeinen masennus ja Raha asiat.. JA se että jos kaikki ei meekkään hyvin loppuun asti.. Olen menettäny jo yhden pikkuiseni vuosi sitten joulukuussa rv 15..

Nyt olen raskaana ja tällä hetkellä viikkoja on mulla 14+2. Pelko on oikeestaan tullut nyt vasta pintaan kun raskaus oireet on alkanu loppuun ja sitten ei vielä tunne pienen potkuja ja liikkeitä joten mietin monesti ja pelkään että onko pieni hengissä ja onko kaikki normaalisti ja hyvin!!

 

Toinen asia on raha asiat.. Mietin välillä tosi paljon että miten pärjäämme kun vaan mies käy töissä. Saahan sitä lapsilisää ja sitä jotain äitiysrahaa joka mulla ei kovin suuri tule oleen sillä olen ollut pitkään jo työttömänä ja eikö se rahansuuruus tuu sen mukaan kuinka paljon on töitä tehny raskauden aikana?? Tosin itseäni helpottaa se että olemme joutuneet aiemmin silloin kuin muutettiin yhteen avokin kanssa niin elämään todella niukasti kun miehelläkään ei ollut vielä vakituista työtä, joten nyt sitä rahaa osaa arvostaa ihan erilailla eikä sitä tuu käytettyä turhuuksiin.. :)

 

En usko että ystävä suhteeni erikoisemmin kärsii tai muuttuu mitenkään sitten kun pikkuinen syntyy, sillä monella kaverillani on jo lapsi! Vaikka nuoria vasta olemmekin.. Olemme avokin kanssa kumpiki 20- vuotta täytämme kumpikin ennen pikkusen syntymää 21.. Ja ystäväni ovat innoissaan pikkusesta..

 

josfu: Mua kans pelottaa todella paljon mitä avomieheni vanhemmat sanovat pienokaisesta ;) Sillä mieheni äiti ei oikein jostains syystä hyväksy mua!! :( Koko viime kesä meni siinä kun kuulin miten ne haukku ja mollas mua monesta asiasta.. Sen äiti syyttää mua että oon pilannu sen pojan elämän ja että en oo tarpeeks hyvä sen pojalle ym.. Mun pitäs olla jostain aatelis suvusta ilmeisesti että kelpaisin!! :angry: JA muutenki ne puuttuu meijän elämään jatkuvasti ja kertoo mitä meijän pitää tehä.. Voin kuvitella sitten ku kerrotaan pienestä että sieltä tulee sanomista, että pilataan meijän elämä, ei olla valmiita tai kypsiä vanhemmiks, mulla ei oo töitä ja avokki ei oo käyny armeijaa vielä.. Tommoset sanat sieltä varmasti tulee mutta siinä vaiheessa mä aukasen myös suuni ja kerron oman mielipiteeni... Tähän asti oon ollu ihan hilljaa ja kestäny ja nielly noi haukkumiset ja mollaamiset vaikka ne on satuttanu tosi paljon ja aiheuttanu todella pahan mielen mutta oon kestäny tosiaan vaan avomieheni pikku-veljen takia koska se olisi sille todella kova paikka jos meillä menisi välit poikki, mutta ei mun tarvi tommosta kohteluakaan kestää.. Avomieheni on täysin puolellani tässä asiassa ja silläkin on mennyt hermot vanhempiinsa jo monen monta kertaa ja sanokin että jos toi jatkuu vielä niin pistää välit poikki.. Olen myös miettinyt tuota samaa että onko meidän lapsi niille sitten yhtä rakas kuin nuo muut lapsenlapset sen takia koska muakaan ei olla hyväksytty vaikka seurusteltu olemme jo 5,5 vuotta!!!! Vai jääkö lapsi ns muitten varjoon sen takia koska minä olen lapsen äiti??? :/

Share this post


Link to post
Share on other sites
ja eikö se rahansuuruus tuu sen mukaan kuinka paljon on töitä tehny raskauden aikana??

Kela maksaa 2010 syntyvien lasten vanhemmille äitiys- ja vanhempainrahat tulojesi mukaan ensisijaisesti vuoden 2008 verotustulojen perusteella. Mikäli tulosi ovat vuodesta 2008 oleellisesti ( = yli 20%) nousseet, voit hakea päivärahoja myös 6kk ennen äitiyslomalle jäämistä kertyneiden tulojen perusteella.

