Guest Penni

erilaisia sektiokokemuksia

89 posts in this topic

Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla sydänäänten rajun laskun takia. Mäkin olen miettinyt tuota kiireellisen ja hätäsektion eroa, sillä mun sektio on papereissa luokiteltu kiireelliseksi, vaikka vauva piti saada kymmenessä minuutissa ulos. Sektiopäätös (synnytyssalissa , josta siis kärrättiin leikkuriin pikaisesti) on tehty 3.17 ja poika syntyi 3.25. Mies ei päässyt mukaan. Mua ei nukutettu, vaan lisättiin epiduraalia ja jotain toista puudutetta. Haava on vaakasuoraan, mutta selvästi kiireessä tehty, kun on vino ja bikinirajan yläpuolella.

 

Tarkemmin tuosta sektiosta vielä. Tultiin sairaalaan puoliltaöin ja heti käyrillä huomattiin, että vauvan sydänäänet laski supistusten tullessa. Olin kuitenkin jo 6cm auki synnärille tullessa, niin mut siirrettiin synnytyssaliin. Siellä puhkaistiin kalvot, jotta vauvan päähän saataisiin pinni ja hapetusarvot tutkittua. Ensimmäiset hapetusarvot olivat ihan ok. Mulle annettiin epiduraali aika pian ja sen jälkeen sydänäänet laskivat entisestään. Sektiovalmius oli koko ajan päällä, mutta tilannetta seurattiin vielä. Sain oksitosiinia supistuksia vauhdittamaan, sillä mun omat supistukset tulivat edelleen maksimissaan viiden minuutin välein. Sitten kun olin 9cm auki, niin vauvan sydänäänet alkoivat tehdä tosi rajuja laskuja 160->40 ja supistukset kestivät yli minuutin kerrallaan. Hapetusarvot otettiin taas ja koska ne olivat epäselvät, niin sektiopäätös tehtiin samantien. Vauva piti saada ulos kymmenen minuutin sisään. Mies jäi hämmentyneenä synnytyssaliin, kun mut kärrättiin juoksujalkaa leikkaussaliin. Sain jo matkalla lisää puudutetta ja heti leikkuriin pääästyä lisää. Joku kokeili tuntoherkkyyttä vatsalla ja sanoin, että tunnen vielä vähän. Alkoivat kuitenkin heti leikata. Se tuntui ikävältä, vaikka ei varsinaisesti sattunutkaan. Kamalan kaivamiset jälkeen (tuntui kuin sisuskaluja olisi siirrelty) joku sanoi, että täältä syntyi pikkuinen poika. Ehdin nähdä vilauksen vauvasta, kun hänet vietiin sivupöydälle tutkittavaksi. Mulle sanottiin, että kymmenen pisteen poika. Sain nähdä pojan ja hän näytti ihan kamalan pieneltä. Sitten poika vietiin pois ja alkoi ikuisuudelta tuntunut kursiminen. Mulla oli sekava, väsynyt ja vähän huono olo. Meinasin nukahtaa siihen leikkauspöydälle. Mut vietiin heräämöön pariksi tunniksi ja palelin kamalasti. Aina kun olin nukahtanut, niin sairaanhoitaja tuli painelemaan kohtua. Kolme tuntia vauvan syntymästä pääsin lapsivuodeosastolle ja siellä odotteli mies pojan kanssa. Hän kertoi, että saadaan pitää vauvaa vain hetki, kun poika oli niin pieni, että joutuisi lämpökaappiin ja sokeritippaan lastenosastolle.

 

Toipuminen oli parin ensimmäisen päivän jälkeen nopeaa. Ne pari ensimmäistä päivää tuntuivat kyllä kamalilta, kun en omin avuin päässyt sängystä ylös. Olin tavallaan ihan helpotunut, ettei vauva ollut siinä vieressä, kun en olisi pystynyt häntä hoitamaan kunnolla. Pyörätuolilla mies kärräsi mua lastenosastolle poikaa katsomaan. Kipulääkkeitä otin kotona vielä yötä vasten muutaman, vaikka haavaa ei erityisemmin särkenyt.

Edited by Citronella

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä hätäsektio rv 39+4.

Mulla oli hyvin nopea ja raju avautumisvaihe, mihin en kerennyt saamaan minkäänlaista lääkitystä. Heti ponnistusvaiheen alussa vauvalle kehittyi ahdinkotila. Ehdin muutenkin olla synnytyssalissa vain muutamia minuutteja ja koko tänä aikana vauvan sydämen sykettä ei saatu pinnillä kunnolla piirtymään, kunnes ultralla mahan päältä syke olikin vain 40. Kertaalleen koitettiin imukupilla vetää, samanaikaisesti kun ultraa tehtiin. Voihan järkytys sitä huolta mikä iski tajuntaan, kun lääkäri karjaisi, että mennään hätäsektioon. Muistan ajatelleeni, että "ei tässä nyt näin voi käydä, nytkö se kuolee". Nopea siirto paareille ja juosten leikkuriin, mies jäi järkyttyneenä käytävälle seisomaan. Leikkurissa pullo sitraattia kurkusta kulauksella alas ja kaasunaamari tipautti mut hetkessä. Leikkauspäätöksestä vauva oli maailmassa alle 3 minuutissa. Mulle tehtiin pystyviilto.

 

Poitsu syntyi alle 3 minuutissa hätäsektiopäätöksestä, velttona 4 pisteen vauvana. Lisähappea oli saanut hetken ja 5 min. pisteet oli jo 8. Heräämövaiheesta en muista paljoakaan. Olin kuulemma kysellyt puolinukuksissa ollessani vähän väliä "missä mun vauva on?" Mutta tämä hetki on jäänyt kyllä ikuisesti muistiin; kun tulin tarpeeksi tajuihini ja hoitaja tuli mulle kertomaan, että vauva voi hyvin. Parahdin niin helpottuneeseen itkuun, sellaista helpotuksen ja onnen tunnetta en ole koskaan muulloin kokenut.

 

Minä olin aika pihalla vahvoista kipulääkkeistä johtuen sen ekan illan. Poitsu kun syntyi iltapäivällä. Ekan yön vauva oli hoitajilla kansliassa ja mä en muista nukkuneeni paljoakaan. Kävin ihan ylikierroksilla, ja itsekin hoitajana muistan miettineeni kaikenlaisia leikkauksiin liittyviä komplikaatioita. Lisäksi poitsulla oli matala verensokeri ja pelkäsin, että hoitajat eivät huomaa siellä kansliassa, jos vauva meneekin tajuttomaksi. Yritin kerrata koko synnytystä itsekin läpi, mietin kaikenlaisia "mitä jos -juttuja", pelkäsin jääkö vauvalle jotain pysyvää vammaa hetkellisestä hapenpuutteesta.

Aamu kuitenkin koitti ja hoitaja tuli auttamaan mut sängystä ylös pesuille ja siitä se liikkuminen hissukseen alkoi sujumaan. Sain myös vauvan kokonaan omaan hoitooni. Sektiohaava parani myös hyvin, mitä nyt arpi on aika ruma keloidimuodostuksineen. Ainoastaan heti kotiutumisen jälkeen jouduttiin heti seuraavana päivänä takaisin sairaalaan, kun mulle nousi korkea kuume. Kohtutulehduksen takia sairaalassa menikin 4 vrk lisää antibiootteja saadessa. Ja vauvan hoitoon ei annettu apua, vaan oikein painotettiin, että äiti hoitaa itse vauvan, että nyt hoidetaan vaan äidin antibiootit. Minähän olin kohtutulehduksen takia alussa aika kipeä ja pahin oli se kuumeen aiheuttama olotila. Muistan itkeneeni miehelle, että "ole täällä osastolla niin paljon kun voit, että mä en pysty hoitamaan vauvaa, kun en pysy itsekään tolpillani 39 asteen kuumeessa".

 

Miehelle tämä kaikki oli vähän traumaattinen kokemus:( Poitsun syntymän jälkeen hän oli saanut jossain vaiheessa vauvan kapaloituna syliinsä, mutta mun voinnista eivät olleet paljoakaan miehelle kertoneet, muuta kuin että olen heräämössä jonkun aikaa. Mies tietämättömyyttään oli kuitenkin luullut, että minä olen ns. hengenvaarassa, ja oli tosissaan pelännyt jäävänsä yksin lasta kasvattamaan.

