Viljatuuli

Synnytys - ei kestä edes ajatella

171 posts in this topic

Toi tilanne kyllä kuulostaa niin ikävältä, sama vieras :girl_cry: Miksi ne oli siirtäneet sitä myöhemmäksi, en ymmärrä :skilletgirl:  Ja todellakin parilla päivällä voi olla sulle valtava henkinen voimavara-merkitys, ymmärrän sen täysin. Minkä takia lääkärin pitää täysin ohittaa sun toiveet? Vielä kun on kuitenkin raskautta jäljellä, niin mä yrittäisin nyt pyytää neuvolasta soittamaan eri lääkärille, mullekaan ei eka lääkäri myöntänyt varmaksi koko sektiota mutta toinen lääkäri ymmärsi kun neuvolan terkka soitti että en nuku, enkä pysty ollenkaan nauttia raskaudesta pelon takia ja sain sitten sektiopäivämäärän jo vappuna kun LA elokuun alussa, mikä rauhoitti mun mielen. Tosin mulla taustalla vakava masennus ja paniikkihäiriö, en tiedä vaikuttiko siihen että heltyivät. Ja mun mielestä ton sun kohdunsuun ronkkimiskäynnin tilalle olisi pitänyt antaa kokoarvio-käynti, jonka perusteella sitten viimeistään leikataan laskettuna aikana!!! Ei yhtään kiva ajatus, jos sua nimenomaan epäilyttää vauvan koko ja sitten se olisi tuolloin isokokoinen ja lääkäri vielä manipuloisi syntymään alakautta. Ihan järjetöntä touhua :girl_cry2:

 

Porvoon sairaalassa Horror Partuksen takia tehty suunniteltu sektio tehdään viikkoa ennen LA:ta eli viikolla 39, mulla tosin nyt aikaistettiin sitä parilla viikolla rannekavavaoireyhtymän ja vakavan turvotusten takia, joka tekee normielämän lähes mahdottomaksi. Mut oon käsittänyt et muuallakin pelkosektiot tehtäisiin n. viikkoa ennen.

 

Voimia tuhannesti :lipsrsealed: :lipsrsealed: :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Kultimo :lipsrsealed:

Nyt on puljattu sektiopäivä siihen mitä sovittiin, ja helpotti paljon! On se kumma miten noinkin pieni asia vaikuttaa noin paljon. Tuntuu että voimat on poissa vieläkin eilisen järkytyksen takia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun mielestä on niin epäreilua ettei käytäntö ole sama joka paikkakunnalla. Porissa ei saa pelkosektiota vaikka sitä itkien pyysin (2009).

Esikoinen syntyi hätäsektiolla 2003.

No pojan synnytyksessä (käynistetyssä, raskausmyrkytyksen vuoksi)mulla oli ihan kauhea kätilö, en saanut kivunlievitystä kuin ilokaasun. Jouduin makaamaan koko tuon 10tuntia. Kätilö ei hymyillyt tai puhunut mitään.

Silti kaiken kokeman jälkeen, alatie synnytys oli moninkerroin ihanampi kuin sektio. <3 Eli olin kiitollinen etteivät suostuneet sektioon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ suomeen on tulossa joku laki siitä, että potilas saa itse valita hoitopaikkansa. :dancegirl:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaippa tämä edelleenkin on oikea paikka purnata asiaa.

Jotenkin tuo koko sektiopäivän sopiminen oli kummallinen kaikkine lääkärin haluineen yrittää saada synnytys käyntiin  ronkkimalla mua, että epäselväksi jäi saanko sektiota siinä tapauksessa jos synnytys käynnistyisi sponttaanisti ennen la:aa.

Sektiopäivähässäkkää puhelimitse selvitellessäni mulle jäi kuva, että edelleen mulla on se mahdollisuus, jos näin käy, kun multa sitä vielä puhelimessa varmistettiin.

Nyt sitten (tällä viikolla) vikan terapian jälkeen juttelin vielä puhelimessa saman pelkopolikätilön kanssa joka oli silloin paikalla kun sektiopäivä päätettiin. Yritin kysyä että saanko mä sektion jos synnytyksen itsestään käynnistyessä pelko on niin suuri että mä en siihen pysty. Eka vastaus oli että en voi siinä tilanteessa marssia synnärille ja sanoa että nyt on niin kipeitä supistukset että haluan sektion, koska sitä pyytää niin moni synnyttävä nainen jossain vaiheessa synnytystä kuitenkin.

Varmistin että eikö mulla ole mahdollista siis saada sektiota jos pelko menee yli, vastaus oli että tottakai sulla pidetään tuo sektiopäivä takaporttina.

Varmistin edelleen että entä jos se alkaa syntymään aikaisemmin, niin eikö mulla ole sektiomahdollisuutta, kun pelkoperustein mulle kuiitenkin on sellainen on luvattu. No vastaus oli että ensin kokeillaan kaikki kipulääkkeet ja jos ne eivät toimi niin sitten voidaan harkita sektiota tai jos synnytys ei jostain syystä etene (eikös se ole nimeltään jo kiireellinen sektio ja se tehdään kaikille siinä tilanteessa?).

Monettakohan kertaa sitten vielä varmistin että kun mun pää toimii tämän synnytysasian kanssa paremmin, jos mä tiedän että on sektiomahdollisuus, pystyn olemaan tavallaan rauhallinen kun on tavallaan vaihtoehto mihin edes ajatuksissaan turvata. Edelleen kätilö vaan sanoi että jos pelko menee todella pahasti överisti yli niin voidaan miettiä sektiota.

