Huhuu?

[aapinen]

nyt kyllä pakko vähän kysellä mielipidettä, vaikka asiahan on toisaalta melko selvä.

pitäisikö mun todella mennä lapsen isän kanssa naimisiin ja muuttaa yhteen kun ensin hän on tosiaan juonut koko raskauteni aikana, eikä syntymän jälkeen ole ollut kuin kastetilaisuudessa ja kolmesti katsomassa lastaan.

isyyttä tunnustaessa sanoi että minä saan kaikki oikeudet ja hänelle riittää kun näkee lastaan kerran kuukaudessa muutaman tunnin.

eikö siinä pitäisi olla hiukan enemmän? välillä tuntuu että tekisi mieli hakata päätä seinään.

[NeitiÄiti]

Minä jäin tytön kanssa kahden, kun tyttö oli hiukan vajaa 2kk. Synnytys oli dramaattinen (hätäsektio), enkä saanut mieheltä riittävästi tukea synnytyksestä toipumiseen saati vauvan hoitamiseen, kumpaakin olisin kipeästi kaivannut. Vaan ei. Kaikki muu meni edelle. Tilanne tulehtui kestämättömäksi, ja mies päätti, että minun ja tytön on muutettava. Onneksi en ollut ehtinyt vielä hankkia vuokralaista omaan asuntooni, joten lähtö onnistui (ehkä miehen suureksi yllätykseksikin?) salamannopeasti. Rankkaahan tämä on ollut, ja yksinäistä, mutta loppujen lopuksi paras ratkaisu kaikkien kannalta. Vertaistukea kaipailen ajoittain melko kipeästikin, se sai minut tännekin kirjoittamaan...

 

Lapsen asiat on sovittu määräajaksi, tilanne tarkistetaan kun on likalla vuosi plakkarissa. Tämä siksi, että tässä vaiheessa tyttö on vielä niin pieni ja tarpeetkin sen mukaiset, joten kun sitten kasvaa ja kehittyy, niin ne tarpeetkin kasvavat ja kehittyvät, ja tarkistuksetkin siten paikallaan. Exä käy tyttöä tapaamassa pari kertaa viikossa, muutaman tunnin kerrallaan, tytölle tutussa ja turvallisessa ympäristössä - meillä kotona. Vaativa ratkaisu, eritoten minulle, kun en exääni mieluusti jättäisi omaan kotiini, mutta tytön kannalta parempi kuin esim. se, että häntä riepoteltaisiin kahden eri paikan välillä, varsinkin kun exä asuu naapurikunnassa. Näillä mennään siis nyt.

Edited October 9, 2011 by NeitiÄiti

[ilopilleri]

Mä oon viime viikkojen pohdinnan tuloksena tullut siihen johtopäätökseen, että mun on parempi ollakin loppuelämäni yksin. Ainakin mulla on valtava työ tehtävänä, jos vielä joskus parisuhteeseen haluaisin, enkä ainakaan jaksa uskoa, että pitkiin aikoihin mulla on aikaa ja halua tätä asiaa työstää. Onnellinen voi kuitenkin olla yksinkin, onneksi. Mulla on aivan suloiset lapset ja mahdollisesti vielä yksi ihanainen tulossa.

 

Jostakin syystä mulle on kehittynyt siis ajatus, että en ansaitse oikeasti hyvää miestä ("oikeasti hyvä mies"=joka oikeasti sopisi mulle ja voitaisiin tehdä yhdessä asioita, jotka minä koen tärkeiksi parisuhteessa, ihan pieni esimerkki: tykkään saunoa, ottaa kovat löylyt, jutella kaikesta mahdollisesta ja saunan päälle tai jo saunassa nauttia yhden olusen. No kumpikin mun poikaystävä on ollut saunassa sellainen "kestän viisi minuuttia, jos heität löylyä" ja jälkimmäinen lisäksi vielä sellainen, ettei suostunut istumaan alemmille lauteille, useammastakin syystä, vaan tönötti ylälauteella ja käski huomioida löylyä heittäessä kaikki saunojat eli löylyä olisi saanut heittää ehkä puoli kauhallista kerran. Lisäksi molemmat ovat arvostelleet saunaoluen ottamista, eka koska alkoholi ei sovi naisille ja toka, koska alkoholi on yleensä ottaen suoraan saatanasta.) Mulla tuntuu olevan ajatuksena se, että jos joku mut huolii, mun pitää vaan siihen tyytyä. En mä kuitenkaan muuten elämässä tyydy mihinkään kakkosvaihtoehtoon, miksi ihmeessä ajattelen tässä silti niin, että en voi valita itse, vaan pitää ottaa se, minkä saan!? Kai, koska itsetuntoni, etenkin naisena, on surkea. En esimerkiksi osaa ajatella ollenkaan olevani kaunis. Jos jotain, olen älykäs tai lahjakas, ulkonäkö on korkeintaan laitettuna "söpö". Ei näillä eväillä kovin helposti mitään tasa-arvoista parisuhdetta taida saada rakennetuksi.

