Ystävien tuki

[Guest Neiti.Aurinko]

Taika, tosi kauniisti olet asioita ajatellut! Ystävälläsi on onnea kun hänellä on sinunlaisesi kaveri

[Adelita]

Ystäväni sai tietää odottavansa kaksosia ja toivon, että voin olla hänen tukenaan sen verran kuin heidän perheensä tarvitsee. Olen hänelle kertonut jo tässä vaiheessa, että olen valmis auttamaan vauvanhoidossa yms. niin paljon kuin vain mahdollista.

 

Toivon, että osaan pitää juuri sopivasti etäisyyttä, kuten tweety tuossa aiemmassa viestissä kirjoitti, mutta olen kuitenkin saatavilla silloin kun on tarpeen.. Voisin kuvitella, että kahden pienen ihmisenalun kanssa apu on varsin tarpeen!

 

Olisipa minullakin tuollaisia ystäviä, jotka tarjoaisivat vapaaehtoisesti hoitoapua! Tai edes kysyisivät joskus, että miten jaksan päivästä toiseen kotona kahden vaativan vauvan kanssa...

 

Muista kuitenkin Taika, että otat itse aktiivisesti yhteyttä ja kyselet vointia ja kuulumisia sekä tarjoat hoitoapua. Monesti (tuoreet) äidit eivät osaa ja/tai halua pyytää apua keneltäkään, vaikka sitä kipeästi tarvitsisivatkin.

 

(Itse en ainakaan ole koskaan kehdannut pyytää hoitoapua tms. oikein keneltäkään. Ja ns. ystäväni ovat todellakin pitäneet etäisyyttä vähän liiankin kanssa... )

Edited February 12, 2009 by Isabelleza

[Puska]

Kaksi parasta ystävääni on viime aikoina saanut lapsen, itse olemme nyt yrittämässä. Toiseen ystävääni välit hieman viilenivät raskauden myötä koska hänellä oli pahinvointia ym ja minusta tuntui että meidän yhteiselo meni hänen raskautensa ehdoilla. Esim. syötiin silloin kun 'hänen sikiönsä tarvii ravintoa', ihan sama oliko muilla nälkä mutta sikiö tarvitsi ruokaa HETI! Hormooneissaan yritti miestäänkin määrätä koko ajan, esim et se saa juoda vaan 3 olutta juhannuksena, ja sitten meidän muiden juhannus meni kuunnellessa heidän riitaansa ja hänen kiukutteluaan.. Vauvaa kun menimme katsomaan niin taas oli sääntöjä niin hitosti ja hän oli todella varautuneen oloinen etten uskaltanut vauvaa ottaa syliin enkä oikein mitään sanoa.. Nyt lapsi on jo yli vuoden ikäinen ja hän on rentoutunut äitiydessään ja välimme ovat parantuneet. Itsestä vaan tuntui ettei raskauden aikana tiennyt mitä sanoa ja minun asiani eivät häntä tuntuneet kiinnostavan.

 

Toisen ystäväni kanssa elo sujui paljon helpommin, ja toivon ainakin että olin tarpeeksi tukena kun miehensä ei olisi lasta halunnut ja teki sen selväksikin. Nyt itse olemme jo vuoden yrittäneet niin jotenkin tuntuu ettei kehtaa puhua näille ystäville lapsettomuuden vaikeudesta kun heillä itsellään on se pieni nyytti jo omassa sylissä. Et ymmärtääkö ne sitä miltä tuntuu kun ei saa lasta kun itse ovat saaneet?

 

Muuten tuntuu että kaveriporukat varmasit väljenee jos onnistumme mieheni kanssa raskautumaan. Suurin osa tällä paikkakunnalla asuvista kavereista on mun mielestä vaan ryyppykavereita, ehkä 2 kertaa vuodessa käydään rannalla istumassa tai notskilla jossain ilman et juominen on pääosassa. Raskauden myötä luultavasti nämä kutsut jää sekä minulta että mieheltä ja nökötetään kotona kahden. Koitan etsiä nyt jo kavereita joiden luona vois käydä vaikka vaan kahvilla mut se on aika vaikeeta kun ei ole mitään sosiaalisia piirejä työttömänä..

 

Ystävien suhteen tuntuis musta ainakin ärsyttävältä jo raskauden kokeneilta tyyli 'minä tiiän miltä sinusta tuntuu, ja kuukauden päästä oot sitten niin ja näin'.. Kaikilla on oma tyylinsä ja omat tuntemuksensa, inhoon besserwissereitä. Anopilta kuulee jo tarpeeksi tuota että minä tiiän, luulet vaan että jaksat mihinkään liikkua lasten kanssa kun olen sanonut haluavani taaperoikäisten kanssa asua kaupungissa ja päästä liikkeelle enkä maalla missä ois niiiiin paljon halvemmat ja isommat asunnot mutta ois kotiin vangittuna ilman kakkosautoa.