Jälkeenpäin mies on lisäksi kauhistellut sellaista asiaa, kun mulla oli koko leikkausillan naama täynnä pieniä kuivuneita veriroiskeita. Mies sitten osastolla antoi mulle vähän paperia, mutta ei ne sillä kunnolla pois lähteneet. Mähän en nähnyt itseäni peilistä, kuin vasta seuraavana päivänä.

Edited by tiksu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän esikoinen syntyi hätäsektiolla sydänäänten rajun NOUSUN vuoksi.

 

Lapsi oli ulkona 4 min. sektiopäätöksestä.

Tänä aikana vaihdettiin myös kerrosta.

Viilto poikittain ja hyvin lyhyt ja näkymätön.

 

Tyttö syntyi aamupäivällä 11.25 ja ekan kerran sain liikutettua varpaita vasta illalla.

Pystyyn nousin hoitajan avustuksella seuraavana aamuna.

Sen jälkeen toipuminen tapahtui hyvin nopeasti :)

 

Lisäys: Mies EI saanut tulla leikkaussaliin mukaan, mikä harmittaa vieläkin tosi paljon!

Edited by Äiskä

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän toinen lapsi syntyi sektiolla. Mentiin sairaalaan perätilakontrolliin rv 36+5 ja tarkoitus oli yrittää ulkokäännöstä. Ultrannut lääkäri kuitenkin huomasi, että vauva on hyvin pienikokoinen viikkoihin nähden, painoarvio oli 2kg, kun sen olisi noilla viikoilla pitänyt olla melkeinpä kilo enemmän. Konsultoituaan lastenlääkäriä päädyttiin siihen, että vauva on parasta ottaa mahan tälle puolelle kasvamaan. Oltiin hieman hämmentyneitä ja yllättyneitä, kun lääkäri totesi, että tänään on vauvan syntymäpäivä!

 

Minut vietiin valmisteltavaksi; kätilö laittoi katetrin, otti verikokeita ja kanyylista laitettiin keittosuolaliuosta (olin ollut juomatta ja syömättä ulkokäännöstä silmällä pitäen). Mies vaihtoi sairaalan vaatteet ja sitten odoteltiin leikkaussalin vapautumista suunnilleen tunnin verran. Tämän ajan olin sydänäänikäyrällä. Ennen leikkaussaliin lähtöä sain vielä närästyslääkettä suun kautta ja kanyyliin.

 

Leikkaussalissa laitettiin spinaalipuudutus ja se alkoi vaikuttaa todella nopeasti. Minulla laski puudutusaineesta verenpaine ja oksentelin muutaman kerran... :rolleyes: Itse leikkauksesta en tuntenut mitään, en edes että "jotain tapahtuu". Vauvan sain nähdä ja silittää pikkuisen, sitten mies ja kätilö lähtivät kapaloimaan hänet. Kapaloitua pikkuista vilautettiin vielä minulle ja sitten mies ja kätilö menivät pesemään, punnitsemaan ja mittaamaan pojan. Hän oli 2370g ja 46cm. Sitten vauva oli viety vauvateholle, missä hän joutuikin viettämään elämänsä alkutaipaleen.

 

Leikkaussaliin mentiin noin klo 11, vauva syntyi 11.20 ja noin 12.00 minut vietiin heräämöön. Minulle tuli vapinaa (josta joku muukin tässä ketjussa on maininnut) ja sain siihen lääkettä. Heräämössä piti olla siihen asti, että varpaat liikkuvat. Osastolle minut vietiin n. 13.30. Minusta tuntuu, että olisin pystynyt olemaan jalkeilla jo samana iltana, mutta sairaalan tapana on, että sektioäidit pääsee irti katetrista ja jalkeille seuraavana aamuna.

 

Aamulla sitten pääsin liikkeelle ja suihkuun. Vauvaa katsomaan hoitaja vei minut pyörätuolilla, koska vauvateholle oli sen verran pitkä matka. Illalla mies sai kärrätä minua. Seuraavana päivänä kävelin jo itse, mutta hoitajat käskivät soittaa hakemaan vauvateholta, jos vähänkin siltä tuntuu. Tosi nopeasti lähdin kuitenkin toipumaan. Särkylääkkeitä söin sairaalassa jonkin verran (kun niitä koko ajan tuputettiin... :rolleyes:), kotona en enää juurikaan. Kotiin pääsin kolmantena päivänä sektiosta, vauva jäi vielä reiluksi viikoksi sairaalaan.

 

Fyysisesti toivuin nopeasti, mutta henkisesti oli rankkaa olla lapsivuodeosastolla ilman vauvaa ja sitten lähteä sairaalasta vauvan jäädessä sinne. Mutta nyt on vauvakin kotona ja kaikki hyvin! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun synnytys eteni suht normaalisti siihen asti että kohdunsuu oli 9cm auki.Silloin huomattiin että vauva kärsii hapenpuutteesta ja oli kääntynyt huonoon tarjontaan jonka vuoksi ponnistusvaiheesta olis tullu pitkä eikä vauva olisi selvinnyt siitä hapenpuutteessa.

Puoli kolmen maissa tehtiin päätös kiireellisestä sektiosta ja 15.08 poika oli maailmassa.

Vaikka sektiota pelkäsin kamalasti olin onnellinen että kaikki olisi kohta ohi kahden lähes valvotun yön jälkeen.

Illalla puudutus lakkasi vaikuttamasta ja olin tositosi kipeä.Kipupiikkejä sain niin paljon kuin pystyttiin antamaan.

Olisivat päästäneet kotiin jo keskiviikkona mutta en halunnu lähteä kun olin niin kipeä,torstaina iltapäivällä sitten vasta kotiuduttiin.

Haava oli kipeä ja arka lähemmäs 2 kuukautta,ja särkylääkkeitä meni kotonakin pari viikkoa.

Pystyin kyllä liikkumaan ja tekemään kaikkea mutta haavan olemassaolon muistin ihan kokoajan.

Tunto alueelle ei ole palautunut vieläkään!

 

Nyt kun ajattelen tuota kaikkea mulle jäi jonkilainen kammo koko synnytystä kohtaan vaikka kaikki menikin ihan hyvin ja heti sen jälkeen kun asiasta puhuin paljon tuntui että on ihan ok asian kanssa.

Vauvakuumetta on aika ajoin ilmassa mutta synnytys pelottaa.. :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle tehtiin suunniteltu sectio.

 

Ekana jouduttiin odottelemaan mun veriryhmää että tulos saatiin varmaksi ja sitten verta odoteltiin että sitä tuotiin sinne. No nämä hommat kun oltiin selvitelty niin alettii pistään epiduraalia, se sattui jonkin verran "kiljua teki mieli" kun pistelivät ahtaisiin väleihin ja eikä löytänyt heti paikkaa mihin puudutuksen saisi. 10 kerralla se sitten onnistui ja se pisto ei tuntunut miltään. Sitten laiteltiin verenpaine seuranta ja sokeriseuranta (diabeteksen takia) ja alettiin antaan jotain suonensisäisesti. Joku mikä todella sekotti pään, ihan kuin olis ollu humalassa. Mies oli tietty alusta asti mukana, vaikka monta kertaa kerrotaan; sitten kun äiti on valmisteltu niin mies pääsee mukaan. Itse en huomannut muuta kun nykimistä ja että jotain tehdään, mutta se ei ollut mitenkään epämukavaa ja sitten ilmoitettiinkin jo pian että teille syntyi poikavauva. Vauvaa näytettiin mulle ja vietiin pois ja mies kutsuttiin mukaan kun lääkäri oli katsonut vauvan. Silloin mulla alkoi tikkaaminen. Ja sitä kesti hetken aikaa. Kerran tuli huono olo, mutta se meni heti pois kun sain lääkettä (oksennus pelko ja olin kertonut siitä). Tikkaaminen kun oli ohi niin mut vietiin heräämöön, ja siellä en ollut kuin tunnin verran kun jalat alkoi nousemaan. Seuraavana päivänä pääsin liikkelle ja rullatuolilla katsomaan poikaa joka oli lastentarkkailuosastolla sokereiden takia.