 

Olen myös miettinyt tuota samaa että onko meidän lapsi niille sitten yhtä rakas kuin nuo muut lapsenlapset sen takia koska muakaan ei olla hyväksytty vaikka seurusteltu olemme jo 5,5 vuotta!!!! Vai jääkö lapsi ns muitten varjoon sen takia koska minä olen lapsen äiti??? :/

Tosi kurjaa jos joutuu tuollaistenkin pelkojen kanssa painimaan :( Onneksi lapsella tulee olemaan rakastavat vanhemmat ja ilmeisesti myös rakastavat isovanhemmat ainakin sinun puoleltasi? Todella kypsymätöntä miehesi vanhemmilta, jos tuomitsevat teidän lapsenne jotenkin alempaan kastiin vain siksi, etteivät tule sinun kanssasi toimeen. Kyse on kuitenkin heidän oman lapsensa lapsesta. Toivottavasti tulet yllättymään positiivisesti, ja tuleva lapsi voisi toimia yhdistävänä tekijänä sinun ja appivanhempiesi välillä! :)

 

JA se että jos kaikki ei meekkään hyvin loppuun asti.. Olen menettäny jo yhden pikkuiseni vuosi sitten joulukuussa rv 15.. Nyt olen raskaana ja tällä hetkellä viikkoja on mulla 14+2. Pelko on oikeestaan tullut nyt vasta pintaan kun raskaus oireet on alkanu loppuun ja sitten ei vielä tunne pienen potkuja ja liikkeitä joten mietin monesti ja pelkään että onko pieni hengissä ja onko kaikki normaalisti ja hyvin!!

 

Tuo aika kun liikkeet eivät vielä tunnu ja toisaalta raskausoireet saattavat vähentyä kehon tottuessa raskauteen, oli minullakin tuskallisen piinaavaa aikaa, vaikken keskenmenoa olekaan joutunut kokemaan. Oletko harkinnut dopplerin ostamista? :) Itse en hankkinut (mieheni mielestä se olisi ollut turhaa), mutta monet ovat kertoneet dopplerin helpottaneen tuon vaiheen ohimenemisessä huomattavasti, kun lapsen sydänääniä on saanut kuulostella juuri silloin kun on itse halunnut. Toisaalta eipä ne huolet tuohon lopu. Itse hermoilen edelleen, jos vauva jonain päivänä liikkuu vähemmän kuin normaalisti, ja voin hyvin kuvitella kuinka vauvan synnyttyä täytyy välillä käydä tarkistamassa hengittääkö pikkuinen :rolleyes: Kai tämä on vain se äidin rooli josta ei sitten enää irti päästäkään, ei kokonaan edes silloin kun lapsi on kasvanut aikuiseksi ;)

 

Tsemppiä odotukseen!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

salmiakki: Kiitos vastauksista ja sanoistasi :)

 

Vauvalla tulee olemaan kyllä ainakin yhdet rakastavat iso vanhemmat nimenomaan juuri mun vanhemmat!! He ovat todella innoissan ja ilosia tulevasta ekasta lapsen lapsesta :D Niinkuin kuin myös minun siskoni ja mummuni!!

En ymmärrä miks mieheni vanhemmat tai oikeestaan äiti ei hyväksy minua!! :mellow: Emme ole ikinä riidelleet eikä mitään ja olemme jutelleet aina ja tullut toimeen ja kesäsin sen äiti pyytää minua jopa puutarhoihin mukaan kukkia ostamaan mutta silti se sitten haukkuu ja molla mua miehellensä.. He eivät ole siis päin naamaa mua haukkunu tai mollannu olemme kuullut noi kaikki meheni pikku veljeltä joka ei oo enään mikään lapsi että vois keksiä noi asiat ja valehdella ja muutenki kun mieheni pikku veli tykkää musta kovasti ja tulemme erinomaisesti juttuun ja hän on monesti puolustanu meitä!!!

Inhottava mennä sinne aina kun tiedän että ne on haukkunu ja mollanu mua ja sit ku mennään sinne käymään niin esittää ihan kaveria ja huomaan että se on semmosta teennäistä esittämistä just jos sattuu mulle ees puhumaan mitään.. joskus ne ei puhu mulle mitään muutaku sanoo että terve!!

