Elena

Keskenmenon aiheuttamat tunteet

726 posts in this topic

No lääkäri ei sanonut mulle yhtään mitään. Se oli joku ihan noviisi, joka oli sitä mieltä, että KYLLÄ nyt pitää vielä odottaa, jos sinne joku tulis vaikka viikolla 9+5 ei näkynyt kohdussa kuin ruskuaispussi... OHHOIJAA.

 

Mutta ohjeessa jonka sain kotiin luki, että odotetaan yhden kuukautiset. Hoitsu jolta asiaa kysyin vastasi vähän epämääräisesti ja jäin siitäkin vähän ymmälleni. Se jotenkin sanoin niin, että heti vaan uutta yrittämään ja samaan hengen vetoon, että yhden menkat pitää odottaa. Eli heti yrittämään yksien kuukautisten jälkeen mä tulkitsin...

 

Mut joo tää odottelu hajottaa ihan totaalisesti.

 

Ja Daizylle iso hali, noita tunteita tässä itsekin läpi käyn. Välillä on helpompaa, välillä vaikeampaa. Elämä on kertakaikkiaan epäreilua.

 

Juuri yhdellä toisella palstalla joku valopää sanoi, että lapsentekoa ei pitäisi yrittää tai stressta, vaan ne lapset tulee paremmin ilman yritystä. ja hänellä oli tärpännyt ekasta kierrosta. AAAAAAARGH!!!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Daizylle tsemppiä! Ihan kun mun näppikseltä tuo sun kirjoitus. Just noi häpeän ja syyllisyyden tunteet on niin tuttua. Järki ja sydän ei oo ihan samoilla linjoilla... Kyllä se helpottaa mutta ei varmaan ikinä unohdu. Mä suren vieläkin kesäkuussa tapahtunutta keskenmenoa. Se suru tosin taitaa nostaa päätään ihan siksi että mä jäisin kohtapuoliin äippälomalle....

Edited by koran_

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä näin viime yönä unta, että meillä oli pieni vauva, jota hoivattiin miehen kanssa. Sitten heräsin ja hetken ajattelin, että ihanaa, keväällä meidän vauva syntyy. Kunnes muistin, että eipäs synnykkään :(

 

Miksi tämän piti mennä näin? :girl_cry:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos kaikki olisi mennyt hyvin niin meille olisi syntynyt kevätvauva.Tänään taas hetken mietin miten pitkällä olisin. Kaikki tämä tunteet mitä päässä liikkuu vihasta katkeruuteen..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi Daizy... se ON epäreilua ja täyttä paskaa.

Jaksuja...

 

:lipsrsealed: Voimia myös sulle! Ja Tuulitukka84:lle myös! Ja kaikille muillekin :lipsrsealed:

 

Välillä menee ihan hyvin, kun uppoutuu töihin tai on muuten mukavaa puuhaa. Mutta sitten kun pysähtyy ja alkaa miettimään, niin suru iskee puskan takaa. Toisaalta olen kuitenkin miettinyt, että ehkä sitä surua ei kannata kätkeä sielun syvyyksiin, vaan pitää surra nyt. Muuten se nousee joskus tulevaisuudessa kuitenkin pinnalle ja se ei kuulosta yhtään kivalta vaihtoehdolta :girl_to_take_umbrage2:

Edited by Daizy

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kirjoittamanne tunteet ovat kuin omalta näppikseltä.

 

Ensimmäisen km:n jälkeen toinen lääkäri sanoi, että täytyy odottaa yhdet kuukautiset ja toinen lääkäri ei nähnyt odotusta tarpeellisena. Raskauduinkin heti ennen yksiäkään kuukautisia, mutta keskenhän sekin meni, vaikka ar-ultrassa kaikki oli ollut hyvin. Kieltämättä hyvin usein mietin, olisiko näin käynyt, jos olisimme malttaneet odottaa ne yhdet kuukautiset. No, nyt alkaa olla puoli vuotta toisesta km:sta, eikä raskaudesta ole tietoakaan yrityksestä huolimatta. Ensimmäisen km:n LA on jo mennyt ja toinen olisi aika lähellä, vetää mielen matalaksi. Surimme miehen kanssa molempia keskenmenoja todella paljon, mutta silti tuntuu, että suru puskee välillä etenkin itselläni todella vahvana takaisin. Luulenkin, että näistä haavoista ei pääse koskaan eroon, ja silti saa pelätä, täytyykö sama kokea joskus vielä uudestaan. (Kunhan nyt sitten edes raskautuisikin ensin...)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos kaikki olisi mennyt hyvin niin meille olisi syntynyt kevätvauva.Tänään taas hetken mietin miten pitkällä olisin. Kaikki tämä tunteet mitä päässä liikkuu vihasta katkeruuteen..

