Viljatuuli

Synnytys - ei kestä edes ajatella

171 posts in this topic

Taitaa olla parempi, että meikäläinen ei lue mitään kirjoja, vaan koittaa olla ajattelematta asiaa ollenkaan. :) Pari päivää taas mennytkin ihan hyvin siinä suhteessa! Pitää vain koittaa hyväksyä se, ettei asioita voi tietää etukäteen eikä kaikkea hallita...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua pelottaa. En edes tiedä miksi. Mulla on takana kaksi positiivista synnytystä (lyhyt ponnistusvaihe, ei epparia, ei varsinaisia repeämiä jne). Mielessä vaan pyörii, mitä jos tää kolmas on ihan fiasko. Ei voi käydä "niin hyvä tuuri" taas. :/

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua pelotti ensimmäisen synnytys ihan järkyttävästi. Mua pelotti ettei mua kuunnella, se kipu, se, että vauva kuolee, että minä kuolen, että mut jätetään yksin synnytyksen aikana... Siis ihan kaikki. Suuri yliopistosairaala vielä lisäsi sitä pelkoa. Sektio pelotti vielä enemmän kuin alatiesynnytys. Lopulta vauva syntyi vasta 40+0, varmaan kun minä en ollut valmis paljoa aikaisemmin. Mentiin synnyttämään pieneen, kodinomaiseen sairaalaan ja kaikki meni nappiin. Synnyyksestä jäi hyvä mieli.

Toista odottaessaei tarvinnut miettiä sairaalaa. Sektio pelotti edelleen, samoin yliopistosairaala. Päästiin synnyttämään taas pieneen sairaalaan, ja vaikka kaikki ei aivan putkeen mennytkään, niin silti hyvin ja jäi hyvä mieli.

Kolmatta odotellessa pelotti taas samat asiat. Mietin doulan mukaan pttamista jos isoon sairaalaan joudutaan, mutta en saanut aikaiseksi tehdä asialle mitään. Pelkopoliakin pohdin, mutta sekin jäi. Ja sinne jouduttiin.ei se nyt karmea kokemus ollut, mutta minua ei kuunneltu, jouduin ponnistamaan ihan järkyttävässä asennossa ja muutenkin jäi hyvin epäonnistunut olo synnytyksestä. Harmittaa kun ei ollut sitä doulaa mukana, olisi jäänyt turha kohdunkaulanpuudute ainakin pois kun hän olisi pitänyt puoliani. Ja ehkä ponnistusasentokin olisi ollut parempi.. Ja jos olisi käynyt siellä pelkopolilla, olisiko mua ymmärretty vähän paremmin..?Turha jossitella, mutta silti sitä edelleen pohtii.

 

Pointtina ehkä mulla se, että kun pelottaa, kannattaa etsiä niitä itselle sopivia keinoja lievittää pelkoa. Ja tehdä niille jotain, eikä vain odotella ja ihmetellä. Pelokkaille on kuitenkin pelkopolia, doulia, toisia synnytyslaitoksia, kirjoja, tietoa yms tarjolla.

Tsemppiä kaikille synnytyspelon kanssa odottaville! Toivottavasti saatte sen hyvän synnytyskokemuksen, alakautta tai sektiolla, kunhan se on teille hyvä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mukava kulla sama vieras että synnytys sujui mielestäsi hyvin. ( Sun synnytyskokemus erityisesti kiinnosti kun olithan täältä samalta suunnalta :) ). Tuo on varmaan synnytyspelkoisten, niinkun munkin, "piireissä" ( heh ) yleistäkin että ajatellaan että nyt meni hyvin mutta entäs sitten seuraavalla kerralla. Mullahan eka synnytys oli aivan hirveä jonka vuoksi nämä pelot sainkin, kolme sen jälkeen olen synnyttänyt joista yhden siis pelkosektiolla, kaikki on menneet hyvin, mutta sltikään en jaksa luottaa että mahdollinen seuraava voisi automaattisesti mennä hyvin ja varmasti joutuisin siinäkin raskaudesa työstämään ajatusta ja käymäön pelkopolilla. Mutta mä ajattelen sen vaan hyvänä asiana, koska "soitellen sotaan" en enää lähtisi. Omalla kohdalla ajattelen että tämä pelkohan on nimenomaan korvien välissä ja mun pitää saada mieli synnytykseen mukaan, ei kroppa. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla neuvolan terkka oli sitä mieltä, että ellei synnytys ala spontaanisti ennen laskettua aikaa, hän varaa mulle heti ajan sairaalaan kontrolliin ja mahdolliseen käynnistykseen, syinä se, että vauva on jo arvion mukaan yli kolmekiloinen ja minä synnytyspelkoinen. Hänen mielestään mun ei kannata yli nelikiloista lasta synnyttää alakautta. En sitten tiedä, mikä meininki sairaalassa on, ei kai neuvolan terveydenhoitaja käynnistysasiaa päätä...? Voiko siis synnytyspelko olla oikeasti syy käynnistykseen lasketun ajan tietämillä, jos vauva on kuitenkin arvion mukaan vielä ns. normaalikokoinen? Itse olen melko pieni, mutta en niin pieni, että synnytystapa-arviota olisi edes tehty, vaikka niin halusinkin... Nyt sitten hirvittää mahdollinen käynnistys, kun se voi kuulemma olla todella hankalaa ja kivuliasta, jos paikat eivät ole kypsät. Toisaalta, en kyllä haluaisi tämän menevän yli lasketun ajankaan, kun kyllähän se vauvan koko tietysti muiden seikkojen ohella siihen synnytyksen sujumiseen vaikuttaa... 