Lopputulos on se, että mä elän siinä olettamuksessa että olen ihan tavallinen synnyttäjä muiden joukossa, ja sektio tulee sitten kun kaikki menee vikaan, samoin kuin kaikilla muillakin.

Mulle tuli tuon puhelun jälkeen ihan luovuttanut olo. Mä en enää pysty mihinkään vaikuttamaan, ja taas oon ihan muiden armoilla.

Oon pystynyt olemaan aika hyvillä mielin siitä asti kun tuo sektiopäivä sovitiin. En ole miettinyt synnytystä oikeastaan yhtään ja on ollut tosi helppo olla hyvillä mielin. Oon nauttinut tästä raskaudesta ekaa kertaa ihan kokonaisvaltaisesti. Nyt on taas fiilikset ihan nollassa. Tai ei voi sanoa että nollassa, ehkä vaaan on ihan turta olo.

Ekaa kertaa nyt on tullut sitten ne ajatukset, että miten ihmeessä mä siitä synnytyksestä oikeasti selviän, kun en ole siihen valmistautunut, enkä siihen tällä hetkellä edes pysty. Mistä mä löydän sen tsempin itsestäni, että voisin mennä synnytykseen samoilla kivoilla fiiliksillä kuten kaikki muutkin "normaalit" pelottomat ihmiset, miten mä pystyn siihen? Mä en todellakaan ole valmistautunut ihanaan synnytykseen melkein vuotta ja odota sitä millään tavalla :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mä tulkitsen noi sairaanhoitajan vastaukset eri tavalla. Ne haluaa varmistaa, että sä voit halutessas muuttaa mieles. 60% pelkoonsa hoitoa saaneista valitsee kuulemma alatiesynnytyksen. Älä nyt pahastu, mutta suoraan sanottuna tuo ilmaisu " jos pelko menee yli" voidaan tulkita sairaaloissa niin, että sä saattaisit kuitenkin jossain sisimmässäs haluta alatien.  :)

Edited by Kasma

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Kiitti.

Mulle on sektiopäivä laitettu 40+2 päivälle, la on lauantai, eli tuo on heti eka arkipäivä sen jälkeen.

Ja oon sanonut että haluan pitää mieleni avoinna sille vaihtoehdolle, että pystyisinkin synnyttämään alakautta, että haluan yrittää miettiä sitä. Kuitenkin olen korostanut sitä että alatiesynnytys ei ole mulle kovin hyvä vaihtoehto kun sitä niin paljon pelkään. Oon sillä tarkoittanut sitä, että olen yrittänyt pitää normisynnytyksenkin vaihtoehtona, jota kuitenkin paljon pelkään, johon en kuitenkaan ole kovin vahvasti uskonut, vaan että yritän sitäkin ajatusta työstää (huonolla menestyksellä). Siinä oon ehkä tehnyt väärin, kun olen tuon mennyt sanomaan, mutta enpä mä tuollaisessa tilanteessa valehdellakaan voi.. Eli vähän niin kuin arvelitikin sen sairaalan ajattelevan.

Näin tuolla terapiakäynnillä sen mitä lääkäri oli kirjoittanut, ja siellä luki että "voi ajatella synnyttävänsä alateitse jos synnytys lähtee käyntiin ennen la:aa". Tai jotenkin noin. Eli onko tuo sitten se mun tuomio, lääkäri vähän mun selotuksesta oikonut mutkia ja saadaan näkymään koneella tieto että olen valmis synnyttämään ennen la:aa alakautta?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sama vieras, Taikasana siinä taitaa olla se että olet avoin alatiesynnytykselle vaihtoehtona. Eivät silloin siis lupaa sektiota valmiiksi, mutta jos menet paikanpäälle ja sanot ettet alateitse synnytä, piste. Niin ei siihen kukaan sinua pakota. Omasta kannastaan pitää vain olla varma, sillä kuten puhelimessakin sanottiin niin suurin osa menettää jossain vaiheessa synnytystä uskonsa itseensä ja siinä kohden toivoo sektiota. Niistä kuitenkin päästään yli hyvällä kannustamisella ja tuella koska se hetki on osa synnytystä, pelon kanssa kamppaileva ihminen taas ei välttämättä kykene minkään tuen tai rohkaisun avustamanakaan päästämään itseään siihen synnytykseen mukaan.

Jos synnytys siis käynnistyisi ennen sektiopäivää saat kyllä sen sektion jos alatiesynnytya tuntuu liian pelottavalta. Mutta sitä ei tokikaan tarjota mahdollisen alatiesynnytyksen joka välissä (ns. Haluatko lääkettä vai sektion tyylillä), vaan silloin edetään normaalien raamien mukaan.

 

Sairaalassa näkyy kyllä minkä takia sektio on sovittu ja sitä varmasti kysytäänkin vielä varmistaen mielipiteesi. Se ei ole niinkään mikään epäily pelkoasi kohden vaan tieto siitä että suurimmalla osalla pelkosynnyttäjistä sektiotoive muuttuukin alatiesynnytystoiveeksi ajan edetessä ja tilanteen kehittyessä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Laura! , hieno kommentti ja noinhan se menee. Varmasti saat sektion vaikka alkaisikin aikasemmin, jos jämäkästi vaadit. Vähänkin jos antaa siimaa tai empii niin tekevät kyllä kaikkensa että saavat "käännytettyä" alatiesynnytykseen. Se kannattaa vaan pitää mielessä, että alatiesynnytykseen ei saa tänä päivänä pakottaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on ollut synnytyskammo niin kauan kuin muistan, mutta helpottanut viime vuosien aikana. Neuvolan terkka laittoi mut kuitenkin pelkopolille ihan oma-aloitteisesti, kun kerroin taustoistani, ja aika on ensi viikolla. Alkuraskaudesta (nyt siis viimeisellä kolmanneksella jo mennään) en ole pelännytkään synnytystä juurikaan, jostain ihmeen syystä, kunnes sain sen pelkopoliajan ja satuin lukemaan neuvolan materiaaleista synnytyksen kulusta kertovaa juttua ja siinä oli luokiteltu kaikki repeämän asteet. Siitähän se riemu sitten repesi...