 

Minullakin keskenmeno on ollut mielessä viime päivinä enemmän. :( Meillekin olisi tullut maalisvauva. Varmaan nuo tunteet ja suru nousivat pintaan sen takia, että olin viikonloppuna perhejuhlissa, joissa oli paljon ihania pikkuisia... :(

 

Tajusin vasta nyt, että keskenmeno on pahentanut myös masennustani, joka on ollut vaihtelevasti elämässäni mukana jo useamman vuoden.

 

En osaa iloita vauvahaaveistani enää. Ei huvita osallistua keskusteluihin kuumeilijoiden puolella. En osaa uskoa, että tänä vuonna vielä tulisin raskaaksi, ja olen lähes vakuuttunut siitä että jos joskus vielä tulen raskaaksi, niin seuraavakin raskaus menee kesken. Kamalan pessimististä, mutta keskenmeno vei ilon ja toivon vauvan saamisen yrityksestä. Luultavasti se korjaantuisi vain onnistuneella raskaudella, jos silläkään.

 

Jaksamista kaikille! :lipsrsealed:

Edited by Elena

Share this post


Link to post
Share on other sites

Juu, mulla vetää mieltä matalaksi se, että jouluaattona olisin jo äippälomalla ja pelkään että joulu menee osaltani ihan suremiseksi. Jos olisi se uusi raskaus niin voisi iloita siitä... mutta siinäkin kävi sitten kökösti. No, tässä on aikaa että jos oikein hyvin käy niin saattaisin ollakin jouluna taas raskaana. Mutta toisaalta en haluaisi olla koska se pelko kolmannesta km:stä on niin vahva.

Mielialat heittelee ääripäästä toiseen... yritä tässä sitten olla kun mieli on kun tuuliviiri. Masennusta ilmassa täälläkin ja masennustaustaisena sekin vähän pelottaa miten tämä tästä etenee.

 

Tsempataan toinen toisiamme :) Musta paras lohduttaja on sellainen joka on itse kokenut saman.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Hirmuisesti voimia a020.gif Kovin tutuilta tuntuvat ajatuksesi. Jos haluut jutella masennuksesta tai muusta enemmän, laita yksäriä. Elena samoin.

 

Mulla iskee välillä hirmuinen tarmo/kuume päälle ja alan laskemaan päiviä ja miettimään potentiaalisia tulevia hoitoja/yrityksiä, mutta muutamassa minuutissa into laantuu ja olo muuttuu tuskaiseksi ja turhautuneeksi. Vaikea pukea ajatuksia sanoiksi... Välillä valtaa epätoivo siitä, tulenko enää toista kertaa raskaaksi (meillähän tuo oli siis ensimmäinen plussa useamman vuoden yrittämisen jälkeen) ja toisaalta uusi keskenmeno pelottaa niin paljon, että pelkään koko mahdollista uutta raskautumista.

 

Mä vaan mietin, koska tää tuska alkaa helpottaa? Mulla keskenmenosta on jo 4 kk ja edelleen tuntuu että raskas taakka kulkee koko ajan harteilla ja jatkuvasti on pala kurkussa eikä koskaan tiedä mikä räjäyttää padot. Toki väliin mahtuu parempiakin päiviä.

 

waverille myös kovasti jaksamista.

Edited by mianro

Share this post


Link to post
Share on other sites

Viikko alkoi kahdella "Nyt se on syntynyt"-ilmoituksella ja yhden kaverin "Vika päivä ennen mammalomaa"-juhlinnalla.

Jos kaikki olis menny putkeen, mulla alkais äitiysloma 2 vk päästä. Sydämeen sattuu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä jäisin ä-lomalle reilun kuukauden päästä ja mä en nyt saa sitä ajatusta pois päästäni. Vituttaa ihan helvetisti. Päivä päivältä enemmän. Ihan hirvittää minkälainen siitä "viimeisestä" työpäivästä tulee. Tai ensimmäisestä "mammalomapäivästä." :girl_impossible: Mä en haluis et se päivä ikinä koittaa.