 

No, nyt odotan siis neljättä lasta, joka syntyy alkukesästä, jos kaikki menee hyvin. Tämän jälkeen aion ehdottomasti mennä sterilisaatioon, kaksi kriteeriä täyttyy, ikää tänä vuonna 30 ja lapsia olisi tarpeeksi jo ilman nelostakin, joten ei pitäisi olla ongelmia. Mun lapset on tämän jälkeen tehty, ja tietty vaihe elämässä siis ohi. Ehdin vielä paljon, ja mun lapset ovat sellaisella ikäerolla, että heistä varmaan on toisille paljon iloa. Jos vielä joskus löydän parisuhteen, se on sitten kahden aikuisen juttu. Lapsia voi toki toisellakin osapuolella olla, mutta yhteisiä en halua, enkä halua myöskään, että lapset joutuvat mitenkään kärsimään uudesta suhteestani. Siispä, jos jonkun kanssa joskus yhteen olisin muuttamassa,

 

Sitä olen vain nyt miettinyt, että onko tässä ajatusmallissa jotain väärää tai masentunutta? Puhuin asiasta yhden kaverin kanssa, ja tämän mielestä ainakin mun lopputulemat johtuvat vain tästä viimeisimmästä pettymyksestä (mulle oli todella vaikeaa tunnustaa, että jälkimmäinenkään suhde ei tule kantamaan eikä mies vain ole mulle sopiva). Minulla taas on jotenkin hyvin selkeät tulevaisuudenkuvat juuri nyt, selkeämmät kuin aikoihin. Tuntuu, että näin tämä minun elämä nyt menee. Mulla ei ole onnea miessuhteissa, mutta sen sijaan mulla on monet asiat aika hyvin: helposti alkaneet ja suht vaivattomat raskaudet, joista lopputuloksena ihanat terveet lapset, olen itse perusterve, tänä lukuvuonna saan valmiiksi arvostetun yliopistotutkinnon, meillä on kiva, vaikkakin yleensä tuhannen sotkuinen, koti, mun talous on suhteellisen turvattu. En mä vaan näe, miksi mun pitäis itkeä, koska mun lapsilla ei ole kotona asuvaa isää tai vaikka mulla onkin lapsia kahden eri miehen kanssa!? Toki olen monet asiat ehtinyt kipuilla jo tässä vuosien varrella, mutta nyt tuntuu vaan hyvältä. Erityisen ihanalta tuntuu, että saan vielä yhden pikkuisen (ei ihan vakavissaan, mutta kuitenkin , olen ihan varma, että tämä vauva on toivottu tyttö, joka tasapainottaa sarjan) ja saan vielä kerran kokea vauvantuoksuisen huuman. Ei asiat ole yhtään huonosti, ihan päinvastoin.

[Makapu]

Täällä ilmottautuu sinkkuna viipottava äiskä, joka odottaa esikoistaan

Lapsen isä tulee jotenkin olemaan kuvioissa mukana, mutta minä lapsen pääasiassa kasvatan.

[Musha85]

Mulla on vain käynyt niin että mies on aina jättänyt toisen naisen takia. Esikoisen kohdalla ja samoin kakkosen kohdalla. Tänä vuonna jo 4 vuotta yksin lasten kanssa. En ole tuntenut vielä halua alkaa haeskella uutta parisuhdetta. Olen vielä ainakin ihan onnellinen tällä hetkellä. Opiskelen, olen saanut hankittua ajokortinkin. Ex-miesten kanssa olen kyllä väleissä. Toista näen lähes joka päivä, toista n. parin viikon välein. Kakkosen kanssa ero tuli jo syksyllä 2011, mutta oli se puolen vuoden harkinta-aika.

Edited January 31, 2015 by Musha85

[UnnimuS]

Uusi ilmottautuu täälläkin. 2 lapsen yksinhuoltaja olen siis. Lasten isän kanssa erottiin jo silloin kun nuorempi oli 9kk, koska hän petti minua jatkuvasti. Jopa esikoisemme syntymän aikana. 

 

noh useamman hiljaa vietetyn vuoden jälkeen olen tavannut uuden miehen. Hän on kuin vastakohta eksälleni. Häät on tulossa kohta ja toivottavasti myös yhteinenkin lapsi. 

 

Pakostakin olen tekemisissä lasteni isän kanssa, pääsääntöisesti vain sen verran mitä lasten tapaamisten osalta on pakko. No jos jotakin hyvää niin olen ainakin oppinut että ei pidä olla niin sinisilmäinen ja uskoa samoja valheiksi todistuvia asioita kerta toisensa jälkeen.