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Mulle ekalla sype-käynnillä ehdotettiin käynnistystä lasketun ajan tienoilla. Ennemmin ne varmaan tuollaista ehdottaa, jos on vaan mahdollista välttää sypen takia sektio, oli mun arvaus tuollaisesta. Voihan sen paikkojen kypsyyden tarkistaa ennen käynnistystä, että ei tarte ihan nollatilanteesta lähteä käynnistykseen, jos ei ole kypsyneet sitä ennen itsestään yhtään?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Totta, eiköhän se paikkojen kypsyys sitten katsota, ja jotenkin mulla kuitenkin on sellainen fiilis, että saattaisi tästä lähtö sairaalaan tulla jo ennen laskettua aikaakin. Supistelee ainakin välillä, vaikka voihan se sitä tehdä muutenkin..

 

Mä en ole missään vaiheessa edes halunnut sektiota (siis raskauden aikana, vuosia sitten ajattelin kyllä, että haluaisin..), sillä nyt pelkään kyllä enemmän sektiota kuin synnytystä, jostain syystä. Ei ole siis tarvinnut käännyttää mitenkään ja käynnistys oli neuvolan terkan ehdotus, äitipolilla siitä ei puhuttu mitään, kun vauva ultrattiin. Mutta onhan se varmaan oikeasti hyvä tsekata tilanne lasketun ajan tietämillä, kun pelkoa kuitenkin on, ja jos se vaikka lähtisikin käynnistymään suht helposti, niin ei kai siinä sitten mitään. Hirvittää vain ne käynnistyskertomukset, joissa on käynnistelty muutama vuorokausi ja sitten tulleet kamalat supistukset ja lopulta kuitenkin päädytty sektioon, kun homma ei onnistu, mutta varmaan suht harvinaista sekin. Käynnistettynä ne supistukset kai kuitenkin normaalistikin voivat olla aika rajuja, ja alkaa niin nopeasti, että kroppa ei ehdi mukaan. Pelottaa vaan kaikki synnytyksessä nyt, vaikka toisaalta samaan aikaan olenkin ihmeen tyyni! Vähän niin kuin odottaisi kylmän rauhallisesti jotain kamalaa tapahtuvaksi, ei kivaa tääkään, vaikka siis varsinaista pakokauhua ei nyt olekaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Tavallaan jos pääset itse vaikuttamaan käynnistykseen, niin jos vaikka viikkoa paria ennen la:ta katsottaisiin tilanne kohdunsuulla, ja sen mukaan sitten päätät haluatko lähteä käynnistykseen,jos sellainen äitpolin puolesta olisi ok?

Mullahan katsottiin viikkoa ennen la:ta paikkojen tilanne ja lääkäri silloin sanoi että voipi syntyä milloin vain, kun kaula oli hävinnyt ja sormelle auki, niin tuollaisesta tilanteestahan käynnistyskin varmaan helpolla onnistuisi. Mullahan pelkkä sisätutkimus (ja ilmeisesti lääkäri pyöräytti kohdunsuuta voimallisemmin?) aiheutti jo tuon jälkeen parin tunnin ajan supistuksia. Kannattaahan sun tuommoista harkita ja pyytää jos yhtään siltä tuntuu.