 

Pelkään synnytyksessä eniten sitä, että tapahtuu jotain peruuttamatonta kamalaa. Että repeän niin pahasti, että en pysty enää pidättämään normaalisti tai harrastamaan seksiä kivuttomasti, enää ikinä, sellaistakin lukemani mukaan voi käydä. Tai että peräti kuolen tai vauva kuolee, tai vammautuu pahasti esim. hapenpuutteen vuoksi. Tuttavani lapsi kuoli synnytykseen, kun napanuora kiristyi kaulan ympärille, vieläpä samassa sairaalassa, jossa olen itse menossa synnyttämään, vaikka toki se voi tapahtua missä tahansa, joskin on harvinaista. Hänelle olisi siis kannattanut tehdä suunniteltu sektio, niin niin ei olisi käynyt. Parikymppisenä ajattelin, että haluan suunnitellun sektion, mutta nyt pelkään sitäkin, eikä se ole vaihtoehto oikein muutenkaan, kun haluaisin kuitenkin synnyttää (onnistuneesti...) alateitse. Pelkään myös sitä, että jos tässä synnytyksessä menee joku pahasti pieleen, eli syntyy pysyviä traumoja, tulen katumaan ikuisesti sitä, etten vaatinut suunniteltua sektiota, koska se kuitenkin ennen oli se vaihtoehto, jonka puoleen kallistuin, kunnes muutin mieleni. Inhoan sitä, että joudun tekemään tavallaan valinnan, jonka lopputulosta saatan joutua katumaan koko loppuikäni, jos alatiesynnytys meneekin hyvin pahasti pieleen. Pelkään myös sitä, että joudun kuitenkin hätäsektioon, mikä on aina suurempi riski ja traumaattisempi kokemus kuin suunniteltu sektio. Pelkään ns. valitsevani väärin. Kipua pelkäsin ennen hyvin paljon, mutta jostain syystä se ei ole nyt pelkolistallani ykkösenä, eikä edes ennen pelkäämäni totaalinen kontrollin menetys, joka varmasti tapahtuu muutenkin jossain määrin. Kipu menee ohi, ellei mikään mene oikeasti niin pahasti rikki, että se ei mene. Ja niitä pysyviä vaurioita/ itsen ja vauvan kuolemaa nyt sitten pelkään.

 

Jos lapsi olisi todella suuri tai perätilassa, en suostuisi missään nimessä alatiesynnytykseen, koska silloin kaikki riskit ovat olemassa. Itse olen ollut syntyessäni yli nelikiloinen, samoin kuin mieheni, joten mikään pikkuruinen tulee tuskin olemaan vauvakaan, vaikka itse melko pieni olenkin (tosin äitini vielä pienempi minut saadessani). Toivoisin, että synnytystapa-arviossa pystyttäisiin oikeasti tsekkaamaan vauvan koko mahdollisimman tarkkaan, mutta en oikein luota siihen, kun olen lukenut, kuinka suuria heittoja tuloksissa on. Onkohan jossain yksityisellä tarkempia laitteita vauvan koon selvittämiseen sitten, kun on sen aika? Nähdäänköhän oikeasti myös siinä tarkkaan, jos lantio on liian ahdas normaalille synnytykselle? Mua pelottaa se, että kaikkia tekijöitä ei oteta riittävän tarkasti huomioon, että saataisiin selville kullekin äidille sopiva synnytysmenetelmä, koska varmasti monet ongelmat olisi vältettävissä sillä, että äidit ja vauvat tutkittaisiin tarkkaan. Kaikkia ongelmia ei tietenkään voi mitenkään ottaa huomioon, mutta varmasti joitakin voisi.

 

Tuli ehkä sekavaa tekstiä, mutta tällaisia asioita pyörii päässä nyt. Olisi kuitenkin ihanaa kokea onnistunut alatiesynnytys, siis  helppo sellainen, josta ei jäisi traumoja itselle eikä vauvalle. Mua ärsyttää mieskin nyt, ekaa kertaa raskausaikana, kun hänen ei tarvitse synnyttää saadakseen lapsen.  :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

 Onkohan jossain yksityisellä tarkempia laitteita vauvan koon selvittämiseen sitten, kun on sen aika?

 

Kommentoin tähän sen verran, että esikoiseni ultrattiin TAYS:issa synnytystä edeltävänä päivänä 600 g yläkanttiin painomielessä. Mitään täysin varmaa peliä ei ole, uskallan väittää (ainakaan ultraa, siis. Muistaakseni joskus magneettikuvaillaan, mutta tämä on mutu-tuntumaa).

 

Tuo koko viestisi kannattaa ottaa polille mukaan vaikka ranskalaisina viivoina, koska muutoin niitä kysymyksiä ei siinä paikan päällä välttämättä kaikkia muistakaan ja joku asia voi jäädä kaivelemaan.