Edited February 13, 2009 by Puska

[Sippura]

Oikeastaan päinvastoin on käynyt kuin monella muulla. Nimittäin oon etääntynyt niistä, joilla on lapsia ja lapsettomiin on säilyneet suhteet entisellään. Lapselliset olettaa tietävänsä miltä musta tuntuu, kun ovat kokeneet raskauden jne.. Lapsettomat taas juttelevat avoimin silmin.

Mua suunnattomasti ärsyttää se ajatusmaailma, että et voi tietää mitään jos et itse ole ollut raskaana ja että tiedät muka miltä tuntuu jos oot

ollut.

 

Ei mua hirveästi kiinnosta edes jutella raskaudesta. Se menee tässä, välillä vaikeaa, välillä helpompaa, mutta yritän elää toistaiseksi niinkuin ennenkin tähän saakka. Lapsellisten selitykset siitä miltä musta tuntuu kuukauden kuluttua tms. On lähinnä rasittavia. Ja hehkutukset siitä, että nyt tiedän miltä niistä on tuntunut jne.. No en tasan tarkkaan tiiä, mulla on oma raskauteni ja muilla omansa, kaikki on erilaisia ja kokee vielä asiat omalla tavallaan.

 

Toivoisin, että ystävät olis pääosin sillai niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En ymmärrä mitään hehkutuksia tai kommentteja hehkeydestä tai elämisen onnesta tms. Minä oon aina ollut todella onnellinen mieheni kanssa ja tämä nyt on taas yksi hyvä asia, muttei mitään toitotteluja aiheuttava.

 

Aika pitkälti samoilla linjoilla mennään. En jaksaisi koko ajan jutella raskaudesta ja tulevasta vauvasta eikä se tarkoita sitten, ettenkö olisi onnellinen asiasta. Tuntuu, että ne ystävät ja tuttavat, joilla on lapsia, uskovat minun elämäni pyörivän nyt pelkästään tulevan lapsen ympärillä. Haluaisin kuitenkin pitää nyt ja jatkossakin elämässäni sellaisia aikuiskontakteja, joiden kanssa voi olla ihan normaalisti ja jutella ns. aikuisten asioita. Kyllähän lapsettomat ystävänikin kysyvät minulta vointiani, mutta he pystyvät siirtymään pian myös muihin puheenaiheisiin, kun tyydyn vastaamaan lyhyesti.

[Guest iines26]

Jo näin alussa raskautta oon huomannu parin kaverin kadonneen jonnekki raskausuutisesta kerrottuamme. Tuntuu vähän oudolta. Vaikka pyytäis kylään ja yrittäis nähdä niin aina on muuta. Tänäänki meillä on juhlat, joista on ilmoitettu kolmisen viikkoa aiemmin ja tänään ku kyselin toiselta kaverilta että tarviiko kyytiä ja voin hakea, niin on kuulemma sopinu muuta.. Ei voi mitään Tämä kaveri on vielä sellanen jonka kans on juteltu lapsiasioista aika paljon, niin on tosi outoa ettei osaa olla onnellinen meän puolesta. Tosi surulista. Olihan se sen ilmekki kyllä näkemisen arvonen ku kerrottiin..

Edited February 14, 2009 by iines26

[Mila3]

Olisipa minullakin tuollaisia ystäviä, jotka tarjoaisivat vapaaehtoisesti hoitoapua! Tai edes kysyisivät joskus, että miten jaksan päivästä toiseen kotona kahden vaativan vauvan kanssa...

 

Muista kuitenkin Taika, että otat itse aktiivisesti yhteyttä ja kyselet vointia ja kuulumisia sekä tarjoat hoitoapua. Monesti (tuoreet) äidit eivät osaa ja/tai halua pyytää apua keneltäkään, vaikka sitä kipeästi tarvitsisivatkin.

 

(Itse en ainakaan ole koskaan kehdannut pyytää hoitoapua tms. oikein keneltäkään. Ja ns. ystäväni ovat todellakin pitäneet etäisyyttä vähän liiankin kanssa... )

 

Oon samaa mieltä. En kyllä ihmettele ettei apua tarjottu, aika moni on sitä mieltä että "Vois itekin hankkia lapsen, sit sais olla kotona eikä tarvisi tehdä mitään."

[SnowWhite]

Mulla on myös yksi tosi pitkäaikainen ystävä, joka on nyt niin kiireinen niin kiireinen...silloin harvoin kun puhelimessa puhutaan, niin pääosassa on hänen kiireensä. Hänen tapoihinsa on aiemmin kuulunut hyvinkin aktiivisesti kysellä, mitä kuuluu. Vaan eipä enää kun olen raskaana Että tutulta kuullostavat nämä kertomukset täällä.

