Sign in to follow this  
Followers 0
sadetakki

Mies ja keskenmeno

22 posts in this topic

En löytänyt ketjua aiheelle mies ja keskenmeno.

Usein miehelle jää vain vaimon tukeminen, mutta miten mies käy surutyötään läpi?

Keskenmenon kokeneet, olisi hyödyllistä kuulla, miten teidän miehet ovat surua käyneet läpi. Onko heidän kaikki energia mennyt teidän tukemiseen? Tuliko miehen suru myöhemmin vai ollenkaan? Ja miten yhdessä kävitte keskenmenoa läpi? Kävikö mies läpi asiaa omien ystäviensa kanssa?

Pelottaa, että meillä mies on jäänyt tämän minun suruni ja tukemiseni alle. Ei ole paljon halunnut omista tuntemuksistaan puhua, vaikka olenkin varovaisesti yrittänyt kannustaa kertomaan ajatuksiaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä vaikutti lähinnä niin, että ei uskonut raskautta kahdella seuraavalla kerralla todeksi, eikä hehkuttanut niitä ennen ultraa. Sen jälkeen kun sydän sykki niissä, niin uskalsi nauttia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies otti keskenmenon (rv 11+5) paljon tyynemmin ja järjellä kuin minä eikä kokenut keskustelutarvetta muiden kuin minun kanssani. Keskenmenon vaikutus näkyi oikeastaan vasta nykyisen raskauden alkaessa, kun mies ei alkuun jaksanut uskoa raskautta todeksi. Melkein raskauden puolivällin asti hän oli esim. tarkka vessakäyntieni suhteen eli ehti huolestua, jos viivähdin asioilla liian pitkään (nousipa useamman kerran sängystäkin yöllä tämän takia). Lisäksi mies on koko raskauden ajan ollut päivälleen selvillä raskauden etenemisestä, vaikka esikoisen kohdalla ei pysynyt edes viikoissa mukana.

 

Lisäys: Juttelin miehen kanssa eikä hän tosiaan ole kokenut tarpeelliseksi keskustella keskenmenosta muiden kuin minun kanssani. Toisaalta minäkään en ole puinut asiaa kenenkään muun kanssa, joten tässä olemme samanlaisia.

Edited by Tättärä

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies otti todella raskaasti keskenmenon. Suru tuli alle vuorokauden päästä asian kuulemisesta eikä hän meinannut millään toipua siitä. Hän otti asian jopa raskaammin mitä minä. lopulta Hän itki ja voivotteli kuinka elämä riepottelee ihmistä, mutta ensimmäiset hetket ja ensimmäinen vuorokausi meni niin ettei hän puhunut kenellekkään. kotonakin istui vaan yksikseen tupakilla ja ajeleskeli ympäriinsä autollaan. Muutama päivä meni erittäin vähäpuheisesti, mutta sitten hän alkoi avautua. Lopulta saimme puhuttua asian läpi ja hän kertoi tyytyneensä kohtaloon. sanoi, että "tämän lapsen ei ollut rakoituskaan syntyä, parempi niin. luoja suunniteli asian näin ja näki että lapsessa oli jotain vikaa". Nyt vaikka keskenmenosta onkin jo yli puoli vuotta hän ei edelleenkään uskalla yrittää lasta, sillä pelkää uutta keskenmenoa. Erittäin raskaaksi asian tekee se ettei meillä ole ollenkaan lapsia, ja nyt kun se esikoinen oli jo tuloillaan niin kaikki meni pieleen.

 

Omalle surutyölleni ei jäänyt edes paljoa aikaa, minun henkiset voimavarani menivät mieheni tukemiseen ja siihen että hän pääsisi vaikeuden yli. itse en ole asiaa sen vuoksi pystynyt omissa oloissani miettimään ollenkaan. olen joutunut tukemaan miestäni niin paljon, ja miettimään, että miten hän pärjää. Ainoa tapa jolla olen käsitellyt asiaa ovat ne keskustelut mitä olen mieheni kanssa käynyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Toivottavasti mies pääsisi pelostaan yli ja pääsisitte taas yrittämään. :lipsrsealed: Paljon voimia! Osanotot myös kaikille muille keskenmenon kokeneille!

 

Meillä mies ei ollut kotona silloin kun mun keskenmeno tapahtui, vaan pääsi töistä kotiin vasta parin päivän päästä. Minulle se oli raskasta, koska jouduin suremaan ja itkemään asiaa yksin. Mies oli ollut jo raskaudesta innostunut ja esimerkiksi ihan yllättäen laittanut viestejä, joissa oli miettinyt mikä lapsen nimeksi voisi tulla, ja hän intoili esim. omalle perheelleen kertomisesta kovasti. Sitten kun se meni kesken, kyllä se varmasti miestäkin suretti, mutta mies sanoi mulle useamman kerran että "sinähän itsekin sanoit että se voi mennä kesken" kun puhuin surun tunteistani. Mies piti siis asiaa surullisena, mutta kuitenkin luonnollisena elämään kuuluvana asiana. Mies ei ole oikeastaan juurikaan puhunut tunteistaan keskenmenoon liittyen minun kanssani, hän ei kuitenkaan osannut vielä ajatella sitä vauvana koska raskaus oli niin alussa vasta. Mies ei myöskään puhunut asiasta muiden kuin minun kanssani.

 

Nyt jatkossa jos tulen vielä raskaaksi, mies ei varmasti usko sitä ennen kuin näkee vauvanalun itse ultrassa. :girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla oli kaksi keskenmenoa ennen onnistunutta raskautta. Ensimmäinen oli hyvin varhainen viikoila 5+. Siihen mies ei mielestäni vielä suhtautunut juuri mitenkään. Mulle se sen sijaan oli tosi kova paikka, kun raskaus ei muutenkaan ihan tuosta noin vain alkanut ja mies tuki silloin mua valtavasti. Varmasti kuitenkin pinnan alla jo silloin kyti vähän.

 

Vajaa puoli vuotta myöhemmin tulin uudestaan raskaaksi. Kumpikin oltiin varovaisen onnellisia. Menimme yhdessä alkuraskauden ultraan, jota ennen mulla oli hyvin vahva tunne siitä, ettei kaikki ole kunnossa. Eikä sitten ollutkaan. Yksityinen lääkäri totesti raskauden tuulimunaksi ja laittoi lähetteen TYKSiin. Itkettiin miehen kanssa koko tunnin matka kotiin. Ei puhuttu juuri mitään, itkettiin vain. Myöhemmin kotona sitten pystyttiin puhumaankin asiasta.

 

Seuraavan raskauden alkaessa mies ei halunnut ajatella koko raskautta tai ainakaan sen kestävyyttä. Yritti selvästi pitää tunteensa ja ajatuksensa kaukana onnistuneen raskauden mahdollisuudesta. Juteltiin paljon siitä, miten kumpikaan ei uskalla antaa toivonsa herätä, ettei taas olla niin rikki kuin edellisen jälkeen. Muille mies ei käsittääkseni ole keskenmenoista tai niihin liittyvistä ajatuksistaan puhunut. Ar-ultraan mentiin taas yhdessä ja siellä saatiin sillä kertaa hyviä uutisia. Keskenmenojen aiheuttamat arvet kuitenkin muistuttivat jatkuvasti olemassaolollaan lähes koko raskauden ajan. Hellitti oikeastaan siinä vaiheessa, kun raskausmyrkytysoireiden vuoksi tuli muuta ajateltavaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä aika samallalailla on mies reagoinut kuin monella muullakin. Pettynyt ja surullinen ollut, mutta ei kokenut tarvetta puhua siitä sen enempää. On keskittynyt tukemaan minua. Ja on sataprosenttisen varma, että vielä se vauva meillekin tulee, se ei vaan nyt ollut tämä vauva. Oli kyllä tarkalleen selvillä missä vaiheessa raskaus on ja huolestuu myös nytkin, vaikken vielä edes ole uudelleen raskaana, jos viivyn vessassa tai toisessa huoneessa liian pitkään. Pelkää, että suren yksin. Jaksaa lohduttaa aina. Olemme myös heittäneet aika rankkaa mustaa huumoria asiasta. Esim. että "ajattele, miten kalliiksi tulisi farkut, jos olisimme saaneet kolmijalkaisen lapsen." jne. Tämä on meidän tapamme selviytyä. Välillä tietysti puhutaan vakavastikin. Puhutaan samat asiat aina uudelleen, koska se auttaa. Että jos vauvaa ei tule, mennään hoitoihin. Jos ei vieläkään, adoptoidaan.

 

Mutta sen huomasin nyt miehestä, että kun menetimme esikoisen, niin hän ehdottomasti haluaa, että rakastelemme joka päivä, että on varmasti minulla "maha täynnä". Muutoinkin meillä on vilkas seksielämä, joten ei tähän kovasti mitään muutoksia ole täytynyt tehdä, mutta se ajatus siitä, että rakastelulla on nyt se toinenkin funktio, saada vauva alulle, on tuonut siihen oman vivahteensa.

 

Ja koska emme ehtineet varhaisultraan ennen keskenmenoa, vauva ei ollut miehelle niin todellinen. Enkä antanut hänen nähdä sikiötäkään, kun se tuli ulos. Parempi näin. Ja kyllä mies on suojeleva minua kohtaan, tarkkailee mielialoja jne. Paras mies :lipsrsealed:

 

Hienoa lukea, miten teillä muillakin mies on ollut tukena ja että vauvaprojekti on todellakin molempien yhteinen.:girl_sigh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä (kkm vko 12) on mennyt melkein kuukausi siten, että mies on tukenut minua. Pari viikkoa olen voinut jo vähän paremmin, mutta kun fyysisesti asia on vielä kesken (mahd kaavinta edessä) niin mies on ollut hurjan huolissaan minusta. Että onko kaikki fyysisesti hyvin ja kestänkö tämän. Olen puhunut paljon kavereiden kanssa ja olo on tosiaan jo henkisesti parempi. Mies ei ole puhunut kuin minun kanssani.

 

Nyt ihan viime päivien aikana on tuntunut että hän on todella rikki. Ollaan paljon juteltu ja mietitty sitä, ettei hän ole saanut omaa suruaan käsiteltyä oltuaan minun tukenani. Nyt yritän olla yhtä hyvänä tukena hänelle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Leeni, meillä on myös ollut samaa, että silloin kun keskenmeno oli "todella päällä" ja kovat supistukset alkoivat, mies oli eniten huolissaan siitä, että minä olen terve ja kunnossa. Ehkäpä miehillä sitten on tällainen hiukan järkevämpi ja laajempi näkökulma menetykseen. On hienoa, että he pitävät huolta naisistaan :lipsrsealed: Ja juuri noinhan se taitaa mennä, että vuoroin tuetaan kumpikin toisiaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Leeni, toi kuulostaa niin tutulta täälläkin. Kun meillä raskautemme todettiin tuulimunaksi, jotenkin se vaan meni automaattisesti niin, että mies oli enemmän mun tukena. Mies tuli mukaan sairaalaan, piti töistä kaksi lomapäivää ja oli mun vierellä silloin kun mulle tehtiin lääkkeellinen tyhjennys kotona, jutteli, kuunteli, yritti keksiä mulle myös muuta ajateltavaa, lohdutti, perui seuraavan neuvola-ajan, teki ruokaa, siivosi jne :lipsrsealed:

 

Mutta, munkaan mies ei ole halunnut jutella asiasta kenenkään muun kun mun kanssa. Ehkä se on sitten miehille vaikeampaa keskustella tällaisista asioista ystävien kanssa? Mies sanoi, että hän käsittelee omaa suruaan tällä tavalla ja että hänelle riittää se, että saa puhua asiasta minun kanssani... En usko, että mies kärsisi asiasta mitenkään vähempää, mutta ehkä keskustelu tällaisista asioista ei vaan onnistu helposti (siis muille kuin omalle puolisolle).

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies ei asian ollessa ajankohtainen kauheasti surrut, tai ainakaan näyttänyt sitä mulle. Sanoi mulle silloin, molemmilla kerroilla, että hän kokee, että hänen tärkein tehtävä on nyt tukea mua, olla mulle se syli ja olkapää ja ihminen, jolle saan itkeä ja kiukutella maailman epäreiluutta. Myöhemmin tunnusti kyllä yksin itkeneensä kylppärissä, kun en ollut näkemässä. Lisäksi satuin kuulemaan, kun mies purki mieltään isoveljelleen puhelimessa ja soittelikin silloin tavanomaista useammin veljelleen.

Samalla tavalla kuin monella muulla, meilläkään mies ei meinannut tätä kolmatta raskautta uskoa todeksi. Tai uskoi hän sen, että raskaana olin, mutta ei odottanut enää onnistumista. Koimme molemmat alkuraskauden ultrassa helpotuksen, kun syke löytyi, mutta raskauden puoleen väliin asti mies oli aina vähän säikkynä, jos jostain syystä viivyin kauemmin vessassa. Pelkäsi siis, että vuoto on alkanut.

 

Jälkeen päin ajatellen musta tuntuu, että mun olisi pitänyt olla myös miehen tukena. Mutta mä olin niin rikki noista keskenmenoista, etten pystynyt ketään tukemaan. Ja jos totta puhutaan, en mä niistä vieläkään yli ole päässyt. Hyväksynyt olen ne, ja ymmärrän, ettei meillä olisi meidän pientä tyttöä, jos jompi kumpi aiemmista raskauksista olisi jatkunut loppuun, ja sekin tuntuu kipeältä, ettei tuota mahtavaa tyyppiä olisi, mutta samalla olen vasta nyt oikein kunnolla tajunnut, mitä menetin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies minusta otti keskenmenon raskaasti. Ensimmäinen raskaus alkoi ja päättyikin niin yllättävän pian. Emme olleet odottaneet raskauden alkavan niin pian, joten eihän keskenmenoa osannut edes pelätä. Lähdimme keskenmenon jälkeen mökille pois kotoa, jossa huomasin että mieheni oli itkenyt, kun en ollut paikalla. Minulle itselle keskenmenon kokeminen henkisesti oli erittäin raskasta. Mieheni ehkä pääsi siitä nopeammin yli. Uudessa raskaudessa mies ei ole ollut niin innostunut, kunnes kävimme nt-ultrassa jossa sydän sykki isoäänisesti :lipsrsealed: Nyt tässä raskaudessa mieheni on avustanut ihanasti minua, sillä olen kärsinyt melko pitkittyneestä pahoinvoinnista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin mies otti keskenmenon suhteellisen kevyesti. Kaipa se kuuluu miesten luonteeseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies on osannut suhtautua asiaan jotenkin paljon analyyttisemmin ja rauhallisemmin kuin minä. Toisaalta mua häiritsee, kun mies ei ilmeisesti vaan puhu mulle siitä miten pahalta siitä tuntuu, Mä tiedän, että hän on toivonut lasta vielä kauemmin kuin minä. Tavattuamme tuttujen vauvan musta tuntui tosi pahalta ja silloin ensimmäisen kerran miehenikin myönsi (n. puoli vuotta km:n jälkeen), että kyllä silläkin otti koville nähdä se pikkuinen vauva ja ajatella, että jos asiat olisi mennyt toisin, niin meilläkin voisi olla kohta vauva. Toi tuntui sikäli ihanalta, kun olin kuvitellut mieheni jo suurinpiirtein unohtaneen koko asian, mutta ilmeisesti asia on sillekin niin surullinen, ettei oikein tiedä miten puhua asiasta.

 

Kuitenkin mieheni on ollut ihanasti tukenani koko ajan, heti raskauden alusta tähän päivään saakka. Tavallaan se luo mulle tosi turvallisen olon, kun mies osaa suhtautua asiaan jotenkin rauhallisemmin ja mä olen saanut sitten purkaa mieltäni sille vaikka hän ei siihen paljoa kommentoikaan (kun tiedän, että asia on hänelläkin mielessä, vaikkei hän itse puhukaan asiasta, kai sen jollakin tasolla vaan vaistoaa läheisestä). Jotenkin tuntuu, että toi koko prosessi on lähentänyt meitä ja ollaan voitu puhua asioista ihan erilailla kuin ennen ja tajuttu, miten paljon meille molemmille lapsi merkitsee ja miten paljon me molemmat toivotaan omaa pikkuista.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille raskaus oli yllätys ja alkushokin jälkeen mieheni oli asiasta todella innostunut. Varhaisultran jälkeen asia tuli viimeistään todelliseksi. Kumpikaan ei enää tuon varhaisultran jälkeen osannut edes keskenmenoa ajatella, kun lääkärinkin mukaan km mahdollisuus oli enää muutaman prosentin luokkaa.

 

Kun vuotoni alkoi ja keskemeno ei ollut vielä varmaa, mieheni oli todella tukenani ja yritti ajatella asiaa aina positiivisesti - ehkä kyse ei ollutkaan mistään vakavammasta. Kun ultrassa ei enää sydämensykettä näkynytkään, oli se meille molemmille valtava shokki. Sairaalasta ulospäästyämme olimme hetken vain istumassa penkillä sairaalan puistossa ja itkimme molemmat. Soitimme muutamat puhelut ja ilmoitimme asian läheisille. Tämä on ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt mieheni itkevän.

 

Mieheni suri myös, mutta oli tukenani, kun kävin läpi lääkkellisen tyhjennyksen jne. Hän piti minusta huolen ja sain itkeä ja näyttää tunteeni vapaasti. Minä puhuin asiasta huomattavan paljon ja itkin useita päiviä ja vielä nyt kuukaudenkin jälkeen asia tulee mieleen ja usein itku myös. Mieheni käsitteli suruaan hieman toisin, hän teki pihatöitä ja piti itsensä "kiireisenä". koska joutenolo tuntui pahalta. Hän tosin sanoi, että olo on vetämätön eikä aikaan saa mitään, mutta pakko silti tehdä jotain. Se on hänen tapansa käsitellä vaikeita asioita. N. viikon kuluttua menimme myös yhdessä kalaan ja mieheni onkin sanonut usein, että se on hänelle parasta terapiaa, kun saa olla hiljaisella järvellä.

 

Mieheni puhui keskenmenosta lähinnä kanssani, mutta kertoi asiasta myös muutamalle ystävälle ja vanhemmilleen. Mitään pitkiä keskusteluja nämä heidän kanssaan käydyt eivät kuitenkaan olleet. Mieheni osasi suhtautua asiaan aluksi enemmän järjen kanssa kuin minä ja osasi kääntää katsetta tulevaisuuteen jo paremmin. Keskustelimme yhdessä paljon siitä, että tätä ei ollut juuri nyt tarkoitettu ja keskenmeno tapahtui todennäköisesti siksi, että kaikki ei vauvalla ollut hyvin ja sillä ei ollut mahdollisuutta elää pidempään. Lisäksi hän vakuutteli sitä, että meille tulee kyllä uusiakin vauvoja. Edelleenkin minä puhun asiasta enemmän, mutta tiedän myös mieheni ajattelevan asiaa ja hän kyllä kuuntelee ja keskusteleekin asiasta jonkin verran.

 

Raskaus oli tosiaan yllätys ja vaikka se kestikin vain reilun kuukauden ajan, niin mieheni kertoi käsitelleensä tuona aikana paljon meidän yhteiseen elämäämme liittyviä asioita. Näitä olivat mm. se, että kohta muutamme yhteen ja uusi vauva saa tulla, kun on tullakseen. Tuntuukin siltä, että tämä kriisi on meitä lähentänyt entisestään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

meillä mies oli melko ihmeissään pari päivää.. itse jotenkin suhtauduin keskenmenoon paljon miestäni järkevämmin... en tiedä.. yleensä minä olen se huolestuva jne.. mutta aikaa nyt kulunut 10kk km:sta ja nyt molemmilla asian hyväksynyt mieli. Toki emme koskaan unohda meille melkein suotua esikoista :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Entä kun mies ei ole moksiskaan? Minä odotin puolivuotiaan vauvan kanssa kotona aamusta asti että mies tulisi kotiin, koska ei kokenut keskenmenoa niin merkittävänä, että sieltä voisi lähteä kesken. Olin todella kipeä, mutta sain itse pakata vauvan kamat ja syöttää kun lähdimme vihdoin iltapäivällä ensiapuun. Jälkeenpäin emme puhuneet asiasta (noh, km sattui pari päivää ennen joulua, joten tuli muuta ajateltavaa) ja kun menin lääkäriin hakemaan tyhjennyslääkkeet, ei mies olisi millään halunut ottaa töistä vapaata vahtiakseen esikoista. Ei siis meinannut mennä kaaliin, että ne tyhjennyslääkkeet on pakko saada, ei sinne lääkäriin voi olla menemättä... Puoli vuotta km:n jälkeen kävi jonkun keskustelun yhteydessä ilmi, että mies ei edes muistanut enää koko keskenmenoa tai sitä että olin ollut raskaana.

 

Mulla on siis tosi huolehtivainen ja ihana mies, mutta tämä juttu vähän kalvaa. Jotenkin keskenmeno ei vaan koskettanut miestä lainkaan, eikä tämä missään vaiheessa ymmärtänyt että olin todella kipeä. Suhtautui koko hommaan kepeämmin kuin siihen että mulla olisi ollut paha flunssa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulla mies suhtautui koko raskaus uutiseen alkuun vähän passiivisesti että katotaan jos se nyt jatkuu yli 12 viikon ja sitten voi sanoa että oot raskaana kun on se 12 viikkoa kulunut (sanoi että siihen asti kaikki on korkeimman kädessä). Nyt kun km iski rv 9+0 niin totesi vain että ehkä se oli tarkoitettu näin ja eikö sulla ole tekemistä noissa kahdessakin ihan tarpeeksi. Luulin todellakin että sekin halusi kolmatta lasta yhtä paljon kuin minä. :(

 

ester: Miehet (ainakin minun) ei välttämättä aina ymmärrä että kyseessä on todellakin todelliset kivut, luullaan että ei se kuukautisia pahempia voi olla ja älä valita koko ajan kun olet kipeä jne. Tympeää mutta ei auta kuin jaksaa.

 

Itse mietin että kun on 2 lasta ja jos pitäis lähteä Oyssiin asti niin mihin itse lykkään lapset? Vaikka mies siellä naapurissa melkein töissä niin ei välttämättä pääse kovin helppoon lähteen siitä, pitää kyllä puhua vielä asiasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En mä usko et miehet tunteettomuuttaan ei välittäisi keskenmenosta, mutta mun mies on selittänyt, että hänelle vauva ei ole mitenkään todellinen vielä tässä vaiheessa. Muistan viimeksikin, että vasta kun potkut alkoi tuntua päälle päin niin mieskin kiinnostui odotuksesta. Tottakai hän lohduttaa mua surussa, mutta välillä tuntuu et hänen mielestään asia on jo käsitelty. Hänen on vaikea ymmärtää sitä tuskaa kun en välttämättä ole edes tuntenut liikkeitä eikä hänen ajatusmaailmasa mukaan vauvan pitäis olla mullekaan mitenkään konkreettinen.

 

Meillä siis on siis sellainen tilanne et ens viikolla (rv 16) saadaan mahdollisesti tietää joudutaanko keskeyttämään rakenteellisen vamman takia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mies oli ahdistunut ultran jälkeen kun vauvasta tuli todellinen. Mietittiin et halutaanko nähdä sikiötä keskeytyksen jälkeen ja mies epäröi, mutta päätyi siihen ettei halua nähdä kun sitten olisi niin vaikea luopua siitä :(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0