Edited by Jenny-Maria

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos vastauksestasi Jenny-Maria!  :)

 

Kirjoitinkin jo asioita ylös neuvolasta saatuun lappuseen, joka sitten ilmeisesti jätetään sairaalaan. Toivottavasti se luetaan siellä vielä sitten h-hetken ollessa kyseessä. Onneksi olen nyt jotenkin onnistunut taas psyykkaamaan itseni pois siitä pelosta, jonka vallassa olin kun tuota edellistä kirjoitin. Tai eihän se pelko nyt ole tietenkään mihinkään kokonaan kadonnut, mutta yritän ajatella järjellä, että jokaisen meistä on joku synnyttänyt, ja suurimmalla osalla asiat menee ihan ok, ihmiset ovat selvinneet siitä ennen sairaala-aikaakin ja edelleen selviävät suuressa osassa maailmaa. Ja, elämä on vaarallista muutenkin, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, ja synnytys on kuitenkin luonnollisempi tapahtuma kuin vaikkapa autolla ajaminen...  No joo, kyllä mua silti pelottaa, mutta ei voi mitään. Toivottavasti pelkopolikäynti vähän helpottaisi pelkoja.  :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Saanko lyhyesti jakaa oman kokemukseni? Skippaa, jos "mullakin meni hyvin"-tarinat ärsyttävät enemmän kuin lohduttavat. :D

 

Mulla oli paljolti samanlaisia mietteitä, kuin Kinuskilla ennen toista synnytystäni. Hassua kyllä, ennen ekaa en juurikaan pelännyt, mutta kun siinä meni asioita paljon pieleen niin jotenkin varmaan ajatteli, ettei toinenkaan kerta voi mennä hyvin. Mulle jäi ekasta synnytyksestä ahdistus myös sektiota kohtaan, joten oli pakko valita toinen huonoista vaihtoehdoista jota lähteä työstämään. Valitsin alatien, koska halusin saada vauvan kanssa paremman alun kuin puudutus-nukutus-kipulääkepöllyssä aikanaan, ja koska uskon että alatie on vauvalle parempi vaihtoehto syntyä. Halusin myös yksinkertaisesti päästä pelkoni yli.

 

Mua auttoi ihan puhdas faktatieto synnyttämisestä, sen fysiologiasta ja ihmisten positiiviset kokemukset. Vältin kauhukertomuksia ja googlasin hyviä synnytyskokemuksia. Katsoin synnytyksiä youtubesta (ei sovi kaikille!! :D ) ja parhaimpana liikkeenä mentiin yksityiseen synnytysvalmennukseen. Siellä sain positiivista vahvistusta että minäkin osaan synnyttää, se voi onnistua ja komplikaatiot (pahat) on harvinaisia. Samalla tavalla ne voi osua sektiossa kohdalle, kuten mulle kävikin, joten ei auta. Jos mukulan haluaa pihalle niin joku riski on otettava. Mieluummin otin alatiesynnytyksen pienemmät riskit ja kaiken mennessä hyvin, isommat edut. Lisäksi kävin pelkopolilla ja synnytystapa-arviossa ja sain rohkaisevaa kohtelua, sekin auttoi kun useampi lääkäri ja kätilö vakuutti että kaikki voi ja todennäköisesti meneekin aivan hyvin, päätin uskoa heitä niin aidosti kuin mahdollista.

 

Ihan hirveän henkisen työn tein, voin rehellisesti sanoa, mutta se kannatti. Alatiesynnytys sujui tällä kertaa tosi hyvin, kivut oli hallinnassa vaikken ottanut kammoamiani selkäpuudutteita. Lievitykseksi riitti liike, amme, ilokaasu ja kohdunkaulapuudute. Ponnistusvaiheessa olin aivan ulkona mutta kätilö opasti eikä siinä intensiteetissä edes muistanut ajatella repeämisiä, lapsen jumittumista ja muita pelkoja. Ponnistus kesti 40min ja vauva syntyi terveenä, itse sain epparin lisäksi repeämän mutta kaikki tikit on hyvin parantuneet parissa viikossa. Alapää on muuten kyllä ollut aika kipeä, synnytyksen aikaiset liitoskivut vaivaa edelleen mutta nehän olisi voineet jäädä sektionkin jälkeen. Kaikkineen olen todella onnellinen että uskalsin yrittää alatiesynnytystä. En varmaan olisi uskaltanut ilman tuota valmennusta, joten jos sellaiseen on omalla paikkakunnalla mahdollisuus ja talous antaa periksi, niin suosittelen lämpimästi!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos paljon kokemuksesi jakamisesta Alya! :) Ei ärsytä yhtään lukea positiivisia synnytyskokemuksia, päinvastoin! Mulle ne antavat kyllä toivoa, toisin kuin negatiiviset kokemukset, joita ei olisi todellakaan pitänyt alkaa lukemaan ollenkaan..! Tyhmä minä. Ymmärrän kyllä niidenkin olevan tärkeitä vertaistuen muodossa, mutta synnyttämättömien pelkääjätyyppien ei kyllä niitä kannata lukea. ;)

 

Jostain syystä mulle on tosiaan tullut ehkä jopa suurempi kammo sektiota kohtaan, kuin alatiesynnytystä, joten se ei kyllä ole vaihtoehto, ellei alatiehen liity jotain ennalta havaittavia riskejä. Hätäsektio tietysti hirvittää vielä enemmän, kun siinä vaiheessa tilanne on jo hälyttävä ja leikkausjälkikin dramaattisempi. Toivottavasti kaikki menisi kuitenkin alatietyylillä ja hyvin, ja samaa toivon kaikille muillekin synnyttäjille! :)

 

Ja niin, täytyykin tutkia tuota vaihtoehtoa yksityisestä synnytysvalmennuksesta, siitä voisi olla kyllä apua! :)

Edited by Kinuski

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kinuski, sulla on paljon samoja ajatuksia synnytyspelosta kuin mitä mulla oli. Koitan kirjoittaa tässä lähiaikoina jotain tänne:)

Share this post


Link to post
Share on other sites

No mulla oli koko raskausajan mielessä vaikka minkälaisia pelkoja. Oli pelkoa siitä, että lapsi on iso. Oli pelkoa siitä, että repeän aivan täysin. Oli pelkoa siitä, että lapsi ei enää liikukaan. Ja synnytystä en jotenkin edes "viitsinyt" ajatella. Ajatuskin jotenkin hirvitti. Että joku "iso mötikkä" tuolta sitten tulee... Luin minäkin monia kauhukertomuksia, raskauden alussa, mutta jossain vaiheessa lopetin niiden lukemisen ihan oman mielenterveyden kannalta.