[nettie]

Ystävälleni kerroin aika pian plussaamisen jälkeen, ja heti näin, että hän oli loukkaantunut. Aluksi ihmettelin miksi, mutta sitten selvisi mutkan kautta, että hän oli loukkaantunut koska ei tiennyt yrityksestämme mitään. (emme puhuneet siitä kuin muutamalle ihmiselle) Nyt hän on ollut iloisempi, mutta selvästikään ei oma itsensä. Nyt on kuvioon tullut vielä muutamia "mukavia" pikku juttuja. Hänen muutama ystävänsä on saanut lapsia parin vuoden sisällä, ja nyt hän kertoo minulle näitä juttuja niin kuin en itse ymmärtäisi mitään.( ja turha varmaan mainitakkaan että hänellä ei itsellään ole lapsia) Hän on täysin asiantuntija raskauden ja synnytyksen ja lastenkasvatuksen suhteen, koska on kuullut näitä asioita toisilta ystäviltään. Ei siinä muuta, mutta en nyt kuitenkaan kaipaa hänen neuvojaan, varsinkaan kun ne annetaan vähän halveksivaan sävyyn, tyyliin: etkä nyt tuotakaan tiennyt. Ja kun hän on itsekin paljon ihmetellyt aikanaan näitten ystäviensä tekemisiä ja sanomisia lasten suhteen, nämä "neuvot" eivät ihmeemmin liikuta minua. Haluaisin joskus edes voida sanoa jotain tai ihmetellä jotain asiaa ilman, että heti tulee joku inhottava vastaus asiantuntevaan tyyliin.Muita läheisiä ystäviä ei ole, joten tukea en saa ainakaan hänen suunnaltaan. Äitini onkin suurin tukeni, onneksi

[Heisel]

Mulla ystävät oli kyllä läsnä raskausaikana ja vielä silloinkin, kun lapsi oli vastasyntynyt, mutta sitten kun vauva oli noin 3-4kk alkoi yhteydenotot harventua, jopa lapseni kummitädiltä. Juuri tuolloin oli oma vaaleanpunainen vauvahuuru mennyt ohi ja arki astunut kuvioihin ja tunsin oloni aika yksinäiseksi. Tämä on tilanne edelleen, kun lapseni on 1,5-vuotias ja olen ollut kotiäitinä ja saatan olla vielä pitkäänkin, sillä en ole saanut töitä ja toinen lapsi on haaveissa. Myös kaksi kavereistani (toinen näistä lapseni kummitäti) on nyt raskaana ja saa kesän aikana lapsen, joten katsotaan sitten miten tilanne muuttuu. Ovat kyllä olleet yhteyksissä, kun ovat kyselleet raskauteen tai vauvoihin liittyviä kysymyksiä, mutta jotenkin tuntuu, että meidän kuulumiset ei niin kiinnosta. Olenhan tietenkin aika tylsä, kun päiväni kohokohdat ovat kaupassa ja postilaatikolla käynti, mutta kyllä mielestäni silti edelleen kykenen keskustelemaan muustakin kuin lapsestani. Tuntuu, että olen pitkän aikaa ollut aina se osapuoli, joka ottaa yhteyttä ja pyytää kylään, mutta nyt olen tehnyt "lakon" ja aion odottaa, että homma toimisi välillä toisinkin päin. Tosin itse taidan kärsiä tästä eniten ja kärvistellä yksinäisyydessäni, kun ystäväni sentään näkevät muita aikuisia töissä.

 

Huhhuh, tulipas paatosta...

[Kekkonen]

Moninaisia ovat suhtautumiset olleet.

Eräs lapsettomuudesta kärsivä ystäväni on aivan ihana, omasta tilanteestaan huolimatta jaksaa olla onnellinen meidän puolestamme. Sitten on juuri näitä, jotka raskausuutisen tultua julki, tokaisevat, että he kärsivät lapsettomuudesta ja sen jälkeen eivät ole raskauttaa sanallakaan maininneet. Toivon kuitenkin, että ystävyydet jatkuvat, mutta yksipuolisesti on paha yrittää.

[pahe]

ihana ihana ystäväni on jaksanut kysellä minulta mitä kuuluu ja miten olen voinut, vaikkei hän mitenkään innostunut vauvoista / lapsista olekaan! Tämä on ollut itselleni todella tärkeää, koska kyseessä on yksi läheisimmisästä ystävästäni. Itselläni ei ole kukaan ystävistä oikeasti vieraantunut, mutta ei kyllä lähentynytkään näin raskauden aikana. Toisille olen kyllä "hieman muuttunut", mahaksi, jonka kasvua on mukava seurata ja jolta voi kysellä potkiiko vauva tms. Ehkä lasken tämän ystävällismielisesti heidän vauvakuumeen piikkiin...