 

Tule mianro sitten 2 vkon päästä kertomaan mitkä fiilikset sulla on niin osaan ehkä vähän varautua tulevaan. Tsempiti tsempiti!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ ja ^^ Kovasti tsemppiä molemmille! :lipsrsealed:

 

Itseenkin aina sattuu, kun näkee pikkuvauvan tai lukee toisten raskausonnesta. :( Ei sille mitään mahda. Tietyllä tavalla sitä iloitsee toisten puolesta ja haluaa tietää, mitä muille kuuluu, mutta sattuu se silti. Ja etenkin raskaus- ja lasten kanssa elon valitukset satuttaa (ennemmin kärsisin niistä kuin tästä...), mutta toisaalta ne kuuluu juuri niiden ihmisten elämään eikä toisten mun mielestä tarvitse olla myöskään onnestaan hiljaa vain sen takia, että kaikilla ei ole yhtä hyvin. (Onneksi ei ole viimeaikoina tullut vastaan mitään ylilyöntejä tai tosi huonosti muotoiltuja lauseita näissäkään, ainoastaan "muiden normaalia elämää". Ja keskenmenoista tietäviltä ei ole onneksi myöskään tullut edes vahingossakaan yhtään kommenttia (siis naamaten puhuttaessa ja juuri mulle tarkoitetusti tai mun kuulleen ylipäätänsäkään), jonka olisin voinut ottaa tavalla tai toisella huonosti.) Mutta ei sitä silti kykene esim. FB:ssa tykkäämään joidenkin muiden äitiysloman aloitusodotteluista. Kummasti ajatukset ja tuntemukset kyllä riippuu myös siitä, kuka on kyseessä.

 

Esim. tänään todella odotetusti negatiivisen, mutta silti harmittavan, raskaustestin teon jälkeen on ollut pidemmän tauon jälkeen tosi murheellinen olo myös keskenmenosta. :( Tai vielä enemmän kuin juuri kyseisen raskauden keskenmenosta niin nykyisistä, kurjemmista tulevaisuuden kuvista (sen lähitulevaisuuden vauvavaihtoehdon sijaan). Toisena päivänä taas toivon mukaan positiivisemmat tunnelmat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tsemppiä kaikille! lipsrsealed.gif

 

 

Mulla oli vaikea tilanne eilen, kun törmäsin (miespuoliseen) entiseen työkaveriin kaupungilla.

Tietysti siinä moikkailtiin ja kyselin kuulumisia.

 

Mies ilmoitti, että heille syntyy vauva vuoden alussa ja tietysti jatkoi kohteliaasti vastakysymyksellä, että

"Mitäs teille?"

 

Olipa harvinaisen vaikeaa suoltaa suustaan se.

"Eei tässä mitään erikoista... töitä lähinnä" - vastaus.girl_sigh.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Joo, tuo on kyllä ikävää kun kysellään kuulumisia, eikä voi vastata rehellisesti. Meillä on keskenmenon lisäksi ollut tässä viimeaikoina muitakin henkilökohtaisia tapahtumia, joita ei halua jokaiselle alkaa selittää. Tuntuu kyllä tosi kornilta vastata "Ei tässä mitään ihmeempää, töitä vaan..." - vaikka oikeasti mielessä on ollut ihan muut asiat kuin työt.

 

Edellisestä keskenmenosta tuli puhuttua parille silloin raskaana olleelle tutulle, mutta nyt kun yritystä on takana jo kauemmin, ei huvita yhtään kertoa tästä ihmisille, joilla ei ole mitään käsitystä vastaavasta tilanteesta.