Milloin sulla on LA?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on laskettu aika 16.päivä. Itse tosin veikkaan sen olevan jopa oikeasti vähän myöhemmin, mulla on aika lyhyt kierto, mutta rakenneultran perusteella siis noin. Eiköhän neuvolan terkka sitten lähetä mut sinne äitipolille lasketun ajan tietämillä, jolloin tilanne katsotaan. Jotenkin ihan epätodellista, että aikaa on siihen niin vähän! Raskausaika on mennyt alun jälkeen niin nopeasti, ja kohta hoohetki lähestyy, hui... Tekemistä on kyllä riittänyt niin paljon eikä olo ole ollut vielä kovin raskas (tosin yhtään reippaampi kävely aiheuttaa kyllä heti suppareita ja jalkaan asti säteileviä iskias-kipuja), joten olen saanut vähennettyä synnytyksen ajattelua keskittymällä siivoukseen.  :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hirvittää vain ne käynnistyskertomukset, joissa on käynnistelty muutama vuorokausi ja sitten tulleet kamalat supistukset ja lopulta kuitenkin päädytty sektioon, kun homma ei onnistu, mutta varmaan suht harvinaista sekin. Käynnistettynä ne supistukset kai kuitenkin normaalistikin voivat olla aika rajuja, ja alkaa niin nopeasti, että kroppa ei ehdi mukaan.

Ajattelin tulla tuomaan uskoa ja luottamusta siihen, että siitä käynnistyksestäkin on mahdollista selvitä ihan ehjin nahoin. :girl_smile: Mulla siis käynnistettiin synnytys rv 41+5, ja kyllä, synnytys kesti sen muutaman vuorokauden (vauva syntyi 42+0), mutta en kokenut että ne supistukset olis olleet ihan mahdottomia (ei kyllä ollut vertailukohtaakaan, kun ensimmäistä synnytin). Ja alateitse sain synnyttää, koska vauva voi koko ajan riittävän hyvin. Luulen, että mua auttoi se, että olin ensimmäistä synnyttämässä, sillä mistäpä mä oisin tiennyt, onko ne mun supistukset pahempia kuin jos synnytys olis käynnistynyt itsestään vai ei. Käynnistyksen ikävä puoli on toki se, että homma saattaa kestää pitkään, mutta itse koin, että siinä samalla se kroppa juuri ehti mukaan. Mulla supistukset eivät alkaneet ihan heti, mentiin aamupäivällä sairaalaan ja vasta myöhään samana iltana alkoi jotain tuntua. Mulla avautumisvaihe oli pitkä, mutta kun vauva raivasi tietään synnytyskanavassa rauhassa, niin ehdin itse sopeutua tilanteeseen sekä henkisesti että fyysisesti. Myös ponnistusvaihe oli mulla pitkä, mutta siitäkin selvittiin.

Vaikka synnytykseni oli rankka, toivuin myös nopeasti sekä henkisesti että fyysisesti. Muutamalla sukulaisellani synnytys on käynnistynyt itsestään, ollut nopea ja äidit ovat kokeneet sekä synnytyksen että siitä toipumisen selvästi mua rankemmaksi. (Tai näin olen keskustelujemme perusteella päätellyt.)

 

Käynnistyksessä oli myös se "hyvä" puoli, että sain olla sairaalassa koko ajan, mua ja vauvaa tarkkailtiin ja kipuakin lievitettiin ihan alusta lähtien (toki en heti saanut epiduraalia, mutta muita apuja kyllä). Tunsin oloni turvalliseksi, vaikka toki siellä sairaalassa saikin aika pitkään notkua.

 

Kaikenkaikkiaan mulle jäi käynnistetystä synnytyksestä tosi hyvä mieli, eikä mitään kammoja syntynyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiva lukea positiivisesta kokemuksestasi, Lia! :) Mä olen aika kärsimätön ihminen ja pelkään sairaaloita, joten siksi mua myös hirvittää, jos siellä joutuu odottelemaan pitkään jotain tapahtuvaksi. Toisaalta ilmeisesti tosipaikan tullen mieliala saattaa olla hämmästyttävänkin rauhallinen, joten eihän sitä koskaan tiedä. :) Toivotaan parasta!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Osallistuttiin tällä viikolla neuvolan synnytysvalmennukseen ja mulla se vain lisäsi pelkoa ja ahdistusta. :( En kestä yhtään ajatella asiaa, heti alkaa itkettää ja rintaa puristaa. Oon ihan järkyttynyt, että vieläkin reagoin tällä tavoin, olisin kuvitellut että raskaus eli se kuuluisa luonto olisi jo alkanut hoitaa asiaa niin, että synnytys tuntuisi luonnolliselta, mutta katinkontit. En edes osaa luetella tai eritellä niitä kaikkia asioita, mitkä synnytyksessä pelottaa, kai se on vain se koko kokonaisuus. Ja pahalta tuntuu sekin, että pelkään enemmän sitä, miten minuun sattuu tai miten minun käy kuin sitä, että onhan lapsella kaikki kunnossa. Tuntuu siltä, ettei hyvä äiti edes miettisi itseään vaan haluaisi vain että vauva tulisi turvallisesti ulos. Ja toki minäkin haluan sitä, mutta enemmän pelottaa omat kivut ja repeämiset.