 

Mutta viikko section jälkeen alkoi tapahtua. Joko olin saanut leikkauksen aikana keuhkokuumeen tai sitten siltä yhdeltä hoitajalta joka oli palannut juuri keuhkokuumeen sairastettua. Ja keuhkokuumeesta kehittyi keuhko pöhö ja siitä sydämmenpysähdys ja sen jälkeen vielä avh. Ja joka ilmeisesti liittyi myös sectioon , ainakin niin neurologi väitti. Mutta tiedä häntä, mut ainakin se lukee myös sairaskertomuksessa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän esikoistyttö syntyi sektiolla perätilan vuoksi. Papereissa lukee kiireellinen sektio, mutaa missään vaiheessa ei kyllä "kiire" ollut, vaikka sektio ei ollutkaan suunniteltu. Mulla oli siis toivomuksena alatiesynnytys, ja magneettikuvan mukaan lantion mitat olis sen mahdollistaneet. Toisin kuitenkin kävi.

 

Keskiviikkoaamuna, rv 39+6, heräsin puoli kahdeksalta siihen, että lapsivettä valui lakanoille. Soitin synnärille, ja käskivät tulemaan ambulanssilla, juurikin perätilan takia. Soitin siis hätäkeskukseen ja ambulanssi tuli noin vartin päästä. Supistuksia ei ollut.

Synnärillä pääsin hetken odottelun jälkeen lääkärin tutkittavaksi, kohdunsuu oli edelleen kiinni ja kaulaakin jäljellä reilusti, joten sain luvan kävellä. Mut otettiin kuitenkin osastolle, lääkäri sanoi että odotellaan supistuksia ja synnytyksen käynnistymistä seuraavaan aamuun ja mietitään sitten tilannetta uudestaan.

 

Päivän aikana osastolla käveleskelin ja ravasin rappusiakin miehen kanssa, toivoen että supistuksia tulisi. Vaan ei.

 

Torstaiaamuna, rv 40+0 lääkäri kävi tutkimassa, edelleen kohdunsuu kiinni. Lääkäri sanoi, että he ei yleensä käynnistä perätilasynnytyksiä lääkeellisesti, mutta oli keskustellut asiasta ylilääkärin kanssa ja jos mä vaan haluan, niin käynnistystä voitaisiin yhdellä tabletilla kokeilla. Mä suostuin, ja tabletti laitettiin. Vähän aikaa makoilin sen jälkeen ja menin sitten taas ravaamaan portaita. Ei supistuksia. Neljän tunnin päästä lääkäri tuli taas tutkimaan, ei mitään edistystä. Tässä vaiheessa lapsiveden menosta oli jo yli vuorokausi ja mulla oli tulehdusarvit vähän koholla, joten lääkärin mukaan sektio oli nyt ainoa vaihtoehto. Sektiopäätös tehtiin yhdeltä, varttia vaille kaksi siirryin leikkaussaliin.

 

Tässä vaiheessa alkoi jo jännittää. Mies ei päässyt valmistelun ajaksi saliin, mutta leikkaussalihenkilökunta oli tosi mukavaa, mun vointia kyseltiin ja koko ajan joku kertoi mitä tehdään ja miksi. Anestesialääkäri tuli laittamaan puudutteen, epiduraali- ja spinaalipuudutteen sekoituksen. Kun puudute oli alkanut vaikuttaa ja kaikki valmiina, mies pääsi saliin. Meitä molempia jännitti tosi paljon, mä nieleskelin kyyneliä ja yritin keskittyä hengittämään rauhallisesti. Koko yläkroppa tärisi jännityksestä, ja yritin vaan keskittyä olemaan rauhallinen. Leikkaava lääkäri kävi esittäytymässä ja leikkaus alkoi.

 

Leikkaus meni hyvin, puudute toimi hyvin, tunsin kyllä että jotain siellä tehdään, mutta kipua ei tuntunut. Leikkauksen alusta oli mennyt ehkä pari minuuttia, kun tunsin kuinka joku painoi mun ylävatsaa ja yhtäkkiä maha tuntui kevyeltä. Samalla kuului vauvan itkua ja mun silmät täyttyi kyynelistä. Meille syntyi terve 9 pisteen tyttö. Kätilö toi tyttöä näytille, siinä sitten ihmeteltiin ja siliteltiin tytön poskia. Kätilö vei tytön vielä kapaloitavaksi ja toi sen sitten hetkeksi mun syliin. Sitten mies lähti vauvan kanssa osastolle, ja mut ommeltiin kasaan.

Leikkaussalista mut vietiin heräämöön, missä olin kaksi tuntia ennen osastolle pääsyä.

 

Kaikkki meni siis hyvin, vaikka etukäteen pidin sektiota pahimpana mahdollisena vaihtoehtona, ja olisin halunnut synnyttää alakautta. Toipuminen leikkauksesta on kuitenkin ollut nopeaa, pääsin seuraavana päivänä jalkeille. Sairaalassa haava oli vielä tosi kipeä, mutta särkylääkkeet auttoi. Kotona söin särkylääkettä vielä viikon ajan, sen jälkeen olen pärjännyt ilman. Haava on pieni ja siisti.

Edited by Scarlet

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän tyttö syntyi kiireellisellä sektiolla. Syitä oli monta:

- lapsivedet menneet 2 vrk aiemmin eikä synnytys edennyt 4 cm pidemmälle

- tulehdusarvot kohosivat sekä mulla että vauvalla, mulla lisäksi kuumetta

- vauvan sydänäänet muuttuivat monotonisiksi, eivätkä reagoineet ärsytykseen

 

En ollut yhtään etukäteen ajatellut sitä vaihtoehtoa, että synnytyksen lopputuloksena voisi olla sektio.

 

Sektiopäätös oli viimein helpotus, sillä olin aika järkyttynyt kuullessani vuorokauden supistuskärvistelyjen jälkeen ja epiduraalin vaikutuksen jo hiipuessa, että olen vasta 4 cm auki ja edennyt koko päivän aikana vain puoli senttiä. Siinä vaiheessa ainoa ajatus oli, että pääasia että vauva saadaan terveenä ulos, keinolla millä hyvänsä. Kun sektiopäätöksen kuulin, ajattelin helpottuneena: nyt ei kestä enää kauaa.

 

Itse sektio tuntui helpolta ja nopealta, vaikka voin pahoin heti operaation jälkeen, mikä oli hankalaa, kun on vyötäröstä alaspäin puuduksissa ja makaa selällään eikä voi tehdä muuta kuin kallistaa päätä sivulle. Mutta sain nopeasti piikillä jotain pahoinvointilääkettä, joka helpotti. Heräämössä olin tosi hyvissä fiiliksissä ja juttelin henkilökunnan kanssa niitä näitä odotellen puudutuksen lievittymistä.

 

Ekan vuorokauden sektion jälkeen olin vuodepotilaana ja join mehuja. Mulla oli virtsakatedri ja antibioottitippa. Liikkeelle pääseminen sen jälkeen oli tooosi hidasta. Kivut oli kovat varsinkin silloin, kun särkylääkkeen vaikutus alkoi hiipua ja matka vessaan ja takaisin kesti kivun takia n. puoli tuntia. Oisko ollut kolmantena päivänä leikkauksen jälkeen uskalsin ensimmäistä kertaa seisoma-asennossa pitää vauvaa sylissä. Siihen asti mies hoiti vaipanvaihdot ja röyhtäytykset ym.

 

Parin viikon päästä pystyin kävelemään suht normaalia vauhtia ilman kipuja. Pientä kiristystä haava-alueella tuntui vielä jonkin aikaa varsinkin, jos otti pari juoksuaskelta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kopioin paikysta:

 

Synnytys lahti maanantaita vasten keskiyolla kayntiin - limatulppaa ja vesia tuli monta tuntia, samoin supistuksia. Kun vihdoin sitten paatimme lahtea synnytyskeskukseen supistuksia oli siis jo tullut kaksitoista tuntia, aika saannollisina alusta alkaen - eika meista kumpikaan tietty nukkunut koko yona. Kohdunkaula oli kolme senttia auki, mutta vauvan syke laski rajusti supistusten aikana, eli meidat lahetettiin sairaalaan lisatutkimuksiin. Siina sitten makaa ruikutin sykemittauksissa jonkun aivan jumalattoman pitkan aikaa ja vedin kaasua minka keuhkot kesti. Ja hyva niin, kun siina samassa syssyssa otettiin myos verinayte vauvan paanahasta, ja ensimmaiset nelja kertaa naytteenotto epaonnistui - eika se ole mikaan hella toimenpide... <_<

 

Siina alkoi sitten selvita, etta keisarinleikkaus olisi paras ratkaisu, kun melkein kahdenkymmenen tunnin supistusten jalkeenkaan kohdunkaula ei ollut auennut kuin kuuteen senttiin ja vauva ei tykannyt supistuksista ollenkaan. Kaikkein julminta pilaa tietenkin oli, etta leikkaukseen oli joku tuntematon aika jaljella, ja viime metreilla hatasektio tietenkin etuili jonossa, eika epiduraalia annettaisi kuin vasta saliin mennessa. Julmaa siis siksi, etta koko maailma sattui.

