Guest O_o

Vaikeat äitisuhteet

84 posts in this topic

Mä tulen tänne nyt myös nimimerkillä, koska mulla on jo tämän ketjun lukemisesta huono omatunto. Myös mulla jokin alitajunnan sensori sanoo, ettei äidistä saa julkisesti sanoa muuta kuin hyvää teini-iän jälkeen.

 

Mä en tiedä olenko enemmän surullinen vai ahdistunut äitisuhteestani. Mun äiti on ihan tavallinen äiti, mulla oli onnellinen lapsuus (eli en muista mitään traumoja lapsuudesta), eikä ulkopuolisen silmään näytä varmastikaan siltä, että mun ja äidin suhteessa olisi mitään vikaa. Mun äiti osaa olla ihan tosi kiva ja iloinen, mutta myös vastapainona ihan kauhea, loukkaava, hirviömäinen marttyyri.

 

Kaikkein kamalinta koko tilanteessa on varmaan se, että äidin käytös muuttuu mielialojen mukaan ääripäästä toiseen, eikä koskaan osaa ennalta arvata, millainen päivä (tai hetki) nyt sattuu olemaan. Hyvänä hetkenä kaikki on normaalisti, mutta jos äitiä väsyttää tai ärsyttää tai on muuten vaan asiat huonosti, pitää kaikilla muilla olla myös huonosti. Tai mielellään vielä huonommin. Tästä pidetään huolta haastamalla riitaa, tökkimällä herkkiin kohtiin sanallisesti, valittelemalla ja voivottelemalla ja säälimällä itseään, tekeytymällä marttyyriksi ("kun kukaan ei koskaan tee mitään eikä välitä mistään vaikka kaikkeni olen teille antanut"), nalkuttamalla, syyllistämällä ja ihan puhtaasti ilkeilemällä toisille. Äiti muistaa asioita tahallaan väärin, vääntelee asioita, laukoo loukkausmielessä julki aiemmin hänelle kerrottuja henkilökohtaisia asioita, mollaa meitä lapsiaan tai isääni, tai itkee marttyyrinä sitä, kuinka hänen elämänsä on mennyt hukkaan. Hänessä itsessään ei ole koskaan mitään vikaa.

 

Mä itse tiedän etten voi voittaa, jos lähden äidin kanssa riitaan mukaan, joten yleisimmin pysyn hiljaa ja annan äidin riidellä yksinään. Loukkaukset ja pahat sanat silti sattuu, vaikka en niitä kommentoikaan. Mä en ole oikeastaan teini-iän jälkeen kertonut mitään henkilökohtaisia asioitani äidille kuin muutaman kerran, koska en kestä sitä, että ne vedetään myöhemmin vähättelevään tai loukkaavaan sävyyn esiin riidan yhteydessä. Mua surettaa, etten voi luottaa äitiin tässä mielessä, koska totta kai haluaisin että meillä olisi läheiset välit. Mä ahdistun aina, kun mun pitää olla äitiin yhteydessä esim. puhelimella, kun koskaan ei tiedä, mitä siitä tulee. Voi mennä hyvin, tai puhelu voi päättyä itkun nieleskelyyn. Ja kaikki joulut ja muut pyhät, jolloin yleensä sukuloidaan, on ihan henkistä helvettiä. Siinä stressissä on varmaa, että äiti jossain vaiheessa "kilahtaa" enkä yksinkertaisesti kestä sitä varomista ja itse riitelyä ja sättimistä, ja olen jo etukäteen kireänä kuin viulunkieli räjähdystä odotellessa. Mies on huomannut miten mun koko persoonallisuus muuttuu äidin käytöksen myötä, ja on yrittänyt auttaa eri tavoin.

 

Jos mulla olisi takana onneton lapsuus, väkivaltaa, alkoholismia tai jos äiti käyttäytyisi koko ajan kuten kaameimmillaan, olisi helppo pistää välit poikki ja sanoa heippa. Mun äiti osaa kuitenkin olla myös tosi mukava, kun sillä on itsellä kaikki hyvin, ja on kyllä auttanutkin mua monessa asiassa. Silti on henkisesti aika rankkaa pysyä koko ajan kartalla toisen tunteista jotka liikkuu kuin tuuliviiri, ja ottaa niskaansa koko jätesäiliöllinen sontaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en tiedä olenko enemmän surullinen vai ahdistunut äitisuhteestani. Mun äiti on ihan tavallinen äiti, mulla oli onnellinen lapsuus (eli en muista mitään traumoja lapsuudesta), eikä ulkopuolisen silmään näytä varmastikaan siltä, että mun ja äidin suhteessa olisi mitään vikaa. Mun äiti osaa olla ihan tosi kiva ja iloinen, mutta myös vastapainona ihan kauhea, loukkaava, hirviömäinen marttyyri.

--

Tästä pidetään huolta haastamalla riitaa, tökkimällä herkkiin kohtiin sanallisesti, valittelemalla ja voivottelemalla ja säälimällä itseään, tekeytymällä marttyyriksi ("kun kukaan ei koskaan tee mitään eikä välitä mistään vaikka kaikkeni olen teille antanut"), nalkuttamalla, syyllistämällä ja ihan puhtaasti ilkeilemällä toisille. Äiti muistaa asioita tahallaan väärin, vääntelee asioita, laukoo loukkausmielessä julki aiemmin hänelle kerrottuja henkilökohtaisia asioita, mollaa meitä lapsiaan tai isääni, tai itkee marttyyrinä sitä, kuinka hänen elämänsä on mennyt hukkaan. Hänessä itsessään ei ole koskaan mitään vikaa.

 

Loukkaukset ja pahat sanat silti sattuu, vaikka en niitä kommentoikaan.

--

Voi mennä hyvin, tai puhelu voi päättyä itkun nieleskelyyn. Ja kaikki joulut ja muut pyhät, jolloin yleensä sukuloidaan, on ihan henkistä helvettiä. Siinä stressissä on varmaa, että äiti jossain vaiheessa "kilahtaa" enkä yksinkertaisesti kestä sitä varomista ja itse riitelyä ja sättimistä, ja olen jo etukäteen kireänä kuin viulunkieli räjähdystä odotellessa. Mies on huomannut miten mun koko persoonallisuus muuttuu äidin käytöksen myötä, ja on yrittänyt auttaa eri tavoin.

 

Jos mulla olisi takana onneton lapsuus, väkivaltaa, alkoholismia tai jos äiti käyttäytyisi koko ajan kuten kaameimmillaan, olisi helppo pistää välit poikki ja sanoa heippa. Mun äiti osaa kuitenkin olla myös tosi mukava, kun sillä on itsellä kaikki hyvin, ja on kyllä auttanutkin mua monessa asiassa. Silti on henkisesti aika rankkaa pysyä koko ajan kartalla toisen tunteista jotka liikkuu kuin tuuliviiri, ja ottaa niskaansa koko jätesäiliöllinen sontaa.

 

Mun piti ihan tarkistaa että en ole itse kirjoittanut, niin oli mun äitiä tässä kuvattu, varsinkin tummat ja alleviivatut kohdat.

 

Jos haluat, niin pistä yksäriä koska musta olisi tosi kiva puhua jonkun kanssa joka tietää millaista tää on!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä tulen tänne nyt myös nimimerkillä, koska mulla on jo tämän ketjun lukemisesta huono omatunto. Myös mulla jokin alitajunnan sensori sanoo, ettei äidistä saa julkisesti sanoa muuta kuin hyvää teini-iän jälkeen.

 

Mä en tiedä olenko enemmän surullinen vai ahdistunut äitisuhteestani. Mun äiti on ihan tavallinen äiti, mulla oli onnellinen lapsuus (eli en muista mitään traumoja lapsuudesta), eikä ulkopuolisen silmään näytä varmastikaan siltä, että mun ja äidin suhteessa olisi mitään vikaa. Mun äiti osaa olla ihan tosi kiva ja iloinen, mutta myös vastapainona ihan kauhea, loukkaava, hirviömäinen marttyyri.

 

Kaikkein kamalinta koko tilanteessa on varmaan se, että äidin käytös muuttuu mielialojen mukaan ääripäästä toiseen, eikä koskaan osaa ennalta arvata, millainen päivä (tai hetki) nyt sattuu olemaan. Hyvänä hetkenä kaikki on normaalisti, mutta jos äitiä väsyttää tai ärsyttää tai on muuten vaan asiat huonosti, pitää kaikilla muilla olla myös huonosti. Tai mielellään vielä huonommin. Tästä pidetään huolta haastamalla riitaa, tökkimällä herkkiin kohtiin sanallisesti, valittelemalla ja voivottelemalla ja säälimällä itseään, tekeytymällä marttyyriksi ("kun kukaan ei koskaan tee mitään eikä välitä mistään vaikka kaikkeni olen teille antanut"), nalkuttamalla, syyllistämällä ja ihan puhtaasti ilkeilemällä toisille. Äiti muistaa asioita tahallaan väärin, vääntelee asioita, laukoo loukkausmielessä julki aiemmin hänelle kerrottuja henkilökohtaisia asioita, mollaa meitä lapsiaan tai isääni, tai itkee marttyyrinä sitä, kuinka hänen elämänsä on mennyt hukkaan. Hänessä itsessään ei ole koskaan mitään vikaa.

 

Mä itse tiedän etten voi voittaa, jos lähden äidin kanssa riitaan mukaan, joten yleisimmin pysyn hiljaa ja annan äidin riidellä yksinään. Loukkaukset ja pahat sanat silti sattuu, vaikka en niitä kommentoikaan. Mä en ole oikeastaan teini-iän jälkeen kertonut mitään henkilökohtaisia asioitani äidille kuin muutaman kerran, koska en kestä sitä, että ne vedetään myöhemmin vähättelevään tai loukkaavaan sävyyn esiin riidan yhteydessä. Mua surettaa, etten voi luottaa äitiin tässä mielessä, koska totta kai haluaisin että meillä olisi läheiset välit. Mä ahdistun aina, kun mun pitää olla äitiin yhteydessä esim. puhelimella, kun koskaan ei tiedä, mitä siitä tulee. Voi mennä hyvin, tai puhelu voi päättyä itkun nieleskelyyn. Ja kaikki joulut ja muut pyhät, jolloin yleensä sukuloidaan, on ihan henkistä helvettiä. Siinä stressissä on varmaa, että äiti jossain vaiheessa "kilahtaa" enkä yksinkertaisesti kestä sitä varomista ja itse riitelyä ja sättimistä, ja olen jo etukäteen kireänä kuin viulunkieli räjähdystä odotellessa. Mies on huomannut miten mun koko persoonallisuus muuttuu äidin käytöksen myötä, ja on yrittänyt auttaa eri tavoin.

 

Jos mulla olisi takana onneton lapsuus, väkivaltaa, alkoholismia tai jos äiti käyttäytyisi koko ajan kuten kaameimmillaan, olisi helppo pistää välit poikki ja sanoa heippa. Mun äiti osaa kuitenkin olla myös tosi mukava, kun sillä on itsellä kaikki hyvin, ja on kyllä auttanutkin mua monessa asiassa. Silti on henkisesti aika rankkaa pysyä koko ajan kartalla toisen tunteista jotka liikkuu kuin tuuliviiri, ja ottaa niskaansa koko jätesäiliöllinen sontaa.

 

 

Näin. Juuri näin.

Palaan ehkä tähän ketjuun vielä, nyt mun pitää vielä ehkä itkeä hetki siitä helpotuksesta että näitä äitejä on muillakin kuin mulla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen aina silloin tällöin silmäillyt tätä ketjua, ja sitten tuota toista ketjua "Äidiksi ilman äitiä". Pitäisi olla vielä sellainen välimallin ketju tyyliin minulla on äiti, mutta häntä ei silti ole olemassa. Äitini on kuitenkin elossa, joten en kuulu tuohon toiseen ketjuun vaan tähän.

 

 

Jos aloittaisin vain siitä, etten muista äitini koskaan kehuneen minua. Ellei kehuksi sitten lasketa sellaisia kommentteja kuin: Ai sinä olet leiponut pullaa? Ihan hyvää, mutta mä en olisi viitsinyt. Tai: kylläpä sinulla on taas tavarat järjestyksessä, mikä neurootikko sä olet? Asuin avoliitossa ensimmäisen poikaystävän kanssa ja vapaapäivänä ripustin pyykkejä parvekkeella kuivumaan. Äiti sanoo: Kyllä sä sitten viitsit pestä miesten likaisia kalsareita, minä en tuohon ryhdy enää koskaan. Niin kuin parisuhteessa olo tarkoittaisi samaa kuin miehen orjana olo. Tätä ajatusta äidistäni en käsitä, sillä ollessaan naimisissa isäni kanssa, hän ei todellakaan ollut mikään kodinhengetär. Hän oli töissä apuhoitajana sairaalan ensi-avussa, eli kolmivuorotyössä. Jos hän ei ollut töissä, hän oli aerodikkaamassa tai lenkillä.

 

Jos hän siivosi, siivoaminen oli kova suoritus ja aina piti korostaa, joka kerta, että minun huoneeni on sellainen sikolätti että se siivotaan viimeiseksi. (En muuten ymmärrä, miksei minua vaadittu siivoamaan omaa huonetta, vaan minut pistettiin pihalle leikkimään viikkosiivouksen ajaksi?) Ruokaa äiti teki harvoin, leipoi vielä harvemmin. Pyykkiä hän kai pesi, kun sitä kuitenkin oli kaapissa puhtaana. Tai ehkä se oli isä, joka sen teki. En muista :girl_to_take_umbrage2:

 

Sitäkään en muista, koska tissuttelu alkoi mutta muistan kyllä äidin lomat - ne oli yhtä krapulaa kun piti päivälläkn olla hiljaa, kun äiti vain nukkui.

 

Selvinpäin tai ei, hän vertasi minua aina sisarensa lapseen, joka on minua pari vuotta vanhempi tyttö. Hän osasi niin hyvin, pärjäsi niin hyvin... Miksi sinä et voi olla niin kuin "Taina"? Taina on kiltti. Sinä olet niin kamala, ettei kukaan koskaan halua kanssasi naimisiin! Sama jatkui vuodesta toiseen. Koulutuloksistani hän ei silti välittänyt, harrastukseen hän ei vienyt minua koskaan. Kun hän oli töissä, isä vei minua pulkkamäkeen, sukulaisilleen, leikkipuistoihin, talleille. Kun isä oli ostanut minulle jonkun lelun, äiti nälvi että olen isän pikkutyttö. Miten sellaisesta voi nälviä omaa lastaan? Isäsi ostaa sinulle kaikkea, minä en olisi tuollaista hankkinut. Kamalaa krääsää.

 

Sitten tapahtui kaikenlaista, juominen paheni, tuli riitoja ja pettäminen minun kaverini vanhemman kanssa! Siis isä petti. Tästä äitini syytti minua. Minä olin juoninut kaiken. (Tämän ajatteleminenkin ahdistaa edelleen niin, etten tahdo muistella sitä). Tuli avioero ja äiti vapaaehtoisesti luovutti isälle huoltajuuden. Hänet määrättiin maksamaan elatusmaksuja, mutta hän ei koskaan niitä maksanut. Äiti muutti pois, ja vei kaikki huonekalut mukanaan paitsi ne, mitä oli minun huoneessani. Isä joutui hankkimaan kaiken uudestaan, mutta ei kai jaksanut enää tapella.

 

Sitten elämäni jatkui äidin sättiessä minua puhelimitse. Tai kännissä ollessani määrätyillä viikonlopuilla hänen luonaan. Kamalinta kai on, että hän osaa olla todella mukava ja tulee ihmisten kanssa toimeen. Hän piilottaa ivansa niin, että vain minä osaan nähdä ja kuulla sen. Hän tykkää lyödä vyön alle hetkinä, jolloin eniten kaipaa tukea. Esimerkiksi ero siitä ensimmäisestä poikaystävästä ja muutto ensimmäistä kertaa yksin asumaan. Pari vuotta sinkkuelämää, yksi oikein iso sydänsuru ja mitä äitini sanoo minulle silloin? Mikset sinä voi olla kuin muut? Sun kaverit perustaa perheitä ja saa lapsia ja niillä on hyvät työpaikat ja sinä vain junnaat paikoillaan!

 

:girl_to_take_umbrage2:

 

Olisi niin monta muutakin esimerkkiä, mutten tänään jaksa enempää. Lisään kuitenkin ylläolevaan listaan aina vain pahentuneet kännijutut, joissa on toivotto minulle kuolemaa ja uhattu henkeäni niin, että jouduin soittamaan poliisille. Minut on huoriteltu ja sanottu, että olen hänen elämänsä virhe. Arvatkaa, mikä on kaikkein pahinta? Hän on minun adoptioäitini. Arvata saattaa, ettemme ole missään tekemisissä keskenämme enää. Hän on nähnyt poikani alle kymmenen kertaa, tyttäreni syntymästä hän ei ehkä edes tiedä. Viimeksi hän antoi merkin elossaolostaan soittamalla minulle äitienpäiväaamuna kello kahdeksan. En vastannu, enkä usko että vastaan enää koskaan.

 

 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaikille, joille tämä aihe on läheinen, ensinnäkin, voimia...

 

Itse tiedän enemmän kuin hyvin, mitä tarkoitatte... Uskoisin löytyvän avartavaa luettavaa aiheesta Alice Millerin kirjasta "Lahjakkaan lapsen tragedia" tai uudemmasta painoksesta, "lahjakkaan lapsen draama". Voin suositella lämpimästi, kirjan luettua alkaa nähdä vielä syvällisemmin manipuloivan marttyyriäidin käyttäytymisen koko kirjossaan, ja sen sabotoivan vaikutuksen lapsen luonnolliseen kehitykseen, mahdottomuuden kokea omat tunteet aitoina, ja ymmärtää niitä, mikä johtaa lapsen todellisen itsen kadottamiseen... Aikuisina nämä manipuloidut ja syyllistetyt ja "kilteiksi pakotetut" lapset ovat enemmän tai vähemmän hukassa oman elämänsä ja itsensä kanssa, tietämättä välttämättä edes miksi, koska ovat joutuneet torjumaan sietämättömän totuuden tietoisuudestaan, selvitäkseen ja pitääkseen "aidosti ja pyyteettömästi rakastavan äidin" illuusion hengissä... Onnea matkaan kaikille teille (meille), lapsuudesta juontuvista, alitajuntaan painuneista traumoista ja emotionaalisista kahleista vapautumiseen...

..ja oman elämän ottamiseen OMIIN käsiin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vastailen itsekkin nyt ilman nicciä. Olen melko uusi palstalla enkä välttämättä halua että minut tunnistetaan. No, itse asiaan.

Minulla on ehkä hieman eri tyyppinen asia, mutta liittyy ketjuun jollakin tavalla.

Oma äitini hallitsee myös syyllistämisen taidon, mutta nyt olen huomannut myös mustasukkaisuutta.

(Odotan ns. toista lastani, ensimmäinen keskeytettiin monta vuotta sitten, ollessani 19v.) silloisessa tilanteessa äitini oli "päällepäsmärinä" enkä ehtinyt edes kunnolla miettiä olisinko jopa halunnut pitää lapsen kun jo huomasin että kohti aborttia kävelin.

Nyt tilanne täysin eri. Minä ja mieheni haluamme tämän lapsen, mutta äitini mustasukkaisuus on outoa.

Kun kerroin tulevasta ensimmäisestä neuvolakäynnistä, äitini vaan tuhahti puhelimessa ja oli poissaoleva.

Muutenkin äitini osoittanut käytöksellään, että häntä "huvittaa" raskauteni. Aivan kuin haluisi minun alkavan taas miettiä keskeytystä.

Oletteko omalla kohdalla kohdanneet tämänkaltaista mustasukkaisuutta?

Ehkä oman hyvinvointini kannalta olisi hyvä ottaa välimatkaa äitiini.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En nyt jaksa kirjoittaa pidemmästi, mutta pakko päästä johonkin purkamaan tämä kauhea olo. Olen äitini esikoinen, kuudesta lapsesta vanhin, ja mun suhde äitiin on aina ollut vaikea. Varmasti äiti välittää minusta, mutta jotain sellaistakin minussa on, etten ikinä ole tarpeeksi hyvä ja kelpaa.

 

Mun elämä ei ole viime vuosina mitenkään helpoimmasta päästä ollut (lasten isä on hyvin vaikea persoona), ja kyllä äiti on mua jonkin verran auttanut, ja rakastaa ihan valtavasti mun lapsia. Kuitenkin äiti kokee voivansa sanella, mitä mun pitää tehdä ja miten mun pitää elää. Nyt, kun siis olen raskaana, äiti vetäisi kyllä pohjat. Tausta on siis se, että mulla on kolme lasta avioliitosta. Se suhde kesti noin kahdeksan vuotta. Nyt olen seurustellut 1,5 vuotta, toista kertaa elämässäni siis, ja tulin kaikkia todennäköisyyksiä vastaan vahingossa raskaaksi. Mun oli erinäisistä syistä pakko kertoa asiasta äitille jo nyt, vaikka jollain tasolla olen edelleen ehkä vähän epävarma, mitä tämän raskauden kanssa tekisin. Äiti vain huusi mulle puhelimessa, että mun pitää keskeyttää tämä raskaus, ja miten minä en voi hankkia isätöntä lasta, kun mulla on jo kolme lasta toisen miehen kanssa. Itkin puhelimessa, että asia ei nyt kuitenkaan ihan niin helppo ole. Sitten äiti sanoi, ettei kyllä aio sellaiselle lapselle mummiksi alkaa. Kun puhe jatkui vielä mun haukkumisella, suljin puhelimen, kun en enää halunnut kuunnella. Minusta tuntuu tällä hetkellä siltä, kuin olisin tahallani hankaloittanut äitin elämää tulemalla vahingossa raskaaksi. Herranen aika, asiahan on niin, että jos jotain äitin pitäis tukea mua, koska mulle on käynyt näin, eikä niin, että äiti syyllistää ja haukkuu mua. En tiedä, miten tästä eteenpäin. Olen jo niin monta kertaa aiemmin päättänyt, että nyt loppuu yhteydenpito ainakin niin pitkäksi aikaa, kun äiti alkaa kohdella mua paremmin, mutta äiti on niin hankala ihminen, että se on hyvin vaikea toteuttaa. Mä en vaan jaksa, olen aikuinen ja osaan ihan itse päättää asioistani. Pakko kai vaan tällä kertaa oikeasti olla vastaamatta puhelimeen ja antaa äitin olla. Sehän on sitten toki minun pahuuttani taas, ja äitiparka on niin kaltoinkohdeltu. En nyt vaan oikeasti jaksa aikuisen ihmisen kiukuttelua tilanteessa, jossa mulla on oikeasti isoja asioita päätettävänä. :girl_cry:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi äiti. Voiko paremmin sanoa?

 

Meillä meni sukset ristiin vanhempien eron myötä. Äiti alkoi juomaan ja lopulta muutin kahdestaan asumaan piirun alle 12 vuotiaan siskoni kanssa. Itse olin 19. Äiti juo edelleen ja matkalla sattuneiden asioiden takia välit on solmussa. Kyllä välillä saatan soittaa ja jopa vastata. Olen yrittänyt monesti rakentaa välejä uudestaa, mutta se on kovin vaikeaa kun äiti syyttää minua kaikesta ja muistaa alkoholistin tavalla kaikki asiat väärinpäin. Nyt olenkin asioista käynyt puhumassa neuvolan kautta psykologilla jottei nämä rasittaisi yhtään enempää raskautta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun äiti on todella kova arvostelemaan ja neuvomaan. Jos asiat ei mene kuten hän haluaa, niin alkaa mököttämään ja pitämään mykkäkoulua. Oli esim viime viikon vastaamatta mun yhteydenottoihin aivan typerän asian takia ja sitten viikon päästä tekstas vaan, että häntä ahdistaa. En sitten tässä viimesilläni jaksanut lähteä avautumaan miten ottaa sen käytön päähän, kun ei siitä ole apua. Ei se tajua. Alottaa vain uusiksi mykkäkoulunsa ja valittaa äidilleen miten mä olen niin ilkeä. Joo! Oikeasti!! Soitin sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja nyt tää pari päivää pidetty yhteyttä normaaliin tapaan. Sekin ahdistaa, kun joka päivä pidettävä yhteyttä sen mielestä. Oman äitinsäkkin kanssa puhuu päivittäin tunnin-kaks ja pyrkii kai samaan mun