 

Lopputulos: lapsi ultrattiin 4,4 kg, syntyessään 4 kg (terkka vakuutellut koko raskausajan lapsen olevan pienehkö...). Mulle tuli synnytyksessä 2. asteen repeämät ja menetin paljon verta. Liikkeitä en enää tuntenut viimeisellä viikolla, mutta lapsella kaikki oli hyvin (napanuora vaan tosi lyhyt). Itse kammoan jo sairaalassa oloa, saati sitten sellasta avuttomuuden tilaa, lääkkeitä, kipua, sairaalakaapuja, kaikkea, että siinä mielessä yllätyin, miten hyvin kaikki sitten meni, vaikka sairaalassa oltiin 5 päivää toipumassa. Synnytyksestä ei kaikesta huolimatta jäänyt oikeestaan mitään traumoja - ainoastaan supistusten kauheus yllätti ;).

 

Itse menin lopulta synnytykseen ihan sen kummemmin mitään suunnittelematta. Ajattelin, että kaikki lääkitykset huolin ja pakkohan se on nyt sitten synnyttää, ei voi mitään. Joskus mielessäni leikittelin ajatuksella, että jos tehtäisiinkin sektio, että tietäisi, että tuossa se tehdään ja ei sattuisi, mutta jotenkin tahdoin kokea myös alatiesynnytyksen, jos siihen oli mahdollisuus... Olin joskus oikeasti aika paniikissa tulevasta synnytyksestä, mutta sitten loppuraskaudesta halusin vain sen vauvan kotiin. Tahtoi sen "prosessin" loppuun. Mutta eniten mua kauhistutti varmaan synnytyksessä, että kun ei tiennyt yhtään, miten se menee.

 

Joskus oon ajatellut, että jos lisää lapsia meille suodaan, niin miten sitten reagoin... Kun kuitenkin tuo mun synnytys oli aika raju. En tiedä, aika näyttää!

Share this post


Link to post
Share on other sites

No niin, kirjoitellaans nyt tännekin kuinka kaikki sitten menikään. Löytyy spoilerista :)

 

Viimeksi kirjoittelin enempi 2.8. ja 26.8 (rv40+2) syntyi meidän poika [:)]

Sektio oli sovittu tuolle päivälle, mutta supistukset alkoikin 40+1 illalla. Olin yrittänyt työstää sitä ajatusta alatiesynnytyksestä, ja jotenkin jopa sektiokin oli alkanut pelottamaan viimeisen kahden viikon aikana.

Olin koko (40+1) päivän valmistautunut seuraavan päivän sektioon.
Koska pelkosektioon päätyminen oli ollut omalla tavallaan vaikea "valinta", olin jo tavallaan harmitellut viikonlopun sitä ettei synnytys ollut itsekseen käynnistynyt, kun olin kuitenkin parin viime viikon aikana kypsynyt ajatukseen, että jos näin käy, niin tilanteen mukaan yritän pyrkiä sitten alatiesynnytykseen. Tavallaan ajattelin että jos synnytys käynnistyy ennen sektiota, ei päätös ole minun. Pelkoa kuitenkin sen verran oli, etten olisi pystynyt sektiota perumaan tai lykkäämään myöhemmäksi.

Se oli jännä miten isoksi, jopa ahdistukseen asti, oli muodostunut tuo oma valinta synnytystavan "valitsemiseksi". Pelotti se, että jos synnytyksen käynnistyessä päätän synnyttää alakautta ja kaikki menee vikaan, kuinka paljon itseäni siitä sitten syytän, kun mahdollisuus sektioon olisi. Toisaalta pelotti sektio, jos sen "valitsee" ja siinä meneekin vikaan kaikki.

Supistusten alkaessa en ollut päättänyt yhtään mitään. Kellottelin niitä ja ajattelin että kestävät hetken ja loppuvat varmaan. Ekan tunnin ne tuli noin 10min välein ja siitä seuraava tunti alle 6min välein niin että lopulta niitä tuli jo 3min välein. Sattui tosi paljon, ja siinä jo soitin synnärrille, selitin sen hetkisen tilanteen ja sen, että pelkosektio olisi seuraavana aamuna. Sitten jo mentiinkin. 2,5h suppareiden alkamisen jälkeen niitä tuli jo 1,5min välein ja vartin automatka sairaalaan oli tuskaa. Kipu oli isoin pelkoni synnytyksessä ja matkalla kerkesin pelkäämään jo sitä, etten kerkeä saamaan kipulääkkeitä koska homma etenee niin vauhdilla. Sairaalassa olin 4cm auki ja vauvan pää alhaalla.