 

Arvatkaa muuten milloin on erittain vaikea pysya aivan paikolillaan? Kun laakekatetria asennetaan selkaan, supistuksia on kahden minuutin valein ja taustalla kuuluu katilon kommentti anestesialaakarille: "That's right, you're not very used to performing these on pregnant women, are you?"

 

Loppuvaiheen supistuksissa tuntui muuten jo sen verran ponnistuksentarvetta, etta koko sairaalassa ei varmaan ole katiloa tai laakaria, jonka paalle en olisi pissannut edes kerran. :D

 

Itse leikkaus meni hyvin, tunsin kummaa venytysta mutta en enaa minkaanlaista kipua. Ja kun yhtakkia kuului vauvan parkaisu ryhdyimme miehen kanssa myos itkemaan. Minut kursittiin kasaan ja vietiin noin puoleksi tunniksi tarkkailtavaksi, ja mies meni vauvan kanssa tutkimuksiin.Kaikki tuntui olevan kunnossa, pitivat vauvaa tosin lampolampun alla vahan aikaa.

 

[ah, vauva itkee, palailen myohemmin :rolleyes: ...]

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla alkoi tihuttaa lapsivettä torstaina, kävin näytillä äitipolilla ja sanoivat siellä, että kiirettä ei ole kun paikat on kiinni, muttakun vettä vuotaa niin sisään otetaan. Kirjauduin perjantain puolella sisään sairaalaan ja minut laitettiin synnytysosaston perhehuoneeseen odottamaan edistymistä. Perjantai aamuna sain ensimmäisen käynnistyspillerin, joka aiheutti supistuksia mut iltaan mennessä ne aina laantuivat. Sama oli lauantaina. Sunnuntaina sain aamusta taas tabletin jonka jälkeen supistukset alkoivat tuntumaan ihan erilaisilta. Kolmen aikaan lääkäri puhkaisi kalvot alapuolelta (sikiökalvossa oli kaiketi siis ollut reikä siellä yläosassa jonka takia lapsivettä vaan holahteli aina silloin tällöin) ja siitä sit alkoikin kunnon supistukset. Olin kello 01.00 sunnuntai-maanantai yönä auki noin 4cm ja kaula hävinnyt jotenka meidät siirrettiin synnytyssaliin. Sain epiduraalin joka helpotti kummasti! Edistystä ei kumminkaan tapahtunut kohdunkaulalla ja kivut olivat spinaalin ja kohdunkaulanpuudutteenkin jälkeen aivan järkyttävät. Lääkäri teki sektiopäätöksen 12.30 maanantaina, 12h synnytyssaliin siirtymisen jälkeen. Olin auki 6cm, kuumetta oli noin 41astetta sekä tulehdusarvo 150. Vauvan syke laski supistusten aikana.

Leikkaussalissa sain epiduraali ja spinaalipuudutteen yhdistelmän ja poika syntyi 13.02. Minut kursittiin kasaan ja lähetettiin heräämöön.

Heräämössä olin ihan pihalla kaikesta koska kuume oli edelleen niin kova. Heräämössä ollessani vuosin hurjan paljon verta alleni sekä myös haava vuosi todella paljon. Tämän huomatessaan lääkärit tekivät kiireellisen leikkauspäätöksen 17.30 ja minut kiidätettiin uudelleen leikkaussaliin korjausleikkaukseen. 2.5h kestäneessä korjausleikkauksessa huomattiin, että sektion tehnyt lääkäri oli unohtanut ommella oikean puolen kohdustani kiinni, joka aiheutti sen että vuosin miltei kaikki vereni vatsaonteloon ja alleni. Toista toimenpidettä suoritti kolme kirurgia. Verenhukka oli noin 4litraa. Korjausleikkauksen jälkeen minut siirrettiin teho-osastolle jossa olin hengityskoneessa ja nukutettuna maanantai-tiistai yön.

Selviytymiseni ennen korjausleikkausta oli lääkäreiden mukaan kiinni noin 15minuutista. Verta sain sairaalassa oloaikana 11 yksikköä yhteensä. Osastolle pääsin keskiviikkona pojan luokse (toki häntä käytiin näyttämässä myös teholla) ja kotiin päästiin siitä viikon päästä sunnuntaina. Olin siis sairaalassa yhteensä 16vuorokautta.

Tällä hetkellä olen täysin toipunut leikkauksesta fyysisesti ja kiitollinen kun sain toisen mahdollisuuden. Potilasvakuutuskeskuksesta on tullut ihan reilut korvaukset hoitovirheen takia. Henkistä pahaa oloa ei mikään poista vielä pitkään aikaan, tuskin ikinä, mutta olen käynyt tätä asiaa niin monta kertaa läpi läheisteni kanssa että se tuntuu tällä hetkellä loppuunkäsitellyltä. Vaikka se itkun aiheuttaa lähes joka kerralla kun sitä ailaa kunnolla ajattelemaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ :o :o :o Ei ole todellista...!!! Onneksi kaikki päättyi onnellisesti kuitenkin.

 

Aivan käsittämätöntä. En voi edes kuvitella, miten olet tuosta onnistunut pääsemään yli. :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla oli kiireellinen sektio.

 

Menimme sairaalaan sunnuntai iltapäivänä. Sain lihaksia rentouttavaa ainetta heti kun supistusten väli ja voimakkuus oli selvitetty. Samalla osastolla ei sillä hetkellä ollut meidän lisäksi kun vain yhdessä salissa synnyttäjä joten odottelimme pienessä odotushuoneessa jossa oli sänky ja telkkari. Sain kulkea kanttiiniin muutaman kerran omin jaloin, hitaasti mutta varmasti. Kahdeksan aikoihin menimme saliin koska osasto alkoi täyttyä ja kokeilin lämmintä suihkua. Joka ei auttanut joten seuraavaksi lämminvesityyny, kiikustuoli, ilokaasu ja mies hieroi jalkoja. Kymmenen jälkeen eka epiduraali katetri, tunnin päästä toinen annos kun eka toimi polvista alaspäin. Yhden aikoihin olin auennut 6cm ja sain paraservikaalin. Joka sekin auttoi vain jalat tunnottomiksi :o .

Kahden aikoihin kutsuttiin anestesialääkäri uudelleen. Joka haukkui ja huusi minulle, en mm tahtonut hänen mielestään epiduraalia kun kerta en osannut ottaa oikeaa asentoa. No sekään ei auttanut eikä neljäskään annos. Neljän aikoihin päätimme lääkärin kanssa yhdessä että teemme sektion. Kun kipuja ei voitu lieventää, itkin hysteerisesti ja en edelleenkään ollut auennut enempää kuin 7cm. Saliin kun pääsin, antoi sama anestesialääkäri puudutteen ja lähti pois. No "hauskinta" tässä on se että sektion puudutuskaan ei sitten toiminut täydellisesti. Tämä huomattiin pojan "liikuttamisvaiheessa", mutta lisää lääkettä ei enään kuulemma oltaisi voitu antaa kun ei ollut aikaa siihen. Onneksi mies pääsi mukaan ja sain puristaa hänen kättä. Koska voin sanoa henk koht että kun lasta aletaan ottaa vatsasta pois, se sattuu ja kunnolla. Tasan kuudelta kuultiin sitten 9pist pojan ensi parkasu ja lääkäri sanoi pojan olleen kasvot ylöspäin jonka takia 4.2kg lapsi ei mahtunut ulos enkä itse päässyt avautumaan kunnolla. Hyvät kipulääkkeet sain kyllä heti kun lapsi oli ulkona, ja anestesiahoitaja oli aivan mahtava, kertoi koko ajan missä mennää ja mitä tehdään milloinkin. Aivan kun en olisi tuntenut sitä. :lol:

 

Kahden tunnin sisällä olin jo osastolla ja lapsi sylissä nukkumassa. Kaikin puolin positiivinen tunne jäi koko hommasta vaikka kaikki meni miten meni. Taisin sanoa lääkärille tahtovani toisen mahdollisemman pian ja lääkäri vasta parsi minua kasaan. :lol: Veikkaan että nopeaan osastolle pääsyyn osa syy oli tuo puudutuksen vajaus, sain puolen tunnin päästä leikkaussalista pääsystä jo jalat itse nostettua niin että hoitsu sai sukat jalkoihin. Tunnin päästä nostin itse jo pyllyn ylös. Jos sektionpuudutus olisi ollut täydellinen niin tuskin noin nopeasti olisin voinnut liikkua.