 

Ensi viikolla on neuvola ja haluaisin pyytää lähetettä pelkopolille, mutta jännittää että väheksyykö terveydenhoitaja mun tuntemuksiani. Oon yleensä reipas ja rationaalinen enkä haluaisi turhasta valittaa, mutta tässä on jotakin niin perustavanlaatuista pelkoa etten voi ajatella järkevästi.

 

Oon niin kateellinen naisille, jotka osaavat suhtautua synnytykseen avoimin mielin ja uteliaisuudella ja ottavat asioista selvää. Musta tuntuu, etten voi edes ottaa selvää kun mieli alkaa jo huutaa että ei mulle, ei missään nimessä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ymmärrän sun fiiliksiä VIP kyllä täysin. Mäkin pelkään enemmän itseeni kohdistuvia juttuja synnytyksessä, koska niitä on vain niin paljon helpompi kuvitella! Repeämät ovat kuitenkin aika yleisiäkin jne. Olisi ihan kamalaa, jos vauvalle sattuisi jotain ja olen kyllä ollut paniikissakin, jos vauva ei ole esim. liikkunut joinain päivinä niin paljon kuin yleensä, ja silloin on kyllä tullut itku, mutta itseen kohdistuva kipu on ajatuksena helpommin pelättävissä omalla kohdallani, joten siksi suurimmat pelot synnytykseen liittyen ovat nimenomaan siinä omassa kropassa, eikä peloilleen mitään voi. Jos olisi kokenut aiemmin synnytyksessä jotain vauvaan liittyviä uhkia tai raskausaikana olisi ollut vauvalla jotain hätää, olisi pelko varmasti vauvan puolesta todella kova, mutta kun on ekaa kertaa asialla, on vaan jotenkin niin helppoa pelätä niitä itseen liittyviä juttuja enemmän. Musta se on ihan luonnollista, enkä halua ajatella itseni tai kenenkään muun olevan sen vuoksi valmiiksi huono äiti.

 

Olen kyllä miettinyt ja pelännyt sitäkin, että vauvalle käy jotain, mutta se on jotenkin epätodellisen suurta edes ajateltavaksi. Siis jos vaikka vauva kuolisi tai vammautuisi pahasti. Se olisi ihan hirveää, en mä halua sitä edes ajatella. Enkä osaa. Eikä edes pidä, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Kuten ei tietenkään koko synnytyksen pelkäämisestä... Ilmeisesti mulla on kyllä hormonit tasoittaneet ajatuksia niin, etten koe pakokauhua, vaan pelkään tosiaan sillä lailla tyynemmin. Välillä oli kyllä sellainen kausi, että pelkäsin kuolevani koko synnytykseen...että en mäkään nyt ihan coolisti ole ollut todellakaan, vaikka silloinkaan en esim. itkenyt, olin vain hiljaisesti paniikissa. Noh, ensi viikolla saan lähetteen sinne äippäpolille, ja neuvolan terkka oli sitä mieltä, että ei vauva ole hetkeen syntymässä. Oli välillä enemmän laskeutunut kuin nyt...on siis noussut ylöspäin välillä.

 

Toivottavasti kaikki menisi kaikilla äideillä ja vauvoilla hyvin!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itselläni oli samansuuntaiset ajatukset kuin Vipillä ja Kinuskilla: pelkäsin eniten omaa repeämistä ja kipua, koska vauvan puolesta pelkääminen tuntui liian, noh, pelottavalta.

 

Pelko oli kuitenkin turhaa, koska repeäminen oli lopulta Ihan Oikeasti pikku juttu enkä edes huomannut sitä kivunlievityksen ansiosta ja tärkeämpien asioiden tapahtuessa samanaikaisesti. Vaikka kyse oli 3.-4. asteen repeämästä, niin vertakaan ei mennyt tavallista enempää. Korjaaminen ja toipuminenkin hoitui lääkkeiden avulla kivuttomasti ja ainoa paha oli lievä epämukavuus - mutta mieluummin siitä kärsi kuin loppuraskauden epämukavuudesta. :P Repeäminen on ylipäätään liian rajulta kuulostava sana, suorastaan kirosana, ja sen tilalle voisi keksiä jonkin vähemmän pelottavan termin.

 

Tiedän, ettei tätä kukaan usko, niin kuin en itsekään uskonut muiden vakuutteluja, mutta yritänpä edes. :) Ja minähän olen edelleen sama herkkis kuin ennen synnytystä. En kestä sormella kylkeen tökkäämistä ja kynnen taittuessa pääsee melkein itku, joten kyse ei ole edes siitä että "repeäminen on pikkujuttu" -tarinoiden takana olisi joitain superkipukynnyksellä varustettuja ylirohkeita amatsooneja.