[Emni]

Mä olen ihan selvästi huomannut, että ne, joille perheenlisäys ei oo ajankohtainen juttu, ovat jättäneet yhteydenpidon aika minimiin. Itse kyllä olen yrittänyt pitää raskaudesta huolimatta yhteyttä kaikkii kavereihin ja ystäviin samalla tavalla kuin ennen raskauttakin (ja kun kaikki läheisimmät on vauvahaaveista jo pitkään tienneet, joten tuskin mikään suuren suuri yllätys raskaus lopulta oli).

 

Mulla on oikeastaan kolme sellaista kaveria, joita olen nähnyt jokaista vain kerran koko raskauden aikana (nyt puoliväli raskautta) ja kuitenkin ennen raskautta nähtiin useammin. He eivät kysele kuulumisia, eivät pyytele mihinkään ja jos itse pyydän heitä kahville, kävelylle, leffaan ym. tai kyselen kuulumisia, saan lyhyitä vastauksia ja syitä, miksei mihinkään ehdi. Olenkin nyt viikkojen ja kuukausien kuluessa päätellyt, ettei seurani vain kiinnosta heitä, koska olen raskaana. Ja en kyllä itse harrasta tuota, että "hehkuttaisin" raskauttani liikaa tai en haluaisi puhua mistään muusta, vaan nimenomaan kaipaan sitä normaalia kaveritekemistä ja yleisistä jutuista juttelua. Parille näistä jo laitoinkin viimeisimmässä viestissä jotain tuohon suuntaan, mutten saanut koskaan vastausta.

 

Sitten on kolme läheisintä ystävää. Ystävä 1. sai esikoisensa (joskin aivan eri elämäntilanteessa kuin missä itse nyt olen) muutama kuukausi sitten ja olin hänelle tukena koko raskausajan, vaikka se itselleni olikin todella raskasta (oma lapsettomuus nosti pintaan niin paljon vahvoja tunteita ja oli vaikeaa suhtautua läheisen ihmisen vahinkoraskauteen ja vauvan tuloon omien katkerien tunteiden keskeltä) ja kuitenkin onnistuin siinä mielestäni ihan hyvin. Pystyimme puhumaan kaverin odotuksen ja vauvan syntymän aikana avoimesti myös minun tilanteestani ja tunteistani ym. ja olinkin paljon enemmän raskaudessa mukana kuin monien muiden kohdalla olin/olisin ollut, kyselin esim. aina neuvola- ja ultrakuulumiset, voinnit, shoppailin seurana vauvanvaatteita, kuuntelin murheita ja vaivoja jne. Tarjouduin jopa menemään tarvittaessa synnytykseen mukaan.

 

Kun tulin raskaaksi, kerroin tästä heti ystävä 1:lle ja hän tuntui olevan hyvinkin iloinen puolestani. Kuitenkin nyt raskauden edetessä hän onkin vähentänyt yhteydenpitoa, koska vauva on muutaman kuukauden ikäinen, helppo jättää hoitoon ja hänen helppo palata takaisin vanhaan elämäntyyliin: bilettämiseen, reissaamiseen, shoppailuun, kaupungilla notkumiseen, sinkkuelämään muutenkin jne. Raskausaika onkin hänelle jo "kaukaista" omien sanojensa mukaan ja myös osaltaan se vauvan viemä aika myös pitää kiireisenä. Ollaan kyllä nähty muutaman kerran tämän raskauteni aikana, mutta hän ei esim. oma-aloitteisesti kysele vointiani, neuvola- tai ultrakuulumisia, muita kuulumisia. Olen hieman hämmentynyt ja loukkaantunutkin ajoittain, koska itse annoin mielestäni niiiin paljon hänen raskautensa aikana vuosi sitten ja tässäkö se, mitä saan takaisin?

 

Ystävä 2:lla on lapsia ja hän kovasti kuumeilee vielä yhdestä. Eli lapsi- ja vauva-asiat on hänelle sillä tavalla ajankohtaisia ja ollaan niistä todella paljon puhuttu varsinkin ennen raskauttani, koska itsekin niin kovasti kuumeilin. Raskauteni on hänelle kuitenkin kai jonkunlainen kynnys, koska hän ei ole myöskään kertaakaan kysynyt kuulumisiani, ei mitään raskaudestani (kerran olen kertonut oma-aloitteisesti) ja lähinnä hän syyllistää, kun en ehdi nähdä esim. työkiireiltäni häntä tiettynä kellonaikana tiettynä päivänä ym. pikkumaista. Olen esimerkiksi kertonut viimeksi syyksi, etten vain pysty lähtemään tällä helteellä ulos rannalle, koska olo on niin huono, mutta joku muu juttu voisi onnistua paremmin ja vastaus oli "ei tää kesä ikuisuutta kestä" ja se oli kuittaus siihen sitten.. Itse kuuntelin kaikki ystävän lapsijutut ja lastensa pienimmätkin kuulumiset, vaikka ei aina olisi jaksanutkaan oman surun keskellä. Tämä ystäväni otti myös alkuraskaudessa tavakseen muistutella joka välissä, että keskenmeno voi tapahtua koska vaan ja myöhemmin sitten kohtukuolemasta.. Ainoat raskauteen liittyvät jutut siis.. Ja aina, kun kyselen hänen kuulumisiaan, saan kyllä pitkän litanian yksityiskohtaisesti selitettynä, mitä he ovat perheen kanssa tehneet, muttei koskaan kysymystä, mitä minulle kuuluu.