 

Minulla kyllä meni useempi viikko parantumiseen, mutta sainkin kohtutulehduksenkin kaiken päälle. Heti kun antibiootit alkoi aikuttaa, paraneminenkin kiihtyi. Vielä on osittain maha tunnoton pinnasta, mutta eiköhän se ajan kanssa tule normaaliks, ja arpi on niin siisti että. Ei rypyn ryppyä tai mitään muitakaan mutkia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Menimme eräänä maanantai-iltana päivystykseen näytille, kun yläselkääni särki ja mikään asento ei auttanut. Siellä selvisi verikokeiden jälkeen että minulla oli raskausmyrkytys ja Hellp-oireyhtymä. Jouduin siis jäämään sairaalaan. Sanoivat että katsotaan tiistai aamuna käynnistetäänkö vai joudutaanko leikkaamaan. Tiistaina sain klo 9 käynnistyspillerin mutta yhdentoista aikaan lääkäri tuli keskeyttämään mun ruokailun ja sanoi että sut tullaan kohta hakemaan synnytyssaliin. Jouduin siis sektioon, koska verenpaineet, trombosyytit, maksa-arvot ja ties mitkä arvot oli päin p*rsettä ja lisäksi siis valkuaista virtsassa. Pahin oli trombosyyttien arvon laskeminen eli verihiutaleiden määrä väheni vauhdilla ja siten en voinut saada epiduraalia vaan nukutuksen. Leikkaustakaan ei voinut enään odottaa pidempään, koska verenvuotoriski kasvoi myös. Leikkaus oli noin kuuden aikaan illalla, sillä piti odottaa että vatsa on tyhjä koska olin juuri kerennyt syömään.

 

Leikkauksen jälkeen heräsin puoli kahdeksalta heräämössä ja alkoi kauhea tärinä johon sitten sain jotain lääkettä ja se helpotti. Olin tokkurainen yhteen asti yöllä jolloin olin ihan pirteä kuin peipponen yhtäkkiä :P Sitä ennen olin torkkunut aina puol tuntia kerrallaan, koska heräämössä hoitajat pölisi koko ajan siinä lähellä niin en saanut nukahdettua. Kohdun paineleminen tuntui todellakin tosi kipeältä, onneksi se sitten lähti pienemään alun vaikeuden jälkeen ja sitä ei tarvinnut olla enää niin usein painamassa.

 

Seuraavana päivänä sain mehukeittoa aamulla ja ei tullut yhtään pahaolo eikä ollut sitä ennenkään. Iltapäivällä poistettiin kaikki mahdolliset piuhat, happiviikset, katetri ja pääsin kätilön avustuksella suihkuun. Ja se oli taas niin epämiellyttävää kun tärisytti joka paikkaa ja nouseminen kävi nin hitaasti.

Illalla sitten osastolle ja lauantaina vihdoin päästiin vasta pois. Vauvalla oli kaikki hyvin mutta minun vointiani haluttiin seurata.

 

Nyt 4 vkoa ja 1 päivä leikkauksen jälkeen, haava alkaa olla hyvin ummessa, mutta turvotus sen kun jatkuu sen yläpuolella. Särkylääkkeitä käytin noin 1,5 viikkoa leikkauksen jälkeen koko ajan niitä vähentäen. Toipuminen normaaliolotilaan vei noin 2,5 vkoa raskausmyrkytyksen vuoksi. Verenpaineet vaikutti näköön niin että se oli vähän sumeinen. Voimaton olo, ei jaksanut paljoa vieraita ottaa vastaan, sohvalla löhöily kotona oli kivointa. Jälkivuoto alkaa olemaan aika olematonta, joten kai voit sanoa sen loppuneen noin 4 viikon jälkeen.

 

Sektio tuli niin yllättäin ja raskausmyrkytys teki toipumisesta todella rankkaa, että toivon että en toista kertaa joudu kokemaan samaa. Minusta tuntuu edelleen että en ole synnyttänyt vaan haikara toi muksun jostain. Sektio ja nukutus olivat muutenkin kaikista pahin vaihtoehto minulle, joten itkin vielä pitkään kotiin päästyäni. Toivon että jos seuraava kerta vielä tulee ja saamme pikkusisko tai -veljen pojallemme, että silloin saisin synnyttää alateitse.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla takana hätäsektio. Poitsun sydänäänet romahti kesken synnytyksen, ktg:n viiva muuttui oudoksi (kertoi hapenpuutteesta) ja mikroverinäytteistä varmistui, että hapenpuute oli vakava. Päällimmäisenä pyörii tunne, kun kätilöt tulivat synnytyssaliin, keräsivät vauhdilla kaikki piuhat ja letkut, ja samalla kertoivat leikkuriin menosta. Olin tietysti todella peloissani vauvan puolesta ja pelkoa lisäsi vauhti, jolla leikkuriin mentiin. Kätilöt työnsivät sänkyäni juosten ja samalla sain esilääkityksen. Nopeasti olinkin sitten unessa.

 

Mies oli heräämössä vastassa, kun heräsin noin 2 tuntia leikkauksen jälkeen. Hänellä oli ihana kuva pojasta :) Muutama tunti siitä ja pääsin pienen tuhisevan pojan viereen osastolle :wub: Ensimmäinen päivä meni tokkurassa. Sekä nukutuslääkkeistä että kipulääkkeistä johtuen. Seuraavana päivänä jo olin jalkeilla.

 

Toimenpiteestä toivuin todella hyvin ja nopeasti. Haavakin parani hienosti.

 

Mitään karseita traumoja ei kuitenkaan jäänyt. Paljon olen asiasta puhunut ja käynyt sitä omassa mielessäni läpi. Tuo on varmaan auttanut paljon.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla tyttö syntyi kiireellisellä sektiolla pysähtyneen synnytyksen ja raskausmyrkytyksen takia. Synnytys ei siis missään vaiheessa lähtenyt edes käyntiin, enkä yhtään supistusta "onnistunut" saamaan, vaikka oksitosiinia annettiin ihan isolla kauhalla :D

 

Sektio oli sinänsä hyvä kokemus ja sanoinkin jälkeen päin miehelle, että parasta koko hommassa. Salissa henkilökunta oli mukavaa ja tekivät varmasti parhaansa mun rauhoittamiseksi. Tärisin kylläkin saliin mennessä, leikkauksen aikana ja sen jälkeen niin kovasti, että hyvä jos puhumaan pystyin. Onneksi operaatio oli ohi todella nopeasti ja ihana pieni tyttäremme syntyi.

 

Kun tyttö ja mies olivat poistuneet salista, mun ajantaju jotenkin katosi, enkä muista juuri mitään kokoonkursimisesta tai matkasta heräämöön. Heräämössä sitten tärinä jatkui ja hoitajat kiikuttivat vuoron perään mulle lämpöpeitettä, vaikka sanoin, ettei se tärinä kylmästä johtunut! :D Heräämössä sain sitten tiedon, että osastolle pääsen, kun jalat liikkuu. Kaksi tuntia meni aika nopeasti, kun yritin kaikella voimalla saada tuntoa ja liikettä jalkoihin. Vihdoin ne liikkuivat sen verran, että pääsin osastolle tytön luo.

 

Kaiken kaikkiaan siis hyvä kokemus. Kipua en tuntenut leikkauksessa missään vaiheessa, epiduraalin (vai olikohan spinaali, ei voi muistaa) laitto ei sattunut ja jälkeen päinkään kivut eivät olleet kauheita. Raskausmyrkytys vei minut vielä seuraavana päivänä teho-osastolle vuorokaudeksi, jotenka jalkeille nousin vasta kaksi päivää leikkauksen jälkeen. Aluksi pelotti vartalon suoristaminen, jotta se ei sattuis, mutta kun sitten uskalsi lähteä liikkeelle ja kävellä suorassa, niin ei sitä kipua sit tuntunutkaan, (ehkä myös kiitos kipulääkkeiden). Yksi kätilö ihmetteli käytävällä kun kävelin, että oletko sinä todellakin se raskausmyrkytys/sektio äiti, joka toissa päivänä leikattiin! ;)

 

Toipuminen sektiosta oli aika nopeaa ja olin aika yllättynyt siitä, etten kotona enää tarvinnut juurikaan edes buranaa. Sängystä nouseminen toki teki tiukkaa muutaman viikon ajan, mutta olin kyllä varautunut paljon paljon pahempaan!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla oli suunniteltu sektio viikolla 38 + 1. Ns. pelkosektio synnytystrauman vuoksi. Esikoinen kuoli synnytyksessä hapenpuutteeseen lääkärin virhearvion vuoksi.