 

Mä olen tähän asti saanut ärsytyksen muiden vauvakuulumisista pidettyä poissa, mutta nyt huomaan senkin pikku hiljaa hiipivän taustalle... :girl_mad:

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^Mä mietin keskenmenon jälkeen etukäteen, mitä vastaan, jos multa kysytään kuulumisia. Oli nimittäin heti kaavinnan jälkeen sukujuhlat ja tiesin, että kuulumisia tullaan kyselemaan, joten mun oli pakko keksiä vastaus valmiiksi, etten rupea itkemään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla oli kans lauantaina vaikea tilanne kun piti vaan hampaat irvessä vastata kyselyyn että hyvää kuuluu :grin: Mitäs itsellesi? :grin: :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä törmäsin 2 vkoa keskenmenon jälkeen junassa entiseen (hyvään) työkaveriin ja aloin heti tyypin silmiin katsoessani itkemään ja vuodatin siltä seisomalta sille (ja samalla koko lähijunan vaunulliselle) koko tarinan a050.gif Olin sillon vissiin ekaa kertaa ihmisten ilmoilla tapahtuneen jälkeen ja padot vaan aukes. Onneks kaveri oli sympaattinen ja ymmärtäväinen, muut junamatkustajat katto hivenen pitkään...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi itku... suru muuttaa muotoaan kuukausien kuluessa keskenmenosta. Aluksi oli lähinnä shokki... sitten viha ja katkeruus, nyt suru ja katkeruus..

 

Tein pienen muistoksi oman Tickerin. Itkettää. Miksi me ei saatu pitää meidän pientä? :(

 

...

 

 

Tuli muuten mieleen, että olen tosi pahoillani Lily Allenin puolesta. Hänhän sai jo toisen keskenmenonsa, eri miehen kanssa tosin tällä kertaa, ja raskaus oli jo pitkällä. Tosi surullista.

Edited by Elena

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sain nyt luettua koko ketjun läpi, kiitos kirjoituksistanne. Lukiessa olen saanut hieman kerättyä omia ajatuksiani keskenmenoista, tai siis kohdunulkoisesta raskaudesta vuosi sitten (rv n. 6) ja nyt keskenmenosta (spontaani rv 11). Lainaan tähän tuolta ekalta sivulta Maimain paria kommenttia, koska ne kuvaavat aika hyvin omia tuntemuksiani.

 

Olen työstänyt aiemmin paljon surua ja ahdistusta, ja tiesin, että tästä selviämiseen minun täytyisi rohkeasti surra niin konkreettisesti kuin mahdollista, vaikken vielä voinutkaan uskoa, että tulisin ikinä pääsemään surusta yli.

....

Toinen apu oli keskenmenovuoto ja ne kamalat krampit ja kivut. Fyysinen kipu oli helpottavan konkreettista, sai minut itkemään vähän lisää ja tuntui todella siltä, että luovun tässä nyt konkreettisesti siitä suunnitellusta ja toivotusta tulevaisuudesta. Jäljelle jäi tietysti tyhjä olo, koska muita suunnitelmia ei vielä ollut eikä mitään tuntunut olevan tulevaisuudessa vielä menetetyn tilalla, mutta se piti vaan hyväksyä.

Olen miettinyt sitä, miksi tuntuu että olen surrut molempia keskenmenoja aika vähän. Tai olen kyllä surrut, mutta jotenkin ne ovat jääneet aika nopeasti taka-alalle ajatuksissa. Edellisestä keskenmenosta on reilu viikko, ja pystyn puhumaan siitä ihan normaalisti, eikä enää juurikaan itketä. Tunnen itseni oudoksi, olenko niin tunteeton, enkö halunnutkaan lasta tarpeeksi?... Mutta olen joutunut teini-iän kynnyksellä käymään läpi paljon isomman menetyksen, ehkä siitä on jäänyt jonkinlainen "kestävyys" tällaisiin tilanteisiin. Ja ehkä myös "taito surra". Surin heti alkuun todella konkreettisesti, fyysisen kivun myötä joutui kokemaan luopumisen tuskan ja tajuamaan tilanteen lopullisuuden. Fyysinen kipu oli aika nopeasti ohi, ja seuraavana päivänä surimme "kunnolla" yhdessä miehen kanssa, puhuimme, kuuntelimme musiikkia, itkimme... Miehen ehdotuksesta valitsimme taivaalta tähdet pienille enkeleillemme. :lipsrsealed: Tämä toinen keskenmeno oli miehelle raskaampi, oltiinhan nyt jo pidemmällä ja nähty pikkuisen sykekin, kaiken piti olla hyvin. Viimeksi hän ei tainnut ehtiä oikein tajuta koko asiaa.