Edited by Tiistai

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Sama juttu. Mulla ei ollut ponnistusvaiheessa käytännössä enää mitään kivunlievitystä, sain kuulema ihan kohtalaisen repeämän emättimeen ja epparikin leikattiin, mutten tuntenut siinä tekemisen tiimellyksessä kumpaakaan. Pelkäsin tosi paljon molempia etukäteen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos teille kannustavista repeämiskokemuksista, niin hullulta kuin tämä lause kuulostaakin!  :grin:

 

Mua on lasketun ajan ohittamisen jälkeen ahdistanut aika lailla enemmän, eikä asiaa auttanut yhtään äitipolin tyly lääkäri, jonka mukaan vauva on jo nelikiloinen eikä tässä mitään käynnistellä, vaan yliaikaiskontrolliajan sain joulun pyhien jälkeen... Nuo lauseet eivät toki tehneet hänestä tylyä, vaan hän nyt oli tyly muutenkin. Ei jäänyt kiva fiilis siitä käynnistä. Hän kyllä pyöräytti kohdunsuuta ja kuvittelinkin jo jonkin alkavaksi, mutta sen jälkeisen yön tiheämpien ja vähän kivuliaampien harjoitussuppareiden jälkeen ei ole oikeastaan supistellut ollenkaan, eli se siitä. MUTTA. Siitä lähtien multa on tullut veristä vuotoa, ja nyt parina päivänä selkeästi nimenomaan (ällövaroitus) verisiä limaklönttejä, joten limatulppaahan se on. Se onkin sitten eri juttu, alkaako synnytys lähiaikoina vai ei, mutta kuitenkin jotain merkkejä jo alkaa olla.

 

Mä olin todella ahdistunut äitipolin jälkeen. En ole varsinaisesti halunnut käynnistystäkään, mutta oli kamalaa kuulla vauvan olevan jo iso. Lääkäri vain totesi siitä sitten tulevan kyllä yli nelikiloisen ja että onhan se pienikokoiselle ensisynnyttäjälle aika iso, mutta ei muuta. Kokeili se lantion ja sanoi sen vaikuttavan ihan normaalilta. Tosi lohduttavaa, voi apua. Itkin, kun pääsin autoon. Ehkä pelkosynnyttäjille kannattaisi laittaa sopivat lääkäritkin vastaanotolle, vaikka eihän se tietenkään ole mahdollista keskusairaalan resursseilla... Sen sijaan mut sydänkäyrälle laittanut kätilö oli ystävällinen ja kysyi, mitkä fiilikset mulla nyt on synnytyspelkoon liittyen. Jos jotain positiivista siitä lääkärin varmaankin tahattomasta pelottelusta voi sanoa olevan, niin sen, että vaikka mua pelottaa synnytys nyt ehkä enemmän kuin koskaan raskauden aikana, haluan sinne synnyttämään ja vähän äkkiä, ennen kuin vauva on vielä isompi ja mä vielä ahdistuneempi. Haluan oman vauvani syliini mahd.pian ja niin, että kaikki menisi hyvin!  :girl_smile:   Ja sitä samaa toivon myös kaikille muille! 

Share this post


Link to post
Share on other sites
Oon niin kateellinen naisille, jotka osaavat suhtautua synnytykseen avoimin mielin ja uteliaisuudella ja ottavat asioista selvää. Musta tuntuu, etten voi edes ottaa selvää kun mieli alkaa jo huutaa että ei mulle, ei missään nimessä.

Auttaisiko jos rajaat tarkkaan, minkälaista tietoa synnytyksestä etsit etukäteen. Jätät pois kaikki horror-jutut ja lääketieteelliset toimenpiteet. Sairaalassa on kuitenkin asiantuntevaa ja ammattitaitoista henkilökuntaa, joka kyllä osaa suositella kuhunkin tilanteeseen parhaaksi katsomaansa vaihtoehtoa. Näistä saa synnytyksessä ihan riittävästi tietoa, vaikka ei olisi etukäteen yhtään ottanut selville.

 

Puolestaan tieto synnytyksen fysiologisesta kulusta voi tuntua vähemmän pelottavalta ja antaa eväitä siihen, miten sinä voit itse (ainakin jossain määrin) vaikuttaa synnytyksen positiiviseen etenemiseen. Lääkkeetömiä kivunlievitysmenetelmiä on vaikka kuinka paljon ja ne helpottavat huomattavasti oloa alkuvaiheessa kotona (ja miksei myös sairaalassa, jos vaikka puudutetta ei ole mahdollista saada heti). Esimerkiksi liikkuminen lievittää kipua ja saattaa nopeuttaa synnytystä, sillä painovoima ja lantion asentojen muutokset auttavat lasta laskeutumaan hyvään asentoon synnytystä varten.