 

Sektio sujui hienosti. Epiduraalin laittaminen hieman sattui ja sen jälkeen kun verenpaineet romahti yökötti rajusti kunnes sain lääkettä, joka tasoitti verenpaineen. Hauska juttu oli se, että jalkani tuntuivat jääneen puudutusasentoon, luulin että jalka on koukussa ja en muka jaksanut kannatella sitä vaikka se oli suorana. :P En tuntenut juurikaan mitään ennen kuin vauva kaivettiin ulos, tuntui vähän heilutteluna ylämahassa. Vauva parkui heti, näytetiin pari sekuntia VAIN minulle ja vietiin lämpökaappiin iskä ja lastenlääkäri seuranaan. Terve tyttö, 9 pisteet.

 

Toivoin tosi nopeasti. Kipua oli seuraavana päivänä kun ilmaa kertyi vatsaan. Sitten kun vatsa oli toiminut niin kaikki ok.Lääkityksellä kuriin heti. Laparoskopian jälkeen olen ollut paljon kipeämpi ja pitkään. Kotona en tarvinnut enään kipulääkettä kuin pari panadolia varmuuden vuoksi. Haava parani nopeasti. Haavan seutu oli pitkään tunnoton, joten tikkien poisto ei tuntunut miltään. Sektio oli paljon helpompi kokemus kuin luulin. Maito nousi kolmantena päivänä.

 

Alatiesynnytykseen jos vertaan niin hormonihöperrysm ei ollut ihan samaa luokkaa mutta vaikea verrata kun oli niin poikkeukselliset olosuhteet :o

 

Mutta pääasia oli saada tyttö onnellisesti maailmaan ilman että hänelle tuli riskejä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ensin oli kiire, sitten jo hätä. Eli sairaalassa (onneksi) jo valmiiksi kuukauden maanneena raskausmyrkytyksen vuoksi. Vauva perätilassa ja yritettiin kääntää rv 34+2. Limatulpan irtoaminen ja alapään kypsyminen enteili lähestyvää synnytystä. Perätila vain mietitytti, vaikka alatiesynnytykseen luvan saikin. Supistukset alkoivat pitkinä puuskutuksina rv 34+6 miehen kanssa alakerran kävelykenkin yhteydessä. Iltapalalle raahauduin vielä seitsemän maissa ja huikkasin kätilölle, että en halua tietää mitä ne oikeat supistukset ovat, jos nämä ovat harjoitussellaisia (oli aiemmin illalla tuumannut niin.). Päivystävä lääkäri määräsi supistuksia estävän/ hidastavan? tipan, kun kävi tuumaamassa, että et sitten haluakaan alateitse synnyttää. Supistukset pahenivat hyvin nopeasti tipasta huolimatta ja kympin maissa meni lapsivedet. Toinen päivystävä lääkäri kävi toteamassa tilanteen ja synnyttämään lähdettiin. Miehelle laitoi viestin n.22.40, että "ala tulla ja heti". Pääsiäispyhästä johtuen henkilökuntaa jouduttiin odottamaan. Tuskat olivat karseat. Pojan jalka tuntui ja yht`äkkiä kiireellinen muuttui hätäsektioksi. Mies ehti parahilleen mukaan, kun kivusta kouristuneena selkääni tungettiin puudutetta. Lähellä oli ankkuriviilto, poikaa ei meinattu saada ulos, toinen jalka kun jo oli synnytyskanavassa ja toinen koukussa, kädet ylhäällä. Poika syntyi 23.20. Poikaa en saanut nähdä ja tunnin verran kursivat kokoon minua. Mahdoton horkka tuli ja heräämössä epäusko: Mitä? Synnytinkö minä? Ja samalla valtava huoli pienestä, hengittikö hän? Kuitenkin niin väsy, mutta ylikierroksilla kävi.

 

Lapsen sain nähdä seuraavana päivänä ja eka päivä meni vaakatasossa. Lopulta toivuin hätäsektiosta (leikkaushaava pystysuunnassa) omasta mielestäni hyvin. Särkylääkkeitä söin "varalta" n. viikon kotiuttamisen jälkeen (pääsin kotiin 6 päivää synnytyksen jälkeen). Toisena päivänä synnytyksestä jo hoitelin vauvaa, joka oli päässyt teholta tavalliselle lastenosastolle.

 

Kaiken kaikkiaan toivuin hyvin sektiosta. Nyt reilut 5kk jälkeenpäin, sivusuuntainen vatsan heilumisliike tuntuu välillä ikävältä ja vatsalihakset ovat täysin olemattomat.

 

Minulle jäi ihan hyvä kuva sektiosta, sillä pääasia on, että lapsi saatiin nopeasti ja turvallisesti ulos, aivan sama mitkä kivut ja arvet minulla on. En koe itseäni sen huonommaksi synnyttäjäksi/ äidiksi kuin alateitse synnyttänytkään, enemmänkin olen ylpeä napaan asti yltävästä arvestani ja aion pitää bikineitä jatkossakin :).

 

Lisäys vielä, kun kelasin ketjua. Mun mielestä tuo nukutus/ puudutus ei määrää sitä onko kyse hätä-vai kiireellisestä sektiosta. Kysehän on siitä, mikä on siinä tilanteessa sopivin/ paras ratkaisu. Kiireellisen - ja hätäsektion eron tekee mielestäni se, kummin päin leikkaushaava on eli pystysuuntasesti saadaan vatsa ja kohtu nopeammin/ paremmin auki.

Edited by Vivy

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täällä hätäsektio rv 36+1

 

Tultiin kotiin asioilta ja mies nappasi saunan päälle, oli tarkotus ekaa kertaa saunoa uuden kodin saunassa. Noh, 5min tämän jälkeen mulla alko oikealla puolella aivan järkyttävä viiltävä vatsakipu, itku siinä tuli kun ei kärsiny olla kun penkillä kaksinkerroin... Mies sitten sano et nyt muuten mennään, pojat ukille ja minut raahasi synnärille (soitin sinne ja käskivät näytille kun niin kovat kivut)... sisään kun päästiin niin kätilö kokeili pikapikaa et sydänäänet kuuluu ja siitä sit ultraan... Ultrassa oli 2 lääkäriä ja 2 kätilöä... Lääkäri katsoo ultralla (ja voi sitä tuskaa kun se anturi pyöri oikeella puolen vatsaa, lähellä oli että huudan, itkin kyllä ku vesiputous, niin kovaa koski)... Lääkäri toteaa että istukka alkanu irtoomaan ja vuotaa verta istukan alle joten nyt on hätä... Siitä sit juoksujalkaa lähdettiin leikkaussaliin ja mies jäi käytävälle ihmettelemään... ite olin ihan shokissa koko tilanteesta ja muistissa mustia aukkoja kun hetkittäin paniikkikohtausta yritti tehdä päälle... Sit muistikuva kun makaan leikkauspöydällä ja molemmissa käsissä kanyylit + sydänläpyskät ymsyms ja käsketään kääntyy kylelleen et saadaan spinaali... sit muistan sen vellomisen ja heiluttelun ja sit kuulu parkasu, vilauttivat poikaa ja veivät pois... sit alko kamala tärinä johon laittovat suoneen lääkettä, ite vaan itkin ja sit alko nukuttaa... torkuinki siinä leikkauspöydällä kun kursivat kokoon... siitä sit veivät heräämöön missä mies odotteli...