 

Jotenkin mietin silloin kuumeillessa, että jos joskus saan sen plussan ja tulen raskaaksi, ehkä sitten vihdoin pääsisin näiden ystävieni kanssa samaan "klubiin" ja vihdoin ystävyyskin pääsisi uudelle asteelle, kun olisi taas lisää puheenaiheita, joista minäkin tietäisin edes jotain. Ehkä seurani kiinnostaisi sitten enemmän kuin lapsettomana, enkä tuntisi itseäni aina huonommaksi, koska en ole raskaana/äiti. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, oikeastaan päin vastoin ja se kyllä surettaa.

 

Ystävä 3. kanssa onneksi kävi näin, kuten ajattelinkin eli raskaus on selvästi lähentänyt meitä, koska nyt kuulun vihdoin hänen kanssaan tähän äitiklubiin ja on enemmän yhteistä juteltavaa. Olin aika loukkaantunutkin hänen raskautensa aikana, kun vaikka miten olin kiinnostunut hänen voinnistaan ja raskaudestaan, hän oli todella laiska pitämään yhteyttä, koska koki, ettei ole niin paljon yhteistä, kun minä en ollut raskaana. Hänkin kuitenkin tiesi ongelmistamme tulla raskaaksi ja suuresta vauvakuumeesta. Taisin nähdä häntä kokonaiset 4 kertaa 1,5 vuoden aikana. Kunnes sitten itse tulin raskaaksi ja kerrottuani hänelle, hän alkoikin pitämään yhteyttä useammin ja nyt ollaankin nähty melkein tuplaten viimeisen vajaan puolen vuoden aikana kuin koko 1,5 vuoden sitä ennen! Toisaalta tuokin on huono, koska tuntuu, etten kelpaisi muuten hänen ystäväkseen, ellen olisi raskaana. Ja pelottaa sekin, että mitä jos jotain vielä sattuu ja emme saakaan tätä lasta syliin asti, jääkö ystävyys taas siihen, koska en sittenkään pääsisi samaan elämäntilanteeseen hänen kanssaan. No, tätä on turha stressata etukäteen ja yritänkin nyt nauttia tästä ainoasta ystävyyssuhteesta, jonka tilanteeseen olen tyytyväinen tällä hetkellä

 

Voin vain kuitenkin kuvitella, miten yksinäinen olen äitiysloman aikana ja vauvan synnyttyä, kun kavereita ja ystäviä on muutenkin ollut ennestäänkin aika vähän ja tuntuvat vain loittonevan koko ajan.

[Guest Grenada]

Mun lähimmillä ystävilläni on suht samanlainen elämäntilanne ja elämänarvot kuin itsellänikin. Parilla tutulla ei ole lapsia, mutta yhteydenpitoon oma tilani ei ole vaikuttanut ainakaan mitenkään negatiivisella tavalla, koska ollaan niin samoilla aaltopituuksilla, paremminkin päinvastoin. Parille suht hyvälle, vanhalle ystävälle en ole kertonut raskaudestani, ei ole oikein ollut sopivaa tilaisuutta siihen enkä näin isoista asioista aio kenellekään kertoa muulla tavalla kuin kasvotusten.

 

Joka tapauksessa ystäviltä saatu tuki on ensiarvoisen tärkeää, toivottavasti voin itsekin olla tukemassa ystäviäni heidän elämiensä varrella

[Anni]

Emni, minäkin pelkäsin, että mitenhän sitä jaksaa sitten yksin vauvan kanssa kotona, kun hän syntyy. Tältä tuntui, vaikka minulla oli ja on edelleen muutama läheinen perheellinen ystävä, joiden kanssa on kuljettu yhteistä matkaa jo parikymmentä vuotta. Lisäksi meillä oli miehen kanssa kaveripariskuntia, joita nähtiin säännöllisesti. Silti minusta tuntui, että elämä on varmaan äitiyslomalla aika köyhää sosiaalisesti (aikuiskontaktit). Pelkäsin myös, että opiskelukaverini "hylkäävät" minut, kun saan ensimmäisenä meistä lapsen.