 

Erityisesti rentoutuminen on tärkeää synnytyksessä. Se auttaa supistusten välillä keräämään voimia ja kestämään kipua. Ymmärrän hyvin, että synnytyspelosta kärsivälle tämä on erityisen vaikeaa (joillekin varmasti myös mahdotonta). Kuitenkin rentoutumista voi etukäteen edes yrittää harjoitella esimerkiksi  hengitysharjoituksin ja tekemällä venyttelyliikkeitä, jotka valmistavat synnytyksessä tarvittavia lihaksia (täällä esimerkiksi synnytyttäjän kannalta tärkeimpien lihasten venyttelyohjeita, klik). Venyttelyt on yksi keino pyrkiä ennaltaehkäisemään myös repeämistä.

 

Tuntuu kurjalta, että niin monet tässä ketjussa joutuvat kokemaan noin kuluttavaa pelkoa. Toivoisin, että voisin edes jotenkin auttaa, vaikka en itse ole sitä joutunut kokemaan :lipsrsealed: . Itse odotan kolmatta ja tiedän omasta kokemuksesta, että synnyttäminen on kamalaa. Varmasti koska tiedän, mitä tuleman pitää, omat pelkoni kohdistuvat lähinnä vauvan hyvinvointiin tai sektioon joutumiseen (sitä en ole joutunut vielä kokemaan). 

muoks. lisäilen vielä, että itse repesin kanssa esikoisen synnytyksessä virheasennon vuoksi melko pahasti ja sitä en kyllä siinä tilanteessa edes huomannut. Komppailen siis muita eli varmaan suurimmassa osassa tapauksista repeäminen kuulostaa pahemmalta kuin käytännössä on. Se kuitenkin on niitä aivan viimeisiä hektisiä hetkiä ennen vauvan syntymää.

Edited by Mirel

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensi viikolla on neuvola ja haluaisin pyytää lähetettä pelkopolille, mutta jännittää että väheksyykö terveydenhoitaja mun tuntemuksiani. Oon yleensä reipas ja rationaalinen enkä haluaisi turhasta valittaa, mutta tässä on jotakin niin perustavanlaatuista pelkoa etten voi ajatella järkevästi.

 

Oon niin kateellinen naisille, jotka osaavat suhtautua synnytykseen avoimin mielin ja uteliaisuudella ja ottavat asioista selvää. Musta tuntuu, etten voi edes ottaa selvää kun mieli alkaa jo huutaa että ei mulle, ei missään nimessä.

Tähän voisin kommentoida, että itse sain synnytyspelon täysin yllättäen rv 36! Eipä taida enää ehtiä pelkopolille. Mutta yhden yön kun analysoin asiaa, sain oloani helpotettua.

 

Eli mitä pelkään. En niinkään kipua tai että vauvalle käy jotain (en ole sitä vaihtoehtoa edes ajatellut!) vaan enemmän sitä, etten kestä, etten selviä, etten osaa tai pysty - henkisesti siis. Nuo ajatukset saattaisivat siinä "pakon edessä" (kun synnytys alkaa, sitä ei pääse pakoon tai siitä tilanteesta ei voi poistua kuten vaikka hankalan ihmisen seurasta) aiheuttaa jopa paniikkikohtauksen! Jolloin menisin aivan lukkoon ja tietysti synnytyskin voisi pysähtyä.

 

Kyse on ainakin minulla siitä, että tilanne ja paikka ovat uusia (en ole ollut sairaalassa aikuisiällä, sekin vähän jännittää ja vauvan synnyttäminen on tietenkin uutta), synnytyksessä ollaan toisten armoilla eikä tilannetta voi etukäteen suunnitella tai hallita ja viimeisenä vielä se, että vähätteleekö kätilö (tai muu hoitohenkilökunta) kokemaani kipua, pelkoa, toiveita ja ajatuksia. Vähättely taas liittyy ihan siihen, että jos sitä mitä tunnen, vähätellään, se antaa minulle viestin, että tunteeni ja tuntemukseni ovat vääriä ja keksin (!) ne ja sillä perusteella minä olen väärä (keittiöpsykologiaa...) ja se taas vie sen uskon itseeni ja omiin kykyihini. Ja se jos mikä vaikuttaa synnytykseen...