 

kaiken kaikkiaan kivun alusta meni 45min kun poika oli maailmassa (tästä kotoa ajaa jo vartin verran sairaalalle) eli tosi nopeaa tapahtu kaikki... Lääkäri kävi osastolla juttelemassa ja kerto et tilanne oli tosi vakava, istukka oli lähteny ennen aikojaan irtoomaan vauhdilla ja pienikin viivytys niin lopputulos olis voinu olla toinen, oltiin tultu viimesellä hetkellä sairaalaan... Onneksi kuitenki kaikki kävi hyvin ja pojalle ei kerenny tulla mitään hapenpuutteita yms... minä pääsin 3. päivänä kotiin sairaalasta, poika oli kaikkiaan 8päivää kun meinasi tulla keskosten keuhkosairaus ja lisäksi oli ilmarinta, myös bilirubiinit huiteli korkeella sillä rajalla et joutuuko valohoitoon... happikaapissa poika oli 6päivää lisäksi oli välillä happiviikset ja paripäivää joutu olemaan painehapessa... syöminenkään ei meinannu onnistua vaan oli nenämahaletku eivätkä päästäneet kotiin ennen ku paino lähtee nousuun...

 

Itellä ollu ajatukset ja tunteet tän pienenmiehen syntymän jälkeen ihan sekasin ja oon harkinnu keskusteluavun hakemista neuvolasta... Tapaus oli mulle tosi shokki ja ehkä vähän jopa traumaattinen... 2 aikasempaa synnytin alateitse ja oletin tämänkin menevän samalla tavalla...

 

Toipuminen kuitenkin fyysisesti menny hyvin ja haava parantunut yllättävän nopeeta (tehtiin siis vaakaan)...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Leikkauspelkoisen suunniteltu sektio rv 37+1

 

Sektio oli ainoa vaihtoehto synnytystavaksi, kun vauvoja oli tulossa kaksin kappalein ja A-vauva majaili mahassa viistosti perätilassa. Pelkäsin operaatiota kovasti, mutta mitään pelkopolikäyntejä en saanut. Ennakkovalmistautumisohjeita vastaanottaessani äitiyspoliklinikalla itkin ja vapisin, mutta kätilö käski vain ajatella vauvojen parasta ja unohtaa omat kärsimykset. Varmaan hän tarkoitti ihan hyvää. Ahdisti ennakkoon se, miten syntymän ihmeestä tulikin tarkasti säädelty ja suunniteltu kliininen operaatio. Tuntui myös ulkopuoliselta, ihan kuin minulla ei olisi syntymän kanssa mitään tekemistä: muut hoitivat kaiken puolestani.

 

Leikkauspäivän aamuna olo oli kumman turta. En oikein millään meinannut ymmärtää ja tiedostaa, mitä oli tapahtumassa. Sairaalaan käskettiin mennä aamulla ennen seitsemää ja näin miehen kanssa teimme, mutta saimmekin kuulla, että olimme ihan liian aikaisessa ja jouduimme odottamaan leikkausta tuntikausia. Saliin pääsimme vasta klo 15 iltapäivällä.

 

Minua alettiin valmistella leikkausta varten noin 10 aikoihin aamulla. Sain tipan, koska olin ollut syömättä ja juomatta jo yli 12 tuntia ja kuuman ilman takia se alkoi tuntua voinnissa. Tippa teki fyysisesti eniten kipeää koko operaatiossa. Vaihdoin myös leikkausvaatteet päälle, tukisukat jalkoihin, ja minut katetroitiin. Torkuin vähän.

 

Kaksi ihanaa, ihanaa kätilö tulivat hakemaan minua saliin. Tässä vaiheessa kyyneleet alkoivat valua, en pystynyt estämään niitä millään. Toinen kätilöistä silitti hiuksiani hississä matkalla leikkaussaliin, se tuntui lohduttavalta. Salissa anestesialääkäri laittoi spinaalipuudutteen, joka onnistui kerralla. Sain kehuja, että osasin olla hyvin paikallani ja selkä pyöristettynä. Itkin edelleen ja pyytelin sitä anteeksi. Sopertelin kaikille, että pelkään kauheasti. Anestesiahoitaja lohdutteli ja kertoi puudutteen vaikutusmekanismista.

 

Itse leikkauksesta en tuntenut mitään. Kuulin molempien vauvojen syntymän. He voivat molemmat heti hyvin ja saivat hyvät pisteet. Sain heidät näytille puettuina. Vauvojen synnyttyä voin todella pahoin. Pelkäsin oksentavani pääni viereen tuotujen vauvojen päälle. Sain lääkettä pahoinvointiin, ja se helpotti. Vauvat ja mies lähtivät ja kävin uneliaaksi. Pelkäsin hirveästi, että jos nukahdan, en enää heräisi. Yritin väkisin pysyä hereillä. Heräämössä jonkin ajan kuluttua hoitaja tajusi sanoa, että nuku vaan kun vielä voit. Verenpaineeni syöksähti pilviin ja sain siihen lääkettä, torkuin, välillä kohtua painettiin.

 

Kun pääsin takaisin osastolle, olin edelleen tokkurassa. En muista parista ensimmäisestä päivästä juuri mitään. Jälkeen päin on harmittanut kovasti, etten saanut vauvoja rinnalle ennen kuin kolmantena päivänä. Kaikki oli leikkauksessa mennyt hienosti ja kohtu palautui hyvin. Silti olin aivan järkyttävän kipeä. Yritin sinnitellä mahdollisimman vähillä lääkkeillä, kun yksi hoitajista niin kovasti painosti, että pitää nopeasti pyrkiä kipulääkkeistä eroon. Pääsimme kotiin viikon kuluttua. Vauvat olisivat olleet valmiit aikaisemminkin, mutta itse en kivuiltani pystynyt lähtemään aikaisemmin.

 

Haava tulehtui kahdesti ja söin siihen antibiootteja. Toipuminen pitkittyi tämän takia. Kahden kuukauden kuluttua aloin olla sellaisessa kunnossa, ettei normaali elämä ja liikkuminen enää sattunut.

 

Tämä pitkä sepustus olkoon kertomus siitä, kuinka onnistunutkin leikkaus voi jättää huonot fiilikset. Ja etteivät kaikki pysty heti leikkauksen jälkeen nousemaan ylös ja hoitamaan vauvaa, vaan toipuminen voi viedä aikaa. Onneksi mieheni oli isyyslomalla ensimmäiset kaksi viikkoa, itse en olisi pystynyt hoitamaan vaipanvaihtoja ja pyllypesuja heti alkuun.

 

Jos koskaan uutta raskautta enää tulee, tulen tarvitsemaan keskusteluapua. Osaan myös mahdollisella seuraavalla kerralla vaatia enemmän. Tällä kertaa en saanut tarpeeksi tietoa ja apua ennen leikkausta. Vauvoja ei tarjottu viereeni tai imetettäväksi tarpeeksi aikaisin. Kukaan ei käynyt leikkausta läpi kanssani jälkeenpäin. Kipulääkkeitä ei tarjottu tarpeeksi ja niiden käytöstä syyllistettiin syyttä suotta.

 

Silti, loppu hyvin jne. Minulla on kaksi tervettä ja täydellistä lasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen itse läpikäynyt kaksi suunniteltua sektiota omasta tahdostani. Kenenkään ei tarvitse selvitä vähällä kipulääkityksellä, teiltähän on hyvänen aika sentään vatsa leikattu auki. Vaatikaa lääkkeitä ja ennen kaikkea syökää niitä sanoi kuka mitä soopaa tahansa. Niistä ei tarvitse päästä eroon mahdollisimman pian, päinvastoin. Riittävä kipulääkitys edistää toipumista, kun pääsee paremmin ylös ja liikkeelle kivun ollessa hallinnassa tai mieluiten tietenkin kokonaan poissa. Riittämätön lääkitys puolestaan hidastaa toipumista. Kärsimys ei kaunista eikä vähimmällä kipulääkityksellä pärjäävä saa erityisiä pisteitä. Pistää niin vihaksi tuollaiset Uu_:nkin kohdalle osuneet kätilöt.

