Ero

[pipa]

Huomasinpas vain, että tälläinen ketju puuttuu ja minusta aika tarpeellinen. Tänne voi tulla puhumaan erosta, vaikke et ole eroassa, harkitset sitä, mietit vaan sitä tai olet eroamassa.

 

Mä olen miettinyt eroa kausittain. Välillä enemmän välillä taas en lainkaan. Nyt on taas se aika kun mietin eroa miehestäni. Minulla on ihan selvät syyt siihen ja olen näistä asioista puhunut useampia kertoja mieheni kanssa. Miehen mielestä stressaan liikaa ja hänestä meidän avioliitossa ei ole mitään vikaa, vaan ihan normaalia lapsiperheen arkea.

Ongelma on ollut meillä, että me emme enää kosketa toisiamme, emmekä me harrasteta seksiä lähes lainkaan. Minusta on nykyään outoa edes lähestyä miestäni romanttisessa mielessä, edes kädestä ottaminen kiinni tai halaaminen tunnu minusta luontevalta. Suuteleminen olisi minusta jo äärimmäisen outoa ja itse asiassa niin outoa, että luultavasti perääntyisin siitä. En enää edes halua seksiä mieheni kanssa, koska se ollut kamalaa ja sanoisin vaan paineiden purkaamista. Kaikki nämä olisi riittäneet minulle syyksi erota miehestäni ENNEN lapsia.

 

Nyt olen vain hukassa ja en tiedä mitä tekisin enää. Vaikeammaksi asian tekee mies joka sanoo, ettei halua erota ja hän olisi ihan hukassa ilman minua. Välitän miehestäni ihan mielettömästi ja olisin ihan murskana jos hänelle tapahtuisi jotain, mutta ihan samalla tavalla välitän omasta rakkaimmastani ystävästäni...If u get the point. Elo meidän kotona on, lasten hoitamista, mies käy töissä ja yhdessä me sitten jutellaan paljon maailman asioista ja omista ajatuksistamme, tietysti leikitään lapsiemme kanssa. Me siist tullaan hyvin toimeen toistemme kanssa. Mutta silti ajatuksissani kummittelee ero. En edes jaksa yrittää parantaa meidän suhdettamme, koska en tunne vetoa häneen lainkaan. Ja jotenkin musta tuntuu ettei miehenikään mutta hänen on vaikea myöntää asiaa.

 

Ero miehestä ei tunnu pahalta mutta se, että miten pärjäisin taloudellisesti ilman häntä ja miten kestän sen, että lapset joutuisivat asumaan kahdessa kodissa? Miten kestän mieheni tuskan kun hän joutuisi olemaan lapsistaan erossa? Ja miten minä sen kestän?

vaikeita ja sekavia ajatuksia. Olisi vaan helppoa, jos me vihattaisiin toisiamme ja emme tulisi lainkaan toimeen keskenämme.

[Mischa]

voi pipa En tiedä kaipaatko enemmän vertaistukea vai kannustusta siihen, että saisit voimia vielä yrittää avioliitossa. Koska kerrot kuitenkin välittäväsi miehestäsi eikä teillä ymmärtääkseni ole mitään anteeksiantamattomia asioita tapahtunut (pettamisiä ym.) niin voisin kuvitella, että tässä vaiheessa avioliittonne olisi vielä pelastettavissa.

 

Meidän avioliitossa on ollut välillä vähän kuivahkoja kausia ja vuosien aikana parisuhde on muuttunut paljon siitä ensihuumasta mitä suhteen alkuaikoina oli. Viime kesänä olimme mukana NMKY:n avioliittoleirillä ja sieltä saimme uutta kipinää suhteeseemme sekä keinoja ristiriitojen ratkaisemiseksi. Tosi lämpimästi siis voin suositella tuollaisia leirejä ym. kursseja parisuhteen tilan kohentamiseksi. Parisuhdekursseja järjestää ainakin tuo NMKY ja Kataja ry.

 

Voisin kuvitella, että koska olette naimisiin menneet niin teillä on ainakin ollut todella hyvät ja lämpimät välit suhteessanne? Vuosien varrella tulleet yhteiset kokemukset ovat myös varmasti liimanneet teitä yhteen vaikka samalla olette myös joissain asioissa kasvaneet toisistanne erilleen. Erothan ovat tilastollisesti yleisimpiä perheissä, joissa on alle 3v lapsia. Voisitko kuvitella, että jossain mielessä tuntemuksesi johtuvat lastenhoidon aiheuttamasta väsymyksestä ja siitä, että et koe miehen arvostavan sinua riittävästi kotiäidin työssäsi? En tiedä.. ehkä suhteenne muuttuisi parempaan suuntaan jos saisitte rehellisesti kerrottua puolin ja toisin omista tunteistanne ja ajatuksistanne ja siitä mitä odotatte toisiltanne.