 

Päätin kuitenkin etsiä faktatietoa synnytyksestä. Mielestäni siitä on apua. Myös käytännön tieto tuntuu auttavan, siis esim. onko kätilö koko ajan salissa vai ei. Tutkin myös noita lääkkeettömiä kivunlievityksiä, en siis luomusynnytys-mielessä, vaan enemmänkin niin, että mitä itse voin tehdä vaikka omilla asennoilla ja muilla jutuilla avautumisvaiheessa. Ja jotenkin tieto siitä, että kaikella on tarkoituksensa, auttaa kestämään ajatusta kivusta. Siis että miksi supistelee, mikä tarkoitus on avautumisvaiheella eli mitä mikäkin kehon toiminto tekee synnytyksessä, miksi niin tapahtuu ja mihin se johtaa.

 

Jos uskallatte, suosittelen lukemaan vauvantain nettisynnytysvalmennusta, siellä on juuri kerrottu, miksi on vaikkapa tärkeää olla pystyasennossa ja miten itse voi tehdä olonsa mukavammaksi (jos se olo nyt voi olla mukava...).

 

Tsemppiä kaikille pelokkaille ja toivottavasti synnytys kuitenkin olisi hyvä kokemus peloista huolimatta! :)

 

Niin ja se vielä piti lisätä, että kiitos synnytyskokemusten ja pelkojen jakamisesta! Niistä saa taas näkökulmaa asioihin.

Edited by Sahina

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eli mitä pelkään. En niinkään kipua tai että vauvalle käy jotain (en ole sitä vaihtoehtoa edes ajatellut!) vaan enemmän sitä, etten kestä, etten selviä, etten osaa tai pysty - henkisesti siis.

Kyse on ainakin minulla siitä, että tilanne ja paikka ovat uusia (en ole ollut sairaalassa aikuisiällä, sekin vähän jännittää ja vauvan synnyttäminen on tietenkin uutta), synnytyksessä ollaan toisten armoilla eikä tilannetta voi etukäteen suunnitella tai hallita ja viimeisenä vielä se, että vähätteleekö kätilö (tai muu hoitohenkilökunta) kokemaani kipua, pelkoa, toiveita ja ajatuksia.

Tsemppiä kaikille pelokkaille ja toivottavasti synnytys kuitenkin olisi hyvä kokemus peloista huolimatta! :)

 

Lyhentelin lainausta.

 

Mulla oli kanssa tuo etten mä pysty, edes ajatuksen tasolla. Tuntui niin musertavalta. Enkä siitä päässyt oikein yli enkä ympäri vaikka kuinka koitin. Vasta sektiopäätöksen saatuani pystyin alkaa miettimään alatiesynnytystä, ja sitä, että ehkä mä pystynkin. Olin niin lukossa tuon synnytyksen kanssa, etten mä pystynyt ajattelemaan edes sitä tai puhumaan siitä, hädin tuskin lukemaan synnytyksestä kertovia juttuja.

 

Ja aika nurinkurista tai hullua, mutta mulla toi ollaan toisten armoilla auttoi just sen takia, kun oletin itse olevani kykenemätön siinä tilanteessa, että joku kyllä sit auttaa ja kertoo mitä mun pitää tehdä. Mulla kun ei ollut todellakaan mitään hallinan menettämisen pelkoa, lähinnä just kun en ajatellut hallitsevani tuollaista asiaa alkuunkaan.

 

Mun onnekseni sitten synnytys sujui hyvin (syntyi sinä päivänä jolle pelkosektio oli varattu :D ), eikä jäänyt traumoja, kipulääkkeet toimi (peloista melkein isoin etten saa kipulääkettä tai ne ei toimi) ja oli muutenkin ok. Tuntuu että kävi hyvä tuuri.

Näin jälkeenpäin oon aika surullinen siitä että raskaus meni pelätessä. Mua harmittaa, vaikka tiedänkin että kaikkeni oon tehnyt selättääkseni pelon, mutta en siinä onnistunut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ No mulla "onneksi" iski pelko vasta näin loppuvaiheessa (ystävän vastasyntyneen näkeminen taisi olla laukaiseva tekijä?) eli en oo kärsinyt pelosta koko raskautta. Olin mielestäni hyvinkin neutraalisti menossa synnytykseen ja yhtäkkiä iskikin paniikki (ilmeisesti osittain kai kuuluukin jonkinasteisena tulla tämäntyylistä tunnetta, kun raskaus lähenee loppuaan, mutta tietysti laimeampana).