 

Kävikin aivan päinvastoin. Yhteys lähimpiin ystäviini säilyi, tosin eri elämäntilanteet vaikuttivat siihen (osa oli jo palannut takaisin työelämään), kuinka usein nähtiin. Tiesin kuitenkin, että tämä ei ollut mitään henkilökohtaista, vaan ihan pakon sanelemaa. Opiskelukaverini eivät jättäneet minua, vaan välit ovat ennallaan (ja minäkin todella kaipaan edelleen myös sellaista seuraa, joiden kanssa voi puhua ihan jostain muusta kuin lapsista). Opiskelupiiristäni löytyi uusia tuttavia, joilla oli samanikäisiä lapsia. Heidän kanssaan nähdään edelleen säännöllisesti. Lisäksi perhekerho- ja kahvilatoimintaa järjestetään täällä melkein jokaisena arkipäivänä. Me kävimme kerran viikossa. Muskarissa tapasi myös uusia ihmisiä. Liityin paikalliseen äitijärjestöön, jonka kautta on mahdollisuus nähdä toisia äitejä ja lapsia pienellä porukalla viikoittain. Lähennyin myös erään lapsuudenystäväni kanssa, jonka kanssa tiet olivat erkaantuneet 10 vuotta sitten. Nyt olen hänen lapsensa kummi. Elämässäni on yhtäkkiä niin paljon hyviä ystäviä, kavereita ja tuttuja, että olen edelleen hieman ihmeissäni. Ja onnellinen. Omaa aktiivisuutta ja avoimuutta se on kuitenkin vaatinut kovasti. Eihän tämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole tietystikään ollut. Joidenkin kanssa välit ovat viilentyneet, eikä yhteistä aikaa ole löytynyt. Näin olisi käynyt luultavasti ilman lapsen saamistakin. Joskus olen taas itse huomannut, että aikaa ei vain tahdo enää olla aivan kaikkeen ja kaikille.

 

Toivottavasti sinäkin yllättyisit positiivisesti. Kannattaa tosissaan ottaa selvää paikallisesta perhekerho- ja kahvilatoiminnasta ja muista vauvaharrastuksista. Myös vanhojen ystävien kanssa suhteet voivat yllättäen muuttua, eihän tästä elämästä koskaan tiedä.

 

edit. ja tuohon ketjun alkuperäiseen kysymykseen liittyen, kaipaan ystäviltäni kiinnostusta elämäntilannettani ja juttujani kohtaan. Ihan vain siis sitä, että voi kertoa kuulumisia ja vaihtaa kokemuksia. Koen, että olen saanut ystäviltäni tukea silloin kun olen sitä tarvinnut. Tämä toimii tietysti molemminpuolisesti. Läheisimmät ystäväni ovat pääsääntöisesti kiinnostuneita koko perheemme asioista, mutta minusta on ihan ok, että esim. joidenkin lapsettomien ystävieni kanssa keskustelemme lähinnä muista asioista kuin lapsista. Toki hekin lapseni kuulumisia kyselevät ja ovat kiinnostuneita tiettyyn pisteeseen asti, mutta en oleta, että he haluaisivat tai osaisivat olla kovin lapsiasioista perillä. Muistan itsekin, kun en oikein osannut aiemmin lapsista jutella.

Edited July 25, 2010 by Anni

[Tamsu_81]

Mä voin kommentoida tätä asiaa ehkä vähän objektiivisemmin nyt kun vauva-asia on itsellenikin ajankohtainen. Menetin parhaan ystäväni hänen tultuaan äidiksi. Hän muuttui paljon. Yhtäkkiä hänellä ei myöskään ollut aikaa minulle laisinkaan, mutta uusille mammakavereille aikaa kuitenkin löytyi senkin edestä. Olin aikani ymmärtäväinen kunnes lopulta kyllästyin tilanteeseen. Nostin kissan pöydälle, mutta ystäväni ei kyennyt myöntämään omassa käytöksessään olevan mitään vikaa. Välimme katkesivat kokonaan enkä ole yrittänyt sen koommin ottaa häneen mitään yhteyttä, eikä hänkään ole ottanut yhteyttä minuun. Minusta on valittettavaa, että emme pystyneet selvittämään ja puhumaan asioista vaan tilanne meni niinkin lapselliseksi. Päättelin tästä, että en varmaankaan ollut loppupeleissä edes kovinkaan tärkeä ystävä kun hän pystyi noin vain heittämään ystävyytemme menemään. Itse kun en tiedä kuinka muuten olisin tilanteen selvittäny kuin nostamalla kissan pöydälle. Ehdotin hänelle, että puhuisimme molemmat suumme puhtaaksi, mutta se ei hänelle sopinut. Olisin mielelläni kuullut hänenkin kantansa asiaan, mutta eihän toista voi pakottaa puhumaan tunteistaan.