Edited by Lara

Share this post


Link to post
Share on other sites

Synnytyksessä päädyttiin lopulta sektioon tarjontavirheen ja siitä johtuneen vauvan laskeutumattomuuden vuoksi. Sektiopäätös hetkellä olin ehtinyt synnytyssalissa viettää jo n 16 h ja pettymys sektioon joutumisesta oli minulle aika suuri. En ollut nukkunut 28 tuntiin silmäystäkään. Salissa minua itketti ja koin olevani todella yksin. Miestäni ei saliin päästetty, vaikka kyseessä ei hätäsektio ollutkaan. Lapsella ei missään vaiheessa ollut hätää, sydänäänet koko ajan hyvät. Minulle ei kuitenkaan kukaan kertonut, ettei mies pääse mukaan saliin ennen kuin jossain vaiheessa sektiota aloin kysellä asiasta. Myöskään mies ei tiennyt, että ei mukaan pääse. ihmetteli vain, kun ohjattiin heräämön puolelle odottelemaan. Sektion aikana henkilökunta vain jutteli omista menneistä kesälomistaan yms. ja kukaan ei huomioinut minua. Minä itkin yksin. Muistan kuitenkin sektion aikana hoitajan ihmetelleen toiselle, miksi tuo itkee. (ei siis kysynyt minulta, että miksi itken, että onko joku huonosti) Toinen vastasi, että on varmaan väsynyt. Jossain vaiheessa alkoi kovasti oksettamaan ja kun siitä mainitsin sanottiin vain, että upsis ompas sun paineet matalalla että siksi oksettaa ja laitettiin kaarimalja pään viereen. Kipuja ei onneksi ollut. Myöhemmin kuulin, että sairaalassa (Tyks) oli tehty päätös. että miehet pääset vain suunniteltuihin sektioihin mukaan. Olisi kuitenkin auttanut paljon, jos mieheni olisi saanut olla kanssani salissa, pitää kädestä kiinni ja jutella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

enpäs näköjään ole tänne kirjoittanut lainkaan... Eli hätäsektio rv 41+1.

 

Synnytys meni siis yliaikaiseksi, mutta käynnistyi lopulta itse rv 41+0. Supistukset alkoivat säännöllisinä n klo 18 ja tihenivät vähitellen niin että, 22.30 oli pakko lähteä synnärille kun ei enää pärjännyt. Siellä vastaanotossa tutkivat, kohdunkaula kadonnut ja 3 cm auki, käyrälle piirtyi voimakkaat supistukset. Pääsin puolessa tunnissa saliin ja siellä sitten kätilö päätti että puhkotaan kalvot jotta homma vauhdittuu. Gynekologi (joka sattui olemaan ystäväni) tuli kalvoja puhkomaan varsin nopsaan ja totesi samalla että olen jo 8cm auki. Edistystä oli siis tapahtunut n 1h aikana hurjat 5cm. Kalvot kuitenkin puhkottiin ja sitten hälytettiin epiduraalin laittaja paikalle. Tässä kohtaa supistukset tulivat minuutin välein ja tiukkenivat koko ajan. Epi saatiin kohdilleen ja n 10 minuutissa vointi helpottui, tuntui enää vain paineen tunne supistuksen tullessa.

Ehdin nauttia kivuttomuudesta alle 30 minuuttia kun tajusin että paineen tunne muuttui jatkuvaksi. Se ei helpottanut enää ollenkaan. Samassa huomattiin CTG-käyrän romahtaneen ja hälytettiin kätilö äkkiä paikalle. Pari minuuttia myöhemmin paikalle hälytettettiin taas gyne ja sitten alkoi tapahtua. Vauvan syke oli jo 4 minuutin ajan ollut 40, alle elvytysrajan. Aloitettiin hätätokolyysi jotta supistukset saataisiin loppumaan, nitrosuihketta kielen alle ja gyne koetti epätoivoisesti työntää vauvaa ylöspäin minun ollessa kontillani kasvot tyynyssä. Ei auttanut, käyrä pysyi muuttumattomana. Nopea päätös hätäsektiosta, pullollinen natriumsitraattia alas kurkusta, siirtyminen paareille ja kärräys sektiosaliin 10 m päähän. Muistan esihapetusvaiheen, käden kaulallani ja kylmän tunteen kädessäni anesteetin kiitäessä suonissa. Sitten katkesi. Havahduin heräämössä jokunen tunti myöhemmin.

Aikaa sektiopäätöksestä vauvan syntymään kului 2 minuuttia. Lopputuloksena veltto ja reagoimaton poika, 4 pistettä. Ventiloimalla kuitenkin oli vironnut, 5min pisteet 8. Hän syntyi klo 0.58, vain vajaa 7 tuntia supistusten alkamisesta täysin auki tilanteessa. Itse tapasin hänet vasta aamukuudelta päästessäni heräämöstä osastolle. Osastollavietin pystyviiltoni kanssa kaikkiaan 4 päivää, poika siis syntyi ma-ti-yönä ja kotiuduimme perjantaina. Kipulääkkeitä en kotona enää käyttänyt laisinkaan, osastolla otin vahvoja lääkkeitä parin päivän ajan sen jälkeen vain satunnaisesti. Ensimmäisen vuorokauden aikana en saanut edes nostaa vauvaa, toisena en enää kysellyt vaan nappasin vauvan sängystä syliini ennen kuin hoitajat paikalle ehtivät.

Share this post


Link to post
Share on other sites

M&L:llä ollut melko kamala kokemus. Miten tuollaista voi edes tapahtua?

 

Mulle tehtiin kiireellinen sektio perätilan takia mikä tuli ihan yllärinä. Lapsen sykkeet oli liian korkeat ja pehva niin hyvin jumissa mun lantiossa ja lapsivettäkin oli vähän niin ei alettu edes yrittää kääntää. Olisin saanut halutessani kokeilla synnyttämistä mutta valittiin mieluummin leikkaus kun sitten se, että oltais menty hätäsektioon kun lapsi on kaksinkerroin mun lantion sisällä jumissa. Kaiken lisäksi mitään merkkiä käynnistyvästä synnytyksestä ei ollut ja olis pitänyt kypsytellä ja käynnistelläkin vielä...

 

Itse sektio oli ihan hyvä kokemus. Oli itseasiassa ihan mielenkiintoista olla siellä leikkauspöydällä ja seurata tapahtumia, mieskin sai olla mukana. Heräämössä vietin 5 tuntia kun jalat eivät suostuneet heräämään millään. Helkkarin kipeä mä olin sen jälkeen mutta pääasia oli se, että mulle jäi siitä kuitenkin ihan ok fiilikset ja lapsi voi hyvin ja on terve.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mentiin kiireelliseen sektioon edistymättömän synnytyksen ja lapsivesipussin/ sikiökalvojen tulehduksen takia. Ilman tuota tulehdusta olisi vielä jatkettu meikäläisen kiduttamista erittäin kivuliailla suppareilla (käynnistetty synnytys ja oksitosiinia silleen reilusti suoneen), joilla ei ollut mitään vaikutusta kohdunkaulan sijaintiin tai suuhun...

 

Sektiokammoisena ihmisenä voin näin jälkikäteen sanoa, että ei se ollutkaan niin kamalaa. Tosin kun vaakakupissa oli oman lapsen hyvinvointi niin siinä ei paljon yksi kammo vaikuta.

Tosin olin jo ehtinyt sopeutua ajatukseen hetken aikaa koska n. tunti ennen leikkausta vauvan sydänäänet laskivat hetkellisesti ja olin sillä hetkellä jo todennut itselleni "selvä, sektioon mennään".

 

Ja kuusi päivää sektiosta olo alkaa olemaan jo vallan hyvä, kudosturvotus on alkanut laskemaan ja liikkuvuuskin alkaa olemaan aika kiitettävää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle tehtiin hätäsektio käynnistetyn synnytyksen päätteeksi, kun vauvan sydänäänet katosivat. Nukutuksessa, ja vauva oli ulkona muutaman minuutin kuluttua leikkauspäätöksestä (leikkaussali oli ihan synnytyssalin vieressä). Mulle tehtiin vaakaviilto, se ainakin mut leikanneen lääkärin mukaan riippuu tapauksesta eikä vaakaviilto ole hitaampi jos vauva on sopivassa paikassa.

 

Kaikki meni ihan hyvin eikä vauvallakaan ollut sitten enää mitään hätää kun ulos pääsi (napanuora oli kaksi kertaa kaulan ympärillä) ja paranemisessa ei ollut mitään ongelmia. Haava oli silti ensimmäiset päivät (sairaalassa olin 8 päivää) aivan mielettömän kipeä, ja sen jälkeenkin pidemmän aikaa varsin ikävä. Hätäsektiossa ei tietenkään voida kovin tarkkaan katsoa kuinka niitä vatsanpeitteitä leikellään, joten ehkä haavan kanssa on enemmän ongelmia kuin suunnitellussa sektiossa.

 

Toinen synnytys sujui ihan normaalisti alakautta ja vaikka se olikin kivulias ja epparin lisäksi tuli ihan reiluja repeämiä, oli se kuitenkin omalla kohdallani huomattavasti sektiota kivuttomampi ja miellyttävämpi tapa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now