Multa kysyttiin haluanko ehdottomasti sektion. En vastannut, kun en edelleenkään halunnut päättää noin isoa asiaa. Halusin vain jotain kipuun ja sitä pyysin. Päästiin suoraan synnytyssaliin ja anestesialääkäri tilattiin.
Epiduraalin saatuani tuntui käsittämättömän hyvälle, koska se vei pikkuhiljaa kaiken kivun pois, supistukset tuntui enää vähäisenä paineena. Synnytyksessä oli kätilöopiskelija mukana, joka oli kivaa siinä mielessä, että hän kävi tarkastamassa mun voinnin aika tiuhaan ja oli paikalla paljon, enemmän kuin mitä kätilö olis yksin pystynyt olemaan.

Parin tunnin päästä alkoi taas tuntumaan kipua, luulin että lääkkeen vaikutus lakkaa vähän kerrallaan, mutta kävikin niin, että muutama supistus tuntui vähän kivuliaana ja sen jälkeen tuntui taas täysillä. Sain lisää epiduraalia, kohdunsuu auki 6cm. Ihmettelin että synnytys edistyy kun ei tuntunut miltään, ja se etenikin hyyvällä vauhdilla. Jossain vaiheessa sain vielä vähän lisää epiduraalia. Siitä taas reilun tunnin päästä epiduraali ei enää toiminut ja sain spinaalin. Aina kun lääkkeen vaikutus lakkasi, myös synnytys pysähtyi kuin seinään, kun kipu sai mut kokonaisvaltaiseen jäkkiin ja pistin vastaan kipua koko kropalla.

5,5h päästä sairaalaan pääsystä alkoi ponnistusvaihe, ja samoihin aikoihin alkoi loppumaan spinaalin vaikutus jota sain toisen annoksen. Anestesialääkäri ei oikein ymmärtänyt miksi mulle sitä annetaan, mutta onneksi synnytyksessä ollut lääkäri vaati sen, kun tiesi kuinka siihen kipuun reagoin. Muistan vaan että synnytyslääkäri sanoi anestesialääkärille, että se on joko spinaali tai sektio. Jossain vaiheessa tuossa välissä kokeltiin myös kohdunkaulan puudutetta ilman apua.

Ponnistusvaihe kesti mulla kaksi tuntia, jonka lopulla alkoi taas spinaalin vaikutus loppumaan. Siinä vaiheessa ei enää oltais annettu spinaalia tai muutakaan kun oli jo niin loppumetreillä synnytys, parista sentistä kiinni. Lääkäri tässä vaiheessa päätti auttaa imukupilla, ennen kuin mun kipu menee taas niin yli ettei mistään tule mitään. Eppari leikattiin enkä revennyt, haava oli siisti eikä varmaan kauhean iso, en tuntenut leikkaamista.

Synnytyksen kokonaiskestoksi tuli 10h 30min.

Olen onnellinen kun pystyin synnyttämään ja että kaikki meni hyvin. Kipu oli ollut mulle niin iso pelko, ja se ettei lääkkeet auta. Eikä mun nyt tarvitse periaatteessa olla vastuussa päätöksestä haluta/"valita" sektio. Mutta ilman tuota sektioaikaa en olisi varmaan pystynyt työstämään ajatusta alatiesynnytyksestä, joka toi sen helpotuksen että mulla tavallaan oli kaksi vaihtoehtoa eikä vain yhtä pakkoa.

Koen että mun synnytys meni hyvin, vaikka joku voisi ajatella että imukuppi ja eppari ei olisi osa hyvin mennyttä synnytystä.

Paranemista pelkäsin myös paljon. Ilman tuota epparia olisin ollut täysin toimintakykyinen parin päivän päästä synnytyksestä, paikat oli muuten ok. Mutta toi eppari sitten olikin kipeä, mut pystyin jo sairaalassa istumaan. Tai vissiin ne tikit kiristi ja kirveli niin paljon, eikä siihen auttanut särkylääkkeet. Mutta sekin helpotti sitten siihen kun tikit lähti ja se tapahtui 1,5vk synnytyksestä. Alle kaksi viikkoa synnytyksestä pystyin jo olemaan ja tekemään kaiken normaalisti.

Hullua tässä on se, että koen edelleenkin niin, että hyvin mennyt synnytys on tilastoihme ja niin käy harvoin. Koen että mulla kävi tuuri ja hyvä sattuma.

Jos on mahdollista, niin nyt mä pelkään synnytystä enemmän kuin ennen. Jos olisin toisen kerran raskaana, joutuisin käymään saman pelkopoliruljanssin ja psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelut luultavasti läpi, koska en usko että toinen kerta voisi mennä yhtä hyvin. Ei sattuisi kohdalle yhtä hyvää lääkäriä ja kätilöä, jotka ottivat mun mielestä tosissaan mun synnytyspelon ja sain kipulääkkeet helpolla ja päätöksiä tehtiin mun sype huomioiden ja se että kipu sai mut oikeasti toimintakyvyttömäksi. Ja että synnytys oli noin nopea ensisynnyttäjälle, eikä tarvinnut kärvistellä vuorokautta tai pitempään.

Mulla on muisti hämärtynyt melkolailla siitä asti kun supistukset alkoi sattumaan, on pitänyt kysellä mieheltä aika paljon jopa täällä kotona ennen lähtöä tapahtuneita asioita, synnytys on nyt ajateltuna sumua, en muista siitä paljoakaan.

Mitään voimaannuttavaa mä en tästä saa aikaiseksi, vaikka koen synnytykseni hyvänä ja onnistuneena. Ylpeä mä olen kyllä itsestäni [:)]

Se mikä mua harmittaa, on se, että pelkään tämmöisen takinkääntäjän vaikuttavan negatiivisesti muiden pelkopotilaiden mahdollisuuksiin saada sektio, kun "kyllähän se kuitenkin pystyy synnyttämään". Toivotaan ettei näin ajatella.