 

Nyt kun olen itse raskaana niin ymmärrän hyvinkin, että vauva-asiat valtaa mielen. En siltikään tahtoisi menettä yhtään läheistä ystävää tämän takia ja yritän suhtautua kaikkeen mahdollisimman kärsivällisesti. Jos ei itsellä ole kokemusta raskaudesta (tai ylipäätään vauvailu ajankohtaista) niin on täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, että oikeanlainen ystävän tukeminen on hakusessa. Minusta sellainen tietynlainen itsekeskeisyydestä pois kasvaminen kuuluu nimenomaan äidiksi kasvamiseen. Moni haluaa varmasti myös jollakin tavalla olla mukana ystävänsä uudessa elämässä ja siksikin esittää "tyhmiä" kysymyksiä tai kommentteja vain osoittaakseen, että haluaa olla tukena. Aikuisuuteen kuuluu mielestäni myöskin se, että ei ärsyynny kaikesta mitä ystävät sanoo tai tekee. Aikuisten ihmisten pitäis pystyä selvittämään kipeätkin asiat puhumalla.

Edited November 16, 2010 by Tamsu_81

[curly]

Noin 3 viikkoa äitiyttä takana ja ihan normaalisti voimme ystävien kanssa edelleen jutustella aiheesta kuin aiheesta. Totta kai omat kuulumiset alkavat vauvan kuulumisten jakamisella mutta onneksi osaan vielä ouhua jostain muustakin kuin kakkavaipoista ja puklautuksista

 

Minulla ei ole ketään raskaana olevaa tai laosen saanutta kaveria, joten välillä harmittaa ettei voi jakaa vauva-arkea esim. ystävättären kanssa mutta toisaalta taas saa muuta ajateltavaa kuin vauva-asiat.

 

Kyllä munkin mielestä ystävyyteen kuuluu se että ystävä hyväksytään ns. kokonaisena pakettina, on sitten äiti tai ei. Tässä maailmassa ei niitä tosiystäviä liikaa ole, joten jos jollekin elämänmuutoksen jälkeen tulee mieleen skipata ystävä kyydistä, niin se on hänen tappionsa. Toki se kirpaisee, loukkaa ja tuntuu pahalta, mutta pidemmällä tähtäimellä parempi nyt kuin myöhemmin. Joillekin vauvautuminen merkitsee jostakin luopumista, vaikka lapsi olisi ollut miten toivottu. Äidiksi tulleelle voi vauva-arki joskus tulla yllätyksenä ja hieman katkeruutta ja kateutta alkaa nousemaan pintaan lapsettomia, "huolettomia" ihmisiä kohtaan. Sellaiset ihmiset eivät halua myöntää että arki lapsen kanssa voi ottaa voimille ja seuraa haetaan samassa tilanteessa olevilta kun muut eivät "ymmärrä".

[Tamsu_81]

Kiitos curly näkökulmastasi! Nyt kun ajattelen niin olen itsekkin muuttunut paljon ihmisenä, joten ystävyys katkesi varmaankin myös osaltaan sen vuoksi. En halua syyttää tätä entistä ystävääni kaikesta. Tiedän, että hänellä oli muutenkin vaikeita asioita meneillään, joten toisaalta ymmärrän sen, ettei hänellä ollut enää energiaa (pienen lapsen hoidon ohessa) ryhtyä meidän välejämme selvittelemään. Ystävän menetys sattuu minuun kovasti kun kiinnyn ihmisiin monesti voimakkaasti. Uskottelen itselleni, että se on hänen tappionsa, mutta todellisuudessa se on kyllä minunkin tappioni. Joskus minun on kovastikkin ikävä entistä ystävääni ja mietin, että miten hän jakselee. Ylpeys ei anna kuitenkan periksi yrittää korjata välejä kun pallo on tavallaan hänellä. Täytyy vain hyväksyä ja kunnioittaa hänen päätöstään jättää asiat silleen. Kyllä hänelle jää kuitenkin paikka sydämeeni vaikka ystävyys katkesi ja hyviä juttuja on kiva muistella.

[Hibi]

Itselle raskaus on sellainen juttu josta en ole kokenut tarvetta hirveästi puhua tai hehkuttaa joten sinänsä en ole kaivannut tukea ystävältä ja toisaalta olen ennemmin ärsyyntynyt kuin ilahtunut kaikkien ihmsiten kysymyksistä miten menee. Mitään kerrottavaa kun ei koskaan ole ollut, on vain mennyt ihan samallalailla kuin ennen raskauttakin. Uskoisinkin että kukaan ystävä ei osaa suhtautua ystävänsä raskauteen automaattisesti oikein koska ihmisillä on niin erilaiset odotukset. ehkä jos tuntee ystävänsä läpikotaisin niin tietää myös millaista ystävää raskauteen liittyen tarvitaan.