Toivon todella että meijän lapsi olisi yhtä rakas kumminki niille kuin muutkin vaikka ne ei musta tykkäisikään!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Minähän en tiedä, mikä se tilanne sinun ja appivanhempiesi välillä on, mutta mietin vain että jos he kerran käyttäytyvät seurassasi kuin pitäisivät sinusta ja tulette hyvin toimeen, niin miksi ihmeessä miehesi veli haluaa myrkyttää välejänne kertomalla noita juttuja sinulle? :o Voihan olla, ettei ne edes pidä paikkaansa! Valitettavasti myös miehissä on sellaisia kaksinaamaisia tapauksia, jotka vain haluavat sabotoida kanssaihmistensä välejä. Pystyisitkö ottamaan asian puheeksi miehesi ja ehkä jopa appivanhempiesi kanssa? Voihan olla, että kyse onkin vain väärinkäsityksestä!

 

Ainakin sinun tilanteessasi pyytäisin, että miehesi veli lopettaa noiden juttujen kertomisen sinulle. Turhaan vain pahoitat mielesi! Kaikkia muiden ihmisten keskenään puhumia juttuja ei vain ole tarkoitettu asianomaisen korville, jos ymmärrät mitä tarkoitan... Joskus tulee sanottua rumasti myös ihmisestä, josta oikeasti suurimmaksi osaksi pitäisi. Tuskinpa appivanhempasi kuvittelevatkaan, että veljesi mies kertoo (ehkä vielä hieman maustettuna) heidän sanomisistaan sinulle. Ainakaan he eivät tunnu haluavan että sinulla olisi sellainen olo että sinua ei hyväksytä, jos kerran käyttäytyvät noin sinua kohtaan :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me ollaan miehen kanssa juteltu siitä, että ei anneta vauvan syntymän muuttaa meidän elämää ihan täysin. Että mies saa pitää autoharrastuksensa, viettää tallilla aikaa kun se on sille tärkeä henkireikä ja stressinpoistaja. Ja että käydään edelleen autotapahtumissa, kierrellään Suomea ja nähdään uusia paikkoja ja ihmisiä, jo ensi kesänä. Ja vietetään juhannus telttaillen jos vaan säät sallii. Pitää vaan varustautua vähän isommalla kassilla ja varata enemmän aikaa lähtövalmisteluihin ja matkoihin. Kuitenkin mä olen alkanut pelkäämään, että entä jos miehen mielestä homma meneekin liian hankalaksi, ja haluaisi mieluummin mennä yksin, ja mä olen vaan kotona vauvan kanssa kun mies reissaa koko kesän milloin missäkin? Ei mulla tarkoitus ole joka tapahtumaan vauvan kanssa lähteä, mutta sellaiset mitkä on hyväksi tunnelmaltaan koettu jo aiemmilla kerroilla, tai jonne on tulossa tuttuja jne. Missä kokee itsekin viihtyvänsä. Joko tämä on hormonien ja muun huolehtimisen aiheuttamaa tai sitten mies on alkanut vaikuttaa kuitenkin siltä, että vauvasta on vaan liikaa vaivaa. "Voithan sä tulla toisella autolla perässä niin ei ole auto niin täynnä tavaraa sitten" (joo 200 kilometriä suuntaansa vauvan kanssa kahdestaan autossa kun mies menee edeltä omaa vauhtiaan?!)

 

Mä pelkään jääväni vauvanhoidossa yksin, että entä jos mies alkaakin pakoilemaan vastuutaan, ei suostu opettelemaan vaipanvaihtoa tai "osaa" yksin pukea vauvaa tai laittaa sitä päiväunille että minä pääsisin käymään vaikka ruokakaupassa yksin, koiran kanssa juoksulenkillä maastossa tai yöuinnilla jos siltä tuntuu. Entä jos olen yksin sidottuna pieneen ihmiseen sillä välin kun mies jatkaa elämää ottamatta pientä ihmistä ja sen tarpeita huomioon? Entä jos minun pitää erikseen pyytää miestä auttamaan vauvan hoidossa vaikka pieni on yhtälailla 50% isäänsäkin, eikä imettämistä lukuunottamatta mitenkään "minun projekti". En oikein osaa sanoa onko tämä pelko aiheellinen vai ei, kun mies on enemmän sellainen hetkessäeläjätyyppi, eikä osaa ajatella tulevaisuutta ennen kuin tilanne on jo päällä. Minä taas haaveilen ja suunnittelen kaikenlaisia asioita etukäteen, auttaa järjestämään ajatuksia ja poistamaan turhia pelkoja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now