Vauvan kokoarvio:

Vauvastahan mulle oli jo rv20 asti sanottu että kasvaa alakäyrällä, kun olin muusta syystä raskaudenajan seurannassa. Vielä rv39+2 mulle viimeisessä ultrassa sanottiin vauvan kooksi laskettuna aikana 3-3,1kg, ja tätä oli siis äitipolilla kolme eri lääkäriä neljässä eri ultrassa mulle sanoneet. Poika painoi 3,6kg syntyessään.

Pelkopolin kautta mulle tehtiin myös synnytystapa-arvio, jossa todettiin vauvan mahtuvan musta ulos.

 

Edited by Sama vieras

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiva kuulla että kaikki meni hyvin! Olenkin miettinyt mitä sulle sama vieras kuuluu. Hyvä, että sektiomahdollisuuskin oli olemassa eikä sulta sitä kielletty vaikka synnytys käynnistyi. Tosi reippaasti jaksoit vaikka tosiaan imukupit ja epparit eivät taida kenenkään toivelistalle kuulua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos teille kokemuksien jakamisesta, Freesia ja Sama vieras! :)

 

Mulla oli tosiaan se pelkopolikäynti, ja siellä vastassa tosi mukava, nuori kätilö. Hän kirjasi mun suurimmaksi peloksi repeämisen ja sanoi aika suoraan, ettei kukaan voi taata, ettei niin kävisi, mutta kätilötyön tavoitteena on se, että ne pyritään estämään. Itse tiloja oli kiva nähdä, synnytyssalikaan ei ollut niin ahdistava paikka kuin pelkäsin, vaikka olihan siinä sairaalafiilistä jo aika paljon enemmän, kuin ns. odotushuoneissa (miksi niitä nyt kutsutaankaan...). Pelkopolikäynti oli helppo siis sikäli, että kun en vaatinut sektiota, ei mua tarvinnut yrittää käännyttää... Tosin kätilön mielipide oli kyllä selvä, että alatie on parempi vaihtoehto. Yllätyin siitä, kuinka vähän eppareita tehdään lopulta, 15 % taisi olla sairaalan lukema. Joukossa toki tietysti useamman lapsen synnyttäneitä, ensisynnyttäjillä luku on tietysti suurempi. 

 

Jotenkin mua ahdistaa nyt synnytys kyllä, mutta toisaalta en vaan halua ajatella koko asiaa. Mua ahdistaa tosiaan se sektiokin. Kai mä vaan pelkään, että kaikki menee ihan persiilleen, kunnon optimisti.  :grin:  Siis että tyyliin synnytys kestää ikuisesti, ei etene, kipulääkkeet ei toimi, repeän pahasti tai päädyn hätäsektioon (ei kai voi sentään yhtä aikaa revetä JA päätyä sektioon...), josta toivun huonosti. Tai jos se kipu on niin pelottavaa ja lamauttavaa, että sitä ei kestä? Toisaalta pelkään sitäkin, että puudutus menee tyyliin keuhkoihin asti ja hengittäminen on vaikeaa (jollain käynyt niinkin, tosin lienee harvinaista...). Mä siis vaan ajattelen liikaa eri kauhukuvia, silloin kun asiaa ajattelen. En halua kysyä edes äidiltäni, miten hänen synnytyksensä on mennyt, kun veikkaan sen olleen ehkä vähän vaikea. Ainakin hän aikanaan sanoi, että sektioon vaan, jos ei uskalla alakautta synnyttää, että kursitaan sitä paikkoja kokoon alatiesynnytyksenkin jälkeen...ja tosiaan itse olin aika iso vauva, ja äitini taas todella pienikokoinen. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä menin taas hölmönä lukemaan repeämisketjua, mitä ei tod. olisi pitänyt tehdä... Tyhmä minä! Jotenkin hämmentää, sillä en muista ikinä lukeneeni yhtään negatiivista kokemusta suunnitellusta sektiosta, että mahtaakohan niitä edes olla... Sen sijaan alatiesynnytyksestä löytyy kyllä vaikka mitä kauhujuttuja. Tulee kyllä väkisin sellainen fiilis, että suunniteltu sektio olisi alatiesynnytystä turvallisempi vaihtoehto, mitä ei tietenkään julkisessa terveydenhuollossa koskaan myönnetä. Toki sektioihin yleisesti liittyy suuremmat riskit, mutta käsittääkseni suunniteltuja sektioita ei tilastoissa erotella ollenkaan hätäsektioista, mikä jo tietyllä tavalla vääristää tilastoja. Ahdistavaa, että ihmisten synnytykset ovat niin vaikeita. :( Ainakin liian usein ovat sitä, kehittyneissä maissakin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä menin taas hölmönä lukemaan repeämisketjua, mitä ei tod. olisi pitänyt tehdä... Tyhmä minä! Jotenkin hämmentää, sillä en muista ikinä lukeneeni yhtään negatiivista kokemusta suunnitellusta sektiosta, että mahtaakohan niitä edes olla... Sen sijaan alatiesynnytyksestä löytyy kyllä vaikka mitä kauhujuttuja. Tulee kyllä väkisin sellainen fiilis, että suunniteltu sektio olisi alatiesynnytystä turvallisempi vaihtoehto, mitä ei tietenkään julkisessa terveydenhuollossa koskaan myönnetä. Toki sektioihin yleisesti liittyy suuremmat riskit, mutta käsittääkseni suunniteltuja sektioita ei tilastoissa erotella ollenkaan hätäsektioista, mikä jo tietyllä tavalla vääristää tilastoja. Ahdistavaa, että ihmisten synnytykset ovat niin vaikeita. :( Ainakin liian usein ovat sitä, kehittyneissä maissakin.