 

Kohdunulkoisen jälkeen oli jotenkin petetty olo, ei oikein tiennyt mitä olisi surrut, koska mitään ei ollut oikein päässyt kehittymäänkään. Vauvan menetyksen suremisen ohessa surin oman elimistöni toimimattomuutta, ja koin helpotusta siitä, että itselle ei käynyt pahemmin, vaan kaikki hoitui lopulta aika helposti. Pahimmat kivut olin kokenut jo etukäteen, kun en vielä tiennyt oliko kaikki kunnossa. Yritystauon aikana oli pakko suunnata ajatukset muihin asioihin, se ehkä helpotti toipumista.

 

Tätä toistakin keskenmenoa ehdin pelätä jo etukäteen moneen otteeseen, vaikka periaatteessa kaikki oli normaalisti. Pelkäsin myös paljon sitä, että seuraavassa ultrassa olisi todettu jotain sairauteen viittaavaa, ja olisimme joutuneet vaikean päätöksen eteen. Mutta ei se tietenkään yhtään helpota, että nyt "luonto hoiti asian", oli vikaa tai ei. Etukäteen keskenmeno tuntui aivan kestämättömältä ajatukselta, mutta kun se sitten loppujen lopuksi kuitenkin tapahtui (juuri kun olin päässyt pahimmista peloista eroon...), ei voinut muuta kuin "päästää irti". Fyysisesti ja toki henkisestikin tämä toinen keskenmeno oli vaikeampi, mutta ehkä kuitenkin edellinen kokemus jotenkin on helpottanut käsittelyä. Tietää jo, että siitä pääsee yli, ja nyt on todiste siitäkin, että "normaali" raskaus on todennäköisesti mahdollinen. Vaikka mistä sitä tietää, miten tämä tästä jatkuu, koska kuten joku taisi mainita, voi uusi romahdus tulla vasta useamman kuukaudenkin päästä. Varmasti tuntuu raskaammalta, jos yritystä kestää vielä kauankin. :girl_to_take_umbrage2:

 

Enitenhän näissä keskenmenoissa kai aina sattuu omien haaveiden ja tulevaisuuden mielikuvien kaatuminen. Kaksi kertaa olen menettänyt ajatuksen seuraavasta kesästä vauvan kanssa, ja kodissamme on edelleen "huone ilman tarkoitusta", jonka remontti on aina vain kesken. En saanut lasta ennen kuin täytin 30, nyt ehtii jo 31 täyttyä, kuinka monta vuotta vielä, ja miksi ihmeessä emme aloittaneet aikaisemmin?.. Olen kyllä onnellinen mieheni kanssa kaksinkin, enkä ole elämääni rakentanut lapsihaaveiden varaan, mutta kyllä se outo tyhjiö tuntuu vähitellen kasvavan.

 

Minulla "järkeileminen", ajatusten suuntaaminen tulevaisuuteen sekä muiden kokemusten ja faktatiedon lukeminen tuntuvat olevan tärkeitä selviämiskeinoja. Vuosi sitten ostin kirjat Syntymätön (Ulla Järvi) ja Heikosti positiivinen (Anna-Leena Härkönen). Enpä olisi arvannut että ne pitää kaivaa taas uudestaan esiin...

 

Puhuminen helpottaisi myös, mutta olisi hyvä että vastapuolellakin on jotain käsitystä asiasta. Itselläni ei sellaisia tuttuja juuri ole, mutta onneksi täältä netistä löytyy teitä kohtalotovereita. Eihän näitä vuodatuksia kukaan jaksaisi kuunnella, ja tuskin lukeakaan, mutta kirjoittaminenkin helpottaa. :girl_sigh: Loppuun vielä pari latteaa, mutta kuitenkin ehkä jotain totuutta sisältävää lausetta: "Mikä ei tapa, se vahvistaa" ja jostain netistä lukemani lääkärin kommentti "Naiset, jotka saavat keskenmenoja, saavat myös lapsia." Siihenhän tässä on nyt uskottava, jotta jaksaa eteenpäin. Voimia teille kaikille! :lipsrsealed:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mullakin tuli todella iso suru Lily Allenin puolesta. Padot aukesi kun uutisen luin. Kamala kohtalo hänellä, ei varmasti ole helppoa.