 

Minulla oli kaiken maailman minikriisejä suhteessamme ennen naimisiin menoa. Mietin mitä kummallisemmista syistä sitä, että voisinko sittenkin löytää vielä paremman miehen. Kuitenkin kihloihin menon myötä (oli minulle lupaus siitä, että tulemme menemään naimisiin ja sitoudumme toisiimem loppuelämäksi) koin valtavan helpotuksen. Lupaus oli tehty ja loppuelämän kumppani valittu. Olenkin asennoitunut siihen, että tätä liittoa ei voida purkaa ja siksi ainoa vaihtoehto on toimia suhteen hyväksi, koska silloin molemmilla on mukavampaa. Ainakin toistaiseksi tämä ehkä hieman naiivikin ajattelutapa on pitänyt meidän suhteen hyvässä kunnossa. Välillä on aikoja, jolloin mies ei tunnu ihannekumppanilta ja seksi ei innosta, mutta silloinkin mietin, että kyseessä on vain hetkellinen vaihe ja kun tekee töitä suhteen eteen niin jossain vaiheessa suhde muuttuu taas aivan loistavaksi.

 

Tosi paljon voimia sinulle pipa jaksaa tämän hetkeisessä elämäntilanteessa!

[pipa]

Voisitko kuvitella, että jossain mielessä tuntemuksesi johtuvat lastenhoidon aiheuttamasta väsymyksestä ja siitä, että et koe miehen arvostavan sinua riittävästi kotiäidin työssäsi? En tiedä.. ehkä suhteenne muuttuisi parempaan suuntaan jos saisitte rehellisesti kerrottua puolin ja toisin omista tunteistanne ja ajatuksistanne ja siitä mitä odotatte toisiltanne.

 

En usko, että kyseessä olisi etteikö mieheni arvostaisi minua, tiedän hänen arvostavan minua äitinä että ihmisenä. Mutta en tiedä mitä hän ajattelee minusta naisena. Itse en ole väsynyt lastenhoidosta, koska molemmat lapset ovat olleet äärimmäisen helppohoitoisia, taapero nyt on vaikeampi tahtoikänsä takia. Meillähän on ollut näitä mun avioerokeskusteluja takana jo monta kappaletta. Olen kertonut missä mättää ja miksi ajattelen avioeroa. Olen ehdottanut myös parisuhdeterapiaa mihin mieheni suhtautuu hyvin nihkeästi, eikä halua siihen mennä. Ennen asia loukkasi minua äärimmäisen paljon, että mieheni ei kosketa minua ja seksiäkin on kerran kuukaudessa, jos sitäkään. Olenkin sitä mieltä, että olen tullut raskaaksi pyhästä hengestä Nykyään en edes koe mitään ihmeellistä sen asian toteamiseen, että me ei olla enää pariskunta vaan ystäviä.

Mutta en halua elää pelkän ystävän kanssa vaan parisuhteessa. Tiedän, että parisuhteeseen kuuluu näitä kuiviakausia ja aina ei mene hyvin jne. Eikä rakkaus ole sitä huumaa mitä koetaan muutaman ekan vuoden aikana. Tiedän vaan, että parisuhteeseen kuuluu enemmän kuin meidän suhteessa tällä hetkellä on.

 

 

 

Minusta meidän parisuhdeongelmat eivät johdu kuitenkaan pienistä lapsista ( se on saattanut kyllä vaikuttaa joskus pari vuotta sitten), vaan ihan miehestä. Miehestä on tullut hyvin negatiivinen, epäluuloinen, eikä hän näe missään asiassa hyvää. Kaikessa on jotain epäilyttävää, Suomen hallitus on pelkkää kusetusta, ihmiset ovat huijareita kaikki, kehenkään ei voi luottaa. Ja tämä listä jatkuu vain. Mä en mennyt naimisiin sellaisen ihmisen kanssa, vaan hyvän tuulisen ja realistisen näkemyksen omaavaan miehen kanssa. Mies väittää olevan realistinen asioiden suhteen ja minä taas olen liian naiivi ja en näe miten paska elämä oikeasti on

Mies itse ei näe mitään vakavaa vaan kokee tämän olevan ihan tätä normaalia perhe-elämää. Ja tietysti miehellä on työstressiä paljon. Mutta tuollainen asenne elämää kohtaan minusta äärimmäisen rasittavaa ja masentavaa. Minusta miehen pitäisi mennä yksin johonkin terapeutille mutta hän ei näe omia näkemyksiään mitenkään huolestuttavina vaan hän tietää olevansa oikeassa. Onhan hän oikeassa mutta jos antaa vaikuttaa omaan elämään niin vahvasti kaikki paskat asiat niin elämästä todellakin tulee paskaa. Mä en halua kuulua sellaiseen maailmaan.

 

Olen miettinyt tätä eroa jo monta, monta, monta kertaa. Tietysti mua pelottaa, jospa sittenkin luovutan liian aikaisin tai tulen katumaan päätöstäni, enkä yrittänyt tarpeeksi. Mutta mies on oikeastaan minun ensimmäinen vakava suhde mieheen ja pisin suhde. Me alettiin seurustelemaan, kun oli 19 ja näiden vuosien aikana koen kasvaneeni todella paljon siitä mitä olin.

[Cinna]

Tilanteeni on ihan toisenlainen kuin Pipalla, olen jo eronnut. Päiväkirjastani löytyy tarkempaa tilitystä asiasta. Mutta tiivistelmänä, ex-puolisoni oli minua kohtaan henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen. Lapselle se ei koskaan tehnyt mitään pahaa. Erosta tuli nyt 3kk ja tyttäremme on 5kk. Eli erittäin tuore ja kipeäkin asia tämä vielä on. Pikku hiljaa keräillään elämän palasia kokoon ja koitetaan toipua. Edessä on takuuvarmasti (exän puolelta siis) erittäin likainen huoltajuustaistelu neidistä.