 

Kyllä sektiostakin on negatiivisia kokemuksia, takuuvarmasti ja muistaakseni täälläkin. Jos otetaan vaikka 10 mamman otanta esim. omasta lähipiiristäni, sinne mahtuu kaikkea suunnitellusta sektiosta hätäsektioon, oppikirjamaisia synnytyksiä ja sellaisia reippaampia repeämisiä. Tämä ei kenties lohduta mitään tuntemustasolla, mutta sellaiset reippaamatkin repeämiset saadaan kyllä korjattua ja uskallan väittää, että ne vaikeiden repeämisten aiheuttamat hankalammat tapaukset (hankalammat synnytyksen jälkeisen elämän kannalta) ovat vähemmistönä. Täytyy myös ehdottomasti muistaa se, että repeämiskeskustelu on juuri sitä, kokemuksia repeämistä, kun taas enemmistö voi olla selvinnyt hyvinkin vähillä ongelmilla, mutta niitä ei toki voi sinne ketjuun kirjoittaa tai ylipäätään niistä vähemmän puhutaan, koska se onnistunut ja hyvin mennyt synnytys on kuitenkin asia, josta ei ole välttämättä tarvetta "tilittää" missään, julkisesti tai anonyymina.

 

Osa äitiyttä on myös se kärsimyspisteiden saaminen/haaliminen, ehkä siksikin niitä positiivisia kokemuksia kuulee vähemmän ja jos kuulee, ne tulevat yleensä alkulauseella "vähän hävettääkin sanoa, mutta...", eli tavallaan hyvin onnistunuttakin synnytystä "hävetään", ihme juttu sinänsä.

Edited by Jenny-Maria

Share this post


Link to post
Share on other sites

Totta! Fiksuja taas kirjoitat Jenny-Maria. :) Mä olen päättänyt kyllä itse sen, että jos synnytykseni on helppo (jota toivon koko sydämestäni!) aion todellakin kertoa siitä kaikille ei-synnyttäneille avoimesti ja iloisesti, sillä ihan liian usein kuulee vain ne kauhutarinat. Mun mielestä kärsimyksessä ei ole mitään jalostavaa, eikä sitä pitäisi joutua kokemaan äidiksi tullessa todellakaan. Ei ole siis tarvetta haalia kärsimyspisteitä, vaan toivon jääväni ilman niitä kokonaan. :D Alkuraskauden ikävät fiilikset saisivat riittää sen puolesta. Nyt on kyllä ollut niin tasapainoinen fiilis muuten, että vain tuo synnytys nyt ahdistaa, vaikka sekin on ihan turhaa. Luin muuten eilen jotain ketjua jostain, jossa vertailtiin hypoteettista valintaa sektio vs. alatiesynnytys, ja kyllähän se alatiesynnytys sai enemmän kannatusta niidenkin joukossa, jotka olivat kokeneet molemmat synnytystavat. Eikä se sektio ole tosiaan mulle mikään vaihtoehto, ellei ole perätilaa tai tule jotain muuta lääketieteellistä syytä, koska en vain voi tehdä sellaista valintaa itse, eli alatiellä koitetaan mennä ja toivottavasti se sujuisi hyvin. 

 

Ketään ei varmaan kiinnosta nämä mun pähkäilyt, mutta pähkäilenpä silti. ;) Musta on jotenkin erityisen brutaalia, jos vammautuu tai kuolee siinä, että synnyttää uutta elämää. Se ei vain käy ns. järkeen. Elämä on vaarallista jne., mutta jotenkin juuri lapsen saamiseen liittyvät kivut ja riskit ovat aina tuntuneet musta tosi pahalta. Itselläkin on ollut lähellä käydä huonosti, kun olen tippunut tikapuilta ja terävä reuna on käynyt tosi lähellä päätä ja sattuihan siinä muutenkin, mutta sellaisesta ei jää traumaa. Uskallan kiivetä edelleen, tosin riskit tiedostaen. Sen sijaan synnytys on jotenkin eri juttu, se liittyy niin kouriintuntuvasti naisen kehoon ja tietyllä tavalla itsemääräämisoikeuteenkin, että se on erilaista. Onhan autollakin vaarallisempaa ajaa, kuin synnyttää, mutta em. ei pelota, ainakaan yleensä.  Ehkä huonoja esimerkkejä, mutta jotenkin synnytys on niin intiimi asia, josta seuraa jotain tosi suurta, että mun mielestä sen vaan kuuluisi mennä aina ja kaikilla hyvin. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua ainakin kiinnostaa lukea pähkäilyjä kaikilta tästä aiheesta, vaikka itselläni raskaus ja synnytys onkin jo takana.

Jos sua Kinuski kiinnostaa lukea noista synnytyksistä, molemmista tavoista, siitä miten ne on mennyt ja niiden riskeistä ja onnistumisista, niin kannattaa lukea kirja Kun synnytys pelottaa. Itse en siitä kirjasta pitänyt, mutta mä luinkin sitä kuin piru raamattua, mutta siinä on synnyttäneiden kertomuksia ja kokemuksia synnytyksistä (sektio ja alatie), ja siis nimenomaan synnytyspelosta kärsineiden kokemuksia. Ja sitten ihan tilastotietoa ja faktaa synnytyksistä. Ostin tuon kirjan kesällä, vissiin tänä vuonna ilmestynyt. Joutilaana mulla pyörii, eli voin vaikka myydäkin jos kiinnostaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now