[Lakme]

Mulle erittäin iloinen yllätys on ollut yksi aikaisemmin läheinen ystäväni, jonka kanssa välimme ovat etääntyneet viime vuosien aikana. Hän on voimakkaasti vela (vapaaehtoisesti lapseton) ja asia on ollut aina tiedossa, puhuu siitä usein ja kiivaasti jne. Hän ei myöskään oikeastaan pidä lapsista. Jotenkin odotin, että raskausuutinen viilentäisi välejä, vaikka olin puhunut hänen kanssaan asiasta jo usean vuoden ajan. Sen sijaan hän olikin varauksettoman iloinen, vitsaili omiaan kyllä mutta onnitteli lämpimästi jne. Vauvan syntymän jälkeen olen ihan hämmentynyt, kun hän on pitänyt selvästi aiempaa tiiviimmin yhteyttä ja nähnyt meitä useammin kuin monet "läheisemmät kaverit". Puheissaan on edelleen vela eikä tykkää lapsista, mutta meidän tytöstä tuntuu tykkäävän ja otti hänet viimeksi syliinkin. Sanoi siis aikoinaan, että mitä ikinä teenkin, niin syliin hän ei vauvaa tahdo. Oon hirmu otettu siitä, miten hän on selvästi nähnyt vaivaa ollakseen meidän elämässä mukana.

 

Muunkinlaisia kokemuksia on, yhdet välit (kummiin) milteipä katkenneet. Jotenkin se vain korostaa sitä, miten isosta jutusta tuossa on kyse.

[minga]

Tämä aihe on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Raskaana olen ja monelta uudelta ystävältä olen saanut paljon tukea tässä asiassa ja olen voinut puhua asioista. Nuoruuden parhaalle ystävälleni en kuitenkaan saa edes kerrottua tästä raskaudesta. Pelottaa se reaktio ja miten jo välimatkan takia viilentynyt ystävyytemme muuttuu tämän jälkeen.

 

Joulukuussa hän on tulossa viikonlopuksi luoksemme, joten sitä ennen se varmasti kerrottava olisi. Mietin, että laittaisin ensi viikon ultran jälkeen jonkin runomuotoisen tekstiviestin, jotta hän saa rauhassa miettiä omaa reaktiotaan ja vastaustaan minulle. Mikäli reaktio on kielteinen niin hyväksyttävä sekin on. Voi kun vain kävisi niin kuin edelläkirjoittaneelle, että ystävyys on lämmennyt uudelleen.. Pelkään vain pahoin.

[Humpuuki]

Kriisivaihe elämässä on aika hyvä mittari siihen, että näkee kuka oikeasti valmis tukemaan. Mä olin aivan rikki ja moni tiesi sen, mutta vain kaksi ihmistä oikeasti tuli apuun ja nosti mut sieltä suosta. Olisin kaivannut enemmän tukea oikeassa elämässä. Ei nyt mitään, että pakko tulla auttaa lasten kanssa tai siivoamaan, mutta seuraa. En tiedä mitä olisi käynyt ilman niitä kahta jotka tarttui käteen, kun sitä hukkuvana ojensin sieltä mustasta mihin olin hukkumassa. Olisinko edes näin selväpäinen tänään... En tiedä.

[*patience*]

Mulla on varmaan jotenkin poikkeuksellinen tuttavapiiri, mutta ei meidän kenenkään väleihin ole lasten saamiset tai saamattomuudet vaikuttaneet oikein mitenkään. Toki ne lapset muuttavat elämää sillä tavalla, että menemisten ja tulemisten järjestely on erilaista, joskus on lapsia mukana jne, mutta noin muuten. Raskauksista ja lasten jutuista on puhuttu siinä missä muistakin asioista, mutta hyvin vähän mulla on semmoisia kavereita, jotka ovat kokonaan kadonneet sinne mammalandiaan. Nyt kun itse olen raskaana, ne parit asiasta tietävät ihmiset saattavat jotain kysellä ja itse toki asiasta puhelen (joskus pakkokin, kun vaikka iskee se oksetusnälkä yks kaks ja on äkkiä saatava evästä suuhun), mutta ei se kuitenkaan ole se ykkösagenda, enkä koe, että sen tarvitsisi ollakaan. Niin paljon riittää juttua muistakin asioista  Toisaalta taas tiedän kyllä, että tämä minun raskautumiseni oli varsinkin niille ihan lähimmille varmaan yhtä iloinen uutinen kuin itsellenikin, kun ovat kuitenkin eläneet mukana myös ne keskenmenon jälkimainingit ja muut asiaan liittyvät hankaluudet. Ainakin päätellen siitä vetistelyn määrästä, joka asian paljastumisesta on seurannut... Ja totta kai on kiva juttu, että asia on iloinen myös heille, ja tiedän, että vertaistukea on varmasti tarjolla