 

Mulla nyt vähän vaikeuttaa asiaa se, että mun pään sisällä kaikki kätilöt ovat natseja, kun aiemmin ajattelin, että joku saattaa olla vähän topakampi tai jollain on huono päivä. Hirveän kiva mennä synnyttämään toisten armoille, kun epäluottamus on näin suuri ja vielä ilman syytä... :rolleyes:

 

Ja jos nyt vertaa vaikka hammaslääkäriin (sitäkin pelkään, huonoja kokemuksia) ja kipuun, siinä on se ero, että siitä tietää etukäteen ettei käynti ja kipu kestä kauaa ja sieltä pääsee sitten pois. Synnytyksessä ei edes hoitohenkilökunta tiedä, miten synnytys etenee ja miten ja milloin se (ja kipu) päättyy. Ja kuten joku sanoikin, että kun ponnistusvaihe alkoi, ajatteli että kohta tää on ohi, vaikka toisin kävi...

 

Yllätyin myös joidenkin hyvistä synnytyskokemuksista, siis ettei edes se hyvä kokemus poista pelkoa, vaan mieleen jää ajatus, että kyse oli tuurista! :o Itse kuvittelin, että jos synnytys nyt menee hyvin (kestän kipua enkä saa paniikkikohtausta kesken kaiken, henkilökunta auttaa ja tukee ja kuuntelee, vauva ja minä ollaan terveitä...), pelkokin katoaa!

 

En silti halua sektiota, vaan hyvän alatiesynnytyksen. Ja hyväksi sen tekee siis nuo yllämainitut (en ajattele, että esim. repeäminen tekisi synnytyksestä huonon) ja se oma turvallisuuden tunne, oma usko itseeni ja kykyihini. Tavallaan siis se hallinnan tunne? Että saan olla osallinen ja vaikuttaa asioihin (tilanteen sallimissa rajoissa), tiedän mitä tapahtuu ja miksi. Tietysti ymmärrän, että esim. hätäsektiossa ei ole synnyttäjällä sananvaltaa, mutta normaalisynnytyksessä.

 

Minusta on lohduttavaa, että tämä pohdinta teidän muiden kanssa tuntuu auttavan tähän ahdistukseen jollakin tavalla, vaikka tietysti on todella kurjaa, että niin monella on näinkin voimakkaita pelkotiloja!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ja jos nyt vertaa vaikka hammaslääkäriin (sitäkin pelkään, huonoja kokemuksia) ja kipuun, siinä on se ero, että siitä tietää etukäteen ettei käynti ja kipu kestä kauaa ja sieltä pääsee sitten pois. Synnytyksessä ei edes hoitohenkilökunta tiedä, miten synnytys etenee ja miten ja milloin se (ja kipu) päättyy. Ja kuten joku sanoikin, että kun ponnistusvaihe alkoi, ajatteli että kohta tää on ohi, vaikka toisin kävi...

 

Yllätyin myös joidenkin hyvistä synnytyskokemuksista, siis ettei edes se hyvä kokemus poista pelkoa, vaan mieleen jää ajatus, että kyse oli tuurista! :o Itse kuvittelin, että jos synnytys nyt menee hyvin (kestän kipua enkä saa paniikkikohtausta kesken kaiken, henkilökunta auttaa ja tukee ja kuuntelee, vauva ja minä ollaan terveitä...), pelkokin katoaa!

 

Minusta on lohduttavaa, että tämä pohdinta teidän muiden kanssa tuntuu auttavan tähän ahdistukseen jollakin tavalla, vaikka tietysti on todella kurjaa, että niin monella on näinkin voimakkaita pelkotiloja!

Mä oon tainnut sanoa noi molemmat tummennukset :) Veikkaan ettei kovin moni ajattele kuten mä, joten uskon että monella se pelko katoaakin :) Ja pelko on mulla sinällään nyt erilaista, että nyt ajattelen kuitenkin niin, että jos toisen kerran olisin raskaana, niin tahtoisin synnyttää alakautta. Ota nyt omasta päästä selvää :D

 

Mulla oli kans yksi pelko se, että kun ei yhtään etukäteen pystynyt tietämään miten lopulta kaikki meneeja kauan kestää, hammaslääkärivertaus on sikäli osuva. Ja ekan pelkopolikäynnin jälkeen ajattelin kätilön olevan joku itä-saksalainen kuulantyöntäjä joka valehtelee mulle kivunlievityksestä ja kaikesta muusta :unsure: Mutta silti pystyin luottamaan ajatukseen että ne siellä tietää enemmän kuin mä ja siksi pystyi siinä tilanteessa olemaan muiden armoilla. Varsinkin kun synnärille mentiin, niin heti tuli semmoinen olo että mut ja mun pelkoni otettiin tosissaan ja ettei sitä vähätelty. Ja sekin auttoi, kun parin tunnin suppareiden jälkeen synnärrille mennessä olin jo 4cm auki, niin tuli itelleen siitä semmoinen olo että täähän etenee, ei mee ehkä ikuisuutta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now