 

Mä en kannusta ketään yksinhuoltajuuteen. Mutta haluan sanoa, että siitä selviää. Ja että siitä elämästä lasten kanssa voi nauttia. Raha-asiat hoituu, jos on valmis hoitamaan ne. YH- korotus on huimat 46 euroa lisää lapsilisään, joten ei kukaan todellakaan eroa tukien vuoksi Voimia se arjen pyörittäminen yksin vie, mutta pienet asiat palkitsee. Erovanhempana on myös mahdollisuus täysin lapsivapaisiin päiviin (siis jos lapset ovat etävanhemmalla vierailulla), jota normaalissa perheessä ei taida kovin usein olla.

 

Mun voimia vie tällä hetkellä eniten nuo huoltajuus-asiat, mutta myös se selittely ihmisille. Keksin lopulta hyvän toteamuksen, jonka voin sanoa vieraammille ihmisille, joille en tahdo niitä ikäviä yksityiskohtia tilittää: "parempi onnellinen kaksin, kuin onneton kolmin". Lapset (jopa minun silloin alle 2kk vanha vauva!) kyllä aistii kireän ja rakkaudettoman tunnelman kotona. Haluanko todella antaa sen käsityksen parisuhteen ja rakkauden merkityksestä, kuin vain kämppisenä, pahimmillaan toisille koko ajan ilkeilevät, vanhemmat? En. Minä en halua näyttää, ettei puolisoa tarvitse kunnioittaa- siksi on parempi erota. En ihan suoraan sanottuna ymmärrä perheitä, joita pidetään näennäisesti kasassa "että lapsella on ehjä perhe, jossa kasvaa", mutta kaikki kunnioitus ja rakkaus puuttuu ja pahimmillaan lapsi on koko ajan erotuomarina. Ei se ole oikein lasta kohtaan.

 

Itse kaipaisin kovasti tällä hetkellä ihan faktatietoa huoltajuus-oikeudenkäynneistä, olosuhdeselvityksistä yms. lapseen erotilanteessa liittyvistä asioista. Me oltiin avopari, joten sinänsä selviän huomattavasti vähemmällä paperisodalla, kuin avioeroavat parit. Vinkkejä ja vertaistukea otetaan vastaan

[V.M.S.]

Itse olen hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin Pipa.

 

Meillä ongelmina on läheisyyden puute, miehen pelaaminen (peliriippuvuus?) ja se kaikkein pahin eli kommunikoinnin puute. Meillä on nämä tietyt ongelmat olleet pitkään, lähes koko suhteen ajan, mutta ne on ajan saatossa pahentuneet

 

Itse en tiedä, että pitääkö mieheni minua enää naisena. Ainakin on onnistunut lyttäämään ihan täysin minun itsetuntoni naisena ja seksuaalisena olentona. Meillä ei tosiaan ole minkään sortin läheisyyttä. Ei pusuja, ei haleja, ei sylikkäin oloa. Seksiä on aivan liian vähän, tietenkin ymmärrän lapsiperhearjen vievän seksiltä aikaa, mutta kun tämä ei ole vain vauva-ajan ongelma. Seksiä meillä on vain ja ainostaan miehen aloitteesta, minun aloiteet tyrmätään aina. Usein meillä on seksiä silloin kun mies on ottanut alkoholia. Juuri minun aloitteiden torjuminen sekä minun kelpaaminen vain kun on ottanut, pahentaa jatkuvasti minun ahdistusta omasta itsestäni. Kaikki tämä yhteensä on tehnyt sen, että en enää edes halua miestäni.

 

Miehen pelaaminen on yksi iso ongelma. Mies käyttää kaiken vapaa-aikansa istumalla tietokoneella ja pelaamalla WOW:a. Mies on pelannut siitä lähtien, kun WOW on tullut markinoille, mutta nykyään ei muuta osaa tehdäkään. Me emme tee enää mitään yhdessä, minä ja neiti tehdään kaikenlaisia juttua yhdessä, mutta mies ei koskaan osallistu. Minä sekä lapsi jäädään aina kakkoseksi mitä tulee tietokoneeseen ja pelaamiseen. Mies saattaa istua koko yön pelamaassa ja nukkuu sitten koko päivän. Samaan aikaan minä hoidon kodin, lapsen ja koirat. Tähän hyvänä esimerkkinä eilen, kun pyysin miestä lähtemään ostamaan minun ja neidin kanssa uusia rukkasia neidille. Ei kuulemma jaksa, mutta jaksaa sitten pelata tietokonetta tunteja.

 

Sitten se kaikkein pahin eli kommunikoinnin puute. Meillä ei puhuta asioista. Ihan sama mikä asia on, niin siitä ei voi puhua, kun mies pakenee tietokoneensa ääreen ja ei puhu. Tämä vaikeuttaa elämää ihan helvetistä, kun mistään ei voi puhua. Mitään isoja asioita ei voi puhua tai miettiä.

 

Sitten ne pienemmät asiat, jotka ärsyttää. Mies tuhlaa aina kaikki rahansa. Kun tili tulee, niin se meni myös. Miehellä on visa lähes täynnä ja sillä on ostettu mitään tärkeätä tai isoa. Minulla pitää sitten olla aina sitä vararahaa, jos neiti tai koirat sairastuu, jotain hajoaa tms. Mies tienaa kuitenkin 1000 euroa minua enemmän.

 

Toinen mikä minua ärsyttää ihan helvetisti on se, että mies elää ihan saatanan epäterveellisesti. En itsekään ole mikään terveyden perikuva, mutta mies tahallaan pilaa terveytensä. Mies juo 5-6 0,5l tölkkiä energia juomaa päivässä, polttaa vähintään askin tupakkaa, ei käy ulkona, ei liiku, söisi pelkkää roskaruokaa. Ei koskaan syö salaattia, jos olen sellaista tehnyt. Aina pitää olla karkkia, sipsiä tai popparia sekä limua tai mehua. Mies on myös ihan helvetin nirso. Mikään uusi ruoka ei kelpaa, ei syö kalaa tai kanaa. Ja kyse ei ole allergiasta, vaan ihan ongelmasta miehen pään sisällä. En halua, että neiti saa miehen elämän tavoista esimerkkiä.

 

Yhtenä isona ongelman aiheuttaja on miehen työ. Eli mies tekee töitä yövuorossa eli työt alkaa klo 22 ja päättyy klo 06. Maanantaista (sunnuntai illasta) perjantaihin (aamuun). Tämä vähentää ja vaikeuttaa yhteistä elämää, kun elämme ihan eri rytmissä

 

Jos neitiä ei olisi, niin todennäköisesti ottaisin ja lähtisin, mutta nyt se ei ole niin helppoa. Me ollaan naimisissa, yhteinen asuntolaina ja pieni lapsi. En haluisi rikkoa neidiltä perhettä, mutta tiedän myös ettei neidin ole hyvä kasvaa tämän sotkun (jota ydinperheeksikin kutsutaan. Itseäni pelottaa, että pärjäänkö rahallisesti neidin ja koirien kanssa. Riittääkö minulla aika. Ja ennen kaikkea, että luovutinko liian aikaisin. Myös minua mietityttää, että mitä muut ajattelisi tästä. Se ei saisi vaikuttaa, mutta vaikuttaa kuitenkin. Tai siis minuun vaikuttaa.

Edited November 21, 2010 by safira86

[pipa]

Safiralla tilanne kuulostaa pahalta Me kun tullaan miehen kanssa hyvin toimeen keskenämme ja isänä mies on aivan mahtava.

Meiltä tosiaan puuttuu vaan kokonaan se fyysinenpuoli.

 

 

Jos hän ei puhu niin puhu sinä, vaikka väkisin. Tässä tapauksessa sillä tavalla, että lähdette pois jos mies ryhdistäydy elämän suhteen. Toi WOW-peli on helvetistä! Mä tunnen liikaa ihmisiä jotka on niin pahasti koukussa peliin, että parisuhdekkin siitä kärsii ja pahasti.

 

 

Mä puhuin eilen taaaas mieheni kanssa ja riitahan siitä taaskin tuli. Mies ei näe ongelmaa ja kokee, että minä teen asioista ongelmia vaikka niitä ei ole. Hän ei koe, että olisi masentunut tai negatiivinenihminen, hän on vain pessimistinen realisti joka on kokenut liikaa kaikkea paskaa.

Seksittömyys johtuu kuulema minusta, koska torjuin hänet yli kolme vuotta, koska e-pillerit veivät minulta halut ja me jouduttiin lopettamaan silloin minulle rakkaaksi tullut kissa. Mutta kun lopetin e-pillerit niin MINUSTA seksielämä oli palannut normaaliksi ja harrastimme seksiä kuin pienet puput. Miehen mielestä olen torjunut hänet vielä pitkään sen jälkeenkin ja hän lakkasi haluamasta seksiä.Hänelle kuulema läheisyys muutenkin merkitsee paljon muuta kuin itse seksi ja koskettelu. Mutta minusta siihen kuuluu MYÖS se seksi ja koskettelu, ilman sitä ei minusta ole parisuhdetta. Koko keskutelu meni sitten ihan riidaksi ja keskustelu suistui ihan raiteilta muihin asioihin, rahaan, koulutkseen, työpaikkaan jne.

Ja taas kerran tälläisen riidan jälkeen mies käyttäytyy kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut ja elämä jatkuu entiseen malliin.

 

Minun päätökseni on: parisuhdeterapeutille, koska me emme osa ratkaista ongelmiamme ilman ammattilaista ja jos homma kusee vielä senkin jälkeen niin meillä ei ole vaan yksinkertaisesti tulevaisuutta.

[AnneJ.]

Tuli tekstejä lukiessa mieleen, että oletteko miettineet miten itse käyttäydytte? Mistä tunteenne johtuvat oikeasti? Mitä siellä taustalla oikeasti on? Se ei liity puolisoihin mitenkään. Miten voisitte itse toimia toisin? Miksi käyttäydytte tietyllä tavalla?

 

Olen eronnut sekä ilman lapsia että lasten kanssa. Ei ole helppoa se eroaminen, mutta asioilla on tapana järjestyä.

[Rozie]

*viesti poistettu*

Edited May 9, 2011 by Rozie

[V.M.S.]

Se on täysin totta, että parisuhteeseen tarvitaan aina kaksi ja molempien tekemiset, ajatuksen ja asenteet vaikuttavat.

 

Vaikka, ulkopuolisen lukemana ainakin, tuo tekstini on hyvin miestä syyllistävä, niin en sano etteikö itselläni olisi mitään osaa tai arpaa tässä asiassa. Olen aikaisemmin hiljaa hyväksynyt ja sopeutunut elämään näiden ongelmien kanssa, mutta nyt en enää osaa olla hiljaa, koska en halua lapseni joutuvan kasvamaan tälläisen elämän vaikutuksessa.

 

Eli ehkäpä meillä sittenkin se suurin ongelma on se, että minä olen muuttunut, kasvanut ja oppinut tuntemaan itseäni enemmän. Oppinut tietämään mitä haluan elämältä, parisuhteelta ja perheeltä. Ja nyt valmis vaatimaan sitä. Mutta en tiedä, koska en pysty keskustelemaan asiasta miehen kanssa, onko mies valmis yrittämään muuttaa meidän elämää siihen suuntaan mitä itse sen haluan olevan.

[AnneJ.]

Erossa meni aikansa. Nykyinen perhe (mies, pojat ja mä) toimii todella hyvin En vaihtaisi!

 

 

 

 

muoks.

Päivitetty

Edited April 15, 2012 by AnneJ.

[Rozie]

*viesti poistettu*

Edited May 9, 2011 by Rozie

[Soave]

Tuli tekstejä lukiessa mieleen, että oletteko miettineet miten itse käyttäydytte? Mistä tunteenne johtuvat oikeasti? Mitä siellä taustalla oikeasti on? Se ei liity puolisoihin mitenkään. Miten voisitte itse toimia toisin? Miksi käyttäydytte tietyllä tavalla?

 

Minäkin kannustan miettimään juuri näitä asioita. Toista ei voi muuttaa, itseään voi. Voi tuntua ihan mahdottomalta päästä irti siitä ajatuksesta että toi toinen tässä on ihan paska kun se tekee/ajattelee/sanoo/ei tee noin, mutta kannttaa koittaa miettiä, että miksi minä sitten reagoin niinkuin reagoin niihin sanomisiin/tekemisiin/tekemättä jättämisiin. Miten mun sanomiset/tekemiset vaikuttaa siihen toisen sanomisiin/tekemisiin. Voisinko mä muuttaa meidän suhteen dynamiikkaa toimimalla jotenkin toisin?

 

Tsemppiä

 

Muoks. en todellakaan väitä, että ongelmanne ratkeaa vain itseensä menemällä ei peliriippuvainen lakkaa olemasta peliriippuvainen ilman omaa motivaatiota ja tahtoa parantua jne. Mutta itselleni suurin oivallus ikinä oli se, että mä olen itse vastuussa tunteistani. En voi syyttää miestä siitä, että se pahoitti mun mielen kahdeksi viikoksi, vaan se on mun omia tekosia (mun päässä tapahtuva prosessi), että olen pahalla mielellä 2 vkoa. Mietin, että miksi reagoin niin voimakkaasti asiaan x, ja mulle valkeni, että olen itse tahtomattani sabotoinut suhdettamme omien "traumojeni" takia. Se oli aika huikee havainto, ja pelkästään tämän asian tajuaminen käänsi meidän suhteen suunnan ihan täysin.

 

Ja nyt kun itse olen erilainen (ei mun tarvitse kauheesti edes ponnistella, kun olen valaistunut ) niin mieskin on ihan erilainen. niin se metsä vastaa kun sinne huudetaan tai jotain

Edited January 4, 2011 by Soave

[Sisse]

En tiedä onko ihan hurja väite mutta väittäisin että jokaisessa lapsiperheessä ainakin joskus jompikumpi vanhemmista miettii eroa. Jos ei ole mitään näkyvää syytä kuten juurikin pettäminen, väkivalta, jokin riippuvuus yms. niin aina kannattaa oikeasti miettiä miksi haluaa erota. Ainahan kaikelle syy löytyy, kuka nyt muuten vaan haluaisi erotakkaan?

 

Voin omasta kokemuksesta kertoa että meillä on hyvä parisuhde, mutta siltikin pari vuotta sitten minä olin jonkin sortin kriisissä ja halusin erota vaikka mitään järkevää syytä ei ollutkaan, ehkä juurikin noita joita briekin kertoi. Tuntui että kaikki ystäväpariskuntammekin erosivat ympärillä ja tuntui että onko meilläkin kohta ero edessä, pakkohan se on, eihän tässä maailmassa mikään ole kestävää. Ei kuitenkaan erottu ja olimme ns. kuin kaksi ystävää saman katon alla. Aloin miettimään asioita että ei tämä elämä ainakaan miestä vaihtamalla parane, meillä on kaikki hyvin, mies on hyvä isä ja kakinpuolin luotettava kummpani.

 

Ne tunteen jotka luulin kadottaneeni tuli kuitenkin ajan mittaan takaisin, pikku hiljaa tai eikai ne mihinkään olleet kadonnetkaan, unohdettu vain. Tänä päivänä en voisi enempää rakastaa miestäni ja kiitän luojaa siitä että en lähtenyt silloin.

 

Oon pohtinu tätä jälkeen ja mietinkin että olikohan meilllä kaikki "liiankin "hyvin? elämä oli uomissaan, elettiin tavallista arkea..ihmisillä kun on tapana hakea draamaa vaikkei sitä olisikaan, saada jotain jännitystä elämäänsä.

 

Nämä nyt on vaan mun mietteitä, mutta ajattelin kertoa oman näkemyksen kun tilanteemme oli aikoinaan vähän samanlainen kuin Briella.

 

muoks. ja siitä vielä että se että löytyy kumppania kohtaan edes jotain tunteita, mielestäni kertoo jo että vielä kannattaa yrittää. Se että olisi täysin tunteeton toista ihmistä kohtaan on mielestäni paljon hälyttävämpää.

Edited January 5, 2011 by Siljuska

[AnneJ.]

^^ Juuri noin! Se sun boldaama kohta onkin paras oivallus ikinä Niin samaa mieltä!

[Mannu]

Meillä tuli nyt Huhtikuussa 2 vuotta naimisissa oloa täyteen ja esikoisemme on nyt 1v 9kk vanha. Viime kuussa muutettiin tytön kanssa mun äidin tykö ja nyt ollaan saatu oma asunto ja pikkuhiljaa ollaan muuttelemassa sinne. Lopullista eroa meillä ei siis miehen kans vielä ole, asumuserossa elellään.

 

Syy miksi otin ja lähdin tytön kanssa on se että miehelläni on ollut viimeisen vuoden aikana melkoinen ongelma alkoholin käytön kanssa. Aiemmin se ei niin haitannut, hän otti viikonloppuisin mutta nyt hän alkoi ottamaan jo viikollakin (vaikka töissä käyvä ihminen) ja pahinta siinä oli se että hän oli niin pahapäinen kännissä. Tavarat ja sanat lenteli ja riitaa oli päivittäin. Sitten hän alkoikin jo olemaan pahapäinen ihan selvinpäinkin ja tavarat otti siivet silloinkin. Tytön kanssa oltiin joka viikonloppu "paossa" äitini luona kun mies otti kaljaa kotona, saman katon alla ei kestänyt olla. Tein lähtöä kymmeniä kertoja, saatoin viettää viikkojakin äitini luona aikoen hankkia oman asunnon mutta joka kerta miehen pyydeltyä tulin takaisin kotiin.

 

Viimeinen pisara minulle oli kun yhden viikonlopun jälkeen tultiin kotiin ja pirtti oli pistetty kunnolla remonttiin (tietokoneen näyttö hajotettu, eteisen ovi saranoiltaan, lattiassa reikiä (?) ja täynnä muovin ja lasin siruja) ja illalla oli taas mojova riita. Seuraavana päivänä sitten ajattelin että lähden ennenkuin mies tulee töistä. Hän koitti soitella minulle yhtenään sinä aamuna ja kun en vastannut hän tuli kotiin ja puhuttiin sitten asioista. Hän kyllä tajusi alkoholiongelmansa muttei suostunut hankkimaan apua siihen. Möykkäämisen hän sanoi johtuvan omista ongelmistaan, masennuksesta tai jostain. Siihen hän suostui hankkimaan apua ja on alettu sitä pikkuhiljaa hakeakin. Ja olen ajatellut että jos/kun hän saa itsensä kuntoon, voitaisiin taas kokeilla elää yhdessä perheenä (nyt kun toinenkin lapsi on tulossa) mutta jos mitään muutosta ei tapahdu jään sitten lapsien kanssa asumaan yksin. Pieni toivon tynkä elää

[sin]

Se, että eroaako "hyvistä syistä" ja yrittääkö tarpeeksi, riippuu niin paljon siitä parisuhteesta. Mä olen käynyt kaksi isoa parisuhdekriisiä, joista toinen päättyi avioeroon mun päätöksestä ja toinen parisuhde kasvaa ja voimistuu vielä jälkimyllerryksissä koko ajan.

 

Eroon johtanut suhde kaatui siihen, ettei vaan tuntunut hyvältä. Ei ollut yhteisiä juttuja. Ajatukset ei käyneet yksiin. Läheisyys tuntui väkinäiseltä. Ja riideltiin paljon. Ei mitään yksittäistä syytä, eikä vika ollut mun mielestä oikein miehessä, eikä mussa, vaan siinä miten meidän kemiat ei vaan kohdanneet. Suhde olisi varmaan katkennut jo aiemmin, jos en olisi tullut raskaaksi, ja sit mentiin naimisiinkin lähinnä siksi, kun on kuitenkin jo se lapsikin ja ei kai tässä muutakaan... Mutta mutta..

 

No, nykyisessä suhteessa olisi paljonkin syitä eroon. Sellaisia, joita en ala luettelemaan tässä. Mut meidän juttu vaan toimii. Yhteisymmärrys, samansuuntaiset ajatukset, läheisyys. Fyysinen ja henkinen puoli. Aika ja jaksaminen on ollut kortilla jo pidemmän aikaa, ja sitä tässä on kriiseiltykin erinäisin tavoin. Mut ollaan opittu tajuamaan se, et nää liittyy/ on lähtöisin johonkin ulkoiseen seikkaan, väärinymmärryksiin ja vääriin oletuksiin, eikä horjuta sitä Juttua mikä meillä on. Onko se nyt sit se Rakkaus. Sellainen inside-piiri johon kuulutaan vaan me, ja se on tapahtui mitä tapahtui. Vaikkei se olo vie jalkoja alta, eikä saa vaaleanpunaisia laseja silmille, se vaan on.

 

Kantapään kautta on opeteltu sitä, et kannattaa riidellä. Kannattaa sanoa ääneen asioita, eikä vaan olettaa, et jos mä nyt mökötän näin, niin tajuaapahan tehneensä väärin. Vieläkin on karsimista siinä ajatusmaailmassa, et "en mä nyt viiti sitä häiritä kun se näyttää väsyneeltä ja on keskittynyt kirjaan" -> seuraavana päivänä sama, ja sit tiuskii jotain tyhmää kun pahoittaa mielensä kun ei vieläkään viitti häiritä, ja sit selityksenä "nokun sä olet aina niin poissaolevat eikä sun kans voi jutella mistään" -> mies on ihan et "missäs vaiheessa sä olet yrittänyt, en oo edes huomannu?" -> "öhh.. noku ajattelin vaan ku... " - siis kun muka tuntee toisensa x vuoden yhteiselon jälkeen niin hyvin, et olettaa, ja ne oletukset kun ei ihan aina mene yksiin totuuden kanssa.

 

Sama seksinkin kanssa. Se vaan laimenee puolin ja toisin, kun ei uskalla tehdä mitään uutta, kun on kerran vähän yrittänyt ja just sillon ei siitä tullut sopivasti vastakaikua -> ei se varmaan tykänny. eikä siitä toisestakaan jutusta. teen vain sitä mistä toinen varmasti tykkää, vaikka kaipaisikin ehkä jotain, muttei uskalla ehdottaa, kun ei se silloin vuosia sittenkään niin tehnyt vaikka vihjasin -> kumma kun on vähän väljähtänyttä ja paikallaanjunnaavaa. Tää on ollu iso herätys mulle. Siis et tekee sit joskus jotain, ihan vaikka vaan ärsyttääkseen ja ravistellakseen vähän. Ja se saattaakin toimia. On itsekäs ja järkähtämätön, ja suhde paraneekin siitä. Tuntuu tuoreemmalta, saa uutta virtaa.

 

Mut jos se Juttu ihmisten väliltä puuttuu, niin oletuksia tuulettamalla ja asenteita ravistelemalla tuleekin entistä ilmiselvemmäksi se, et kaikki on vaan tottumusta ja kompromisseja.

[riikkamari]

Minä huomasin viime viikonloppuna ajattelin ettei meillä ole enää mitään yhteistä muuta kuin yhteinen lapsi. Minulla ei ole täällä sukulaisia eikä liioin ystäviä joiden kanssa voisin puhua. Miehen kanssa riidellään vaan toisen tekemisistä, sanomisista tai siitä mitä toinen on jättänyt tekemättä. (ja se ns. syypää oon yleensä minä joka yritän huolehtia tytöstä ja omasta opiskelusta)

 

Puhuin tänään parhaan ystäväni kanssa aiheesta ja olen viimeisten viikkojen aikana saanut vahvistusta omalta puoleltani että mitään muuta ratkaisua ei ole, kuin se että yhteiestä taloudesta tulee kaksi erillistaloutta. No pääsen ainakin tyttäreni kanssa pois täältä, en halua olla onneton ja kärsiä siitä ettei omat ja miehen ajatusmaailma kohtaa enää tuntuu julmalle huomata että ollaan ajauduttu erilleen toisistamme . No minulle itselle varmaa erosta ajattelu on helppoa kun olen itse nähnyt miten helppoa vanhemmilla on sen jälkeen kun eivät ole enää yhteistalous.

 

Olisin eilen halunnut jutella asioista oman äidin kanssa mutta anoppi oli paikalla niin aiheesta ei voitu puhua. Äidille voin omasta mielestäni puhua avoimesti siitä että enää se onnellinen perhe ei ole sellainen kuin valokuvassa. Äitini on kokenut monta eroa ja varmasti pystyy olemaan tukenani jos sille tuntuu.

 

Joka kerta kun lähdemme käymään minun sukulaisten luona mies on stressaantunut ja mököttää meno-ja paluumatkan ajan. Minä sentään yritän että olisin joka kerta jaksaa hymyillä vaikka sisimpääni sattuisi (jos olemme käymässä miehen sukulaisten luona).

 

Haluaisin että kesä toisi minulle ja tyttärelleni hyviä uutisia ja pääsisimme miehen kanssa sopuun tai saisimme tyttären kanssa oman paikan asua.

[Guest toinentulossa]

Kirjoitetaanpas tänne anonyyminä, kun on tuttujakin palstalaisia, enkä halua heidän tietoonsa parisuhteemme ongelmia.

Me olemme mieheni kanssa naimisissa. Lapsia on yksi, toinen tulossa. Yhdessä olemme olleet jo 7 vuotta. Vielä pari vuotta sitten, ennen esikoisen syntymää, mies oli sellainen kuin aviopuolison toivoisin olevan. Hän vietti kanssani aikaa, suunnitteli miten voisimme vapaa-aikaa yhdessä viettää, oli läsnä, oli hellä jne. Esikoista odottaessani huomasin ensimmäiset merkit "ahdistuksesta", tai miksi sitä nyt voisikaan sanoa. Hän ei enää halunnut viettää yhdessä aikaa, suunnitteli vain, milloin voisi kavereiden kanssa lähteä ryyppäämään, suuttui kun huomautin, että voisi hieman vähemmän käydä juhlimassa, kun lapsiki on tulossa, jos oli juhlimassa, ei tullut kotiin ennen aamu kuutta. Aloin jo olla huolissani, että joutuisinko tulevan lapsen yksin kasvattamaan. Käytös, onnekseni, rauhottui.

Tästä siis muutama vuosi aikaa. Nyt tilanne seuraavanlainen: toinen lapsi on siis tulossa. Mies ei tätä jostakin syystä sisäistä. On etäinen. Töiden jälkeen on todella vähän kotona. Yleensä kavereiden kanssa kalassa myöhään yölle. On huonolla tuulella väsymyksestä johtuen. Ei osoita hellyyttä. Ei suunnittele yhteisiä menemisiä. Ahdistuu, jos jonnekin pitää yhdessä mennä. On alkanut taas polttaa tupakkaa, vaikka keuhkot ovat sanoneet jo vastalauseensa (astma tullut). Osallistuu lapsen hoitoon, vain silloin kun jaksaa. Esim. viime yönä hermostui, kun lapsi itki pitkään. Sanoi sen olevan minun syytäni, kun en ollut muistanut ostaa suppoja tällaisia tilanteita varten. Listaa voisi vain jatkaa...

Olen itkenyt ja itkenyt. Ahdistaa niin mielettömästi. En vain jaksaisi tällaista. Miehelle olen yrittänyt sanoa, etten tätä menoa enää jaksa. Olen sanonut, ettei meillä ole parin vuoden päästä enää avioliittoa. Olen onneton. Miestä ei tunnu kiinnostavan. Lähtee vain aina pois. Kivuttomia supistuksia tulee aina stressin yllättäessä. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon niitä on viime aikoina tullut.

 

Nyt kaivataan vertaistukea.

[pipa]

Kuulostaa aika huonolta. Toisaalta ymmärsin, että mies on ollut raskauksien aikana etäinen ja ärtynyt? Jos raskaus aiheuttaa tälläistä käyttäytymistä miehessä niin voisin uskoa, että ehkä et ole itsekkään mahdollisesti ihan oma itsesi raskauden aikana?

Itse olin kamala hormoonihirviö raskauksien aikana ja tunteet olivat jatkuvasti pinnassa. Suutuin miehelle helposti ja oltiin sitten monesti nokat vastakkain. Jos toisaalta homma jatkuu samallaisena raskauden jälkeenkin niin alkaisin asiasta ihan huolestua.

 

Mä itse nimittäin osittain kykenen samaistumaan mieheesi. En jaksa juurikaan enää olla mieheni kanssa ja ahdistun jos yritetään tehdä jotain yhdessä koko perheen voimin. Yleensä ollaan vaan toisillemme kiukkusia ja auta armias jos mennään kauppaan yhdessä niin sitten koko hommasta ei vaan tule mitään. Olen itse kyllä monesti ehdottanut eroa miehelle mutta mies ei halua ja toisaalta olen epävarma itsekkin. On kausia kun olen todella tyytyväinen ja onnellinen, että mieheni on sellainen juuri kun on mutta useimmiten hän ärsyttää mua olemassa olollaan. Ollaan paljon asioista juteltu mutta koska mikään ei loppujen lopuksi ole muuttunut niin uskon, että joku päivä vaan räjähdän ja lähden pois.

 

Mutta älä nyt vaan pelästy minun tekstistäni omasta suhteetestani. Miehesi saattaa olla stressaantunut raskaudesta ja siitä miten ehkä mahdollisesti tulette pärjäämään ja sen takia jo voi helposti tuntua, että mies on etäinen ja jatkuvasti ärtynyt. Ulos lähtö kavereiden kanssa voi auttaa hieman siinä, että saa vapaata omista ajatuksista yms. Pieni vauva-aikakin on niin stressaava aikaa, että monet jo sen takia meinaa erota. Jos vaan jaksatte ja pystytte jotenkin saada juteltua asioista kunnolla niin moni asia voi avautua ja ymmärtää toista paremmin.Jos mies on huono puhumaan niin pyydä vaikka kirjoittamaan paperilleen omista tunteistaan.

 

Pienten lasten vanhempina asiat menee lähinnä lasten ehdoilla ja hyvin hoidettu suhde voi kestää sen ilman eroa mutta paremmissakin suhteissa niitä rakoiluja ilmaantuu ja ne on saatava hoidettua nopeasti ennen kuin koko perusta murenee täysin. Sitten toivottavasti, kun lapset on jo molemmat omatoimisia ja ei enää niin kovin pieniä niin alkaa jo arkikin rullaantua omalla painolla ja lapsiarki alkaa olla normaalia ja ei niin kovin stressaavaa.

 

Omia sekavia ajatuksia suhteesta. Mutta jos ei muu auta niin parisuhdeterapeutti voisi osata auttaa parhaiten.