 

Omat tunteet on edelleen pinnassa ja tietyt tilanteet on vaikeita. Onneksi ei kukaan ole suoraan kysynyt, koska meille tulee pikkukakkonen. Voi olla, että sanoisin pahastikin takaisin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sain kuulla viikonloppuna että mun yksi parhaista ystävistäni odottaa esikoistaan, ja LA tietysti lähes päivälleen samaan aikana kuin mulla olisi ollut. Myös työkaverin tyttö odottaa toista lastaan lähes samoilla päivillä. Miksi oi miksi pitää olla la:t vielä samaan aikaan kun mulla olisi ollut. Nyt sitten aina kun nään kaverin mietin että siinä olisin samassa vaiheessa masuni kanssa jos kaikki olisi mennyt hyvin. Ja töissä kuulen toisen odottajan kuulumisia koko ajan. Toki olen iloinen molempien puolesta mutta aika julmalta tuntuu itseä kohtaan kyllä.

Edited by Ompukka

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Jep, mulla myös kaksi työkaveria raskaana. Ja äiti tosi ajattelevaisesti kertoi yhden sukulaisen raskaudesta, kun toisen kerran puhuimme puhelimessa keskenmenon jälkeen...eikä raskaus kuulemma edes ole mitenkään julkista tietoa vielä! :angry: Argh, muutenkin ärsyttää tollanen juoruilu ja sit pitää vielä valita paras mahdollinen tilanne.

 

Vuosi sitten mulla oli juuri kohdunulkoisen tyhjennysvuoto käynnissä, kun tuttavapariskunta kertoi raskaudesta, joka oli vain vähän pidemmällä kuin meillä olisi ollut. Ikäviä tilanteita, mutta minkäs niille mahtaa. :(

 

Juoruilusta ja uteluista pakko vielä avautua, anoppi on jo kauan odottanut kieli pitkällä vauvauutisia, multa ei kehtaa enää suoraan kysellä, mutta on kysellyt mieheltä, ja nyt oli kysynyt äidiltäni! Ja vielä kehdannut sanoa, että "kun sinulle varmaan ensin kerrotaan..." !!! :blink: Siis olettaa että äitini samantien raportoisi hänelle?! En tiedä mitä anoppi nyt kuvittelee, kun mies ja äiti on olleet ehkä vähän vaikeina. Pahalta tuntuu se, että on kysellyt myös siihen tyylin, että yritetäänkö me edes?? Ja hän siis tietää edellisestä keskenmenosta ja siitä että lapsi on ollut toiveissa pitkään... Myös mun läsnäollessa höpötti juuri siitä, että tuleeko näkemään enää enempää lapsenlapsia. :angry: En tiedä onko sitten jostain päätellyt mun olleen raskaana, ja yrittää tällä tavalla kiristää tietoa meiltä. Pitäisi kai kertoa keskenmenosta, niin ehkä vähäksi aikaa hiljentyisi, mutta ajateltiin ettei haluta ainakaan nyt kertoa, kun anopilla on muutenkin ollut huolia.

 

Mitä noille uteliaille ihmisille sanoisi, pitäisikö vaan pamauttaa suoraan kaikille? Tiedän että mulla on kavereidenkin seurassa tulossa lähiaikoina vaivaannuttavia tilanteita, enkä oikeasti tiedä, mitä sanoisin. Jos joku suoraan kysyy, niin silloin tekisi kyllä mieli kertoa miten asiat on. Mutta toisaalta haluaisin välttää kertomasta ihmisille, joilta en usko oikeasti tukea saavani. Koska joillakin on kuitenkin tapana puhua muiden asioista ohimennen yhdelle jos toiselle... :skilletgirl:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jatkan vielä tuohon edelliseen avautumiseeni, että mulla on tänään ilmeisesti iskenyt v*tutusvaihe päälle. Ensin mietin sitä, miksi kaiken pitää mennä pieleen, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa. Olen terve, normaalipainoinen, syön terveellisesti, olen vetänyt ties mitä vitamiineja jo pari vuotta jne jne. Ja raskauskin vaikutti ihan viimeisiin päiviin asti normaalilta. No tää nyt oli vielä ihan peruspohdiskelua vaan, mutta sitten postissa tuli tilaamani äitiysvaatteet, yhden pikkuvauvan äiti kutsui kylään, ja kaiken kruunasi lasku keskenmenon jälkeisestä poliklinikkakäynnistä!! :girl_cry2:

 

Kyllä tässä varmaan vielä aikamoisen tunneskaalan saa käydä läpi ennen kuin tästä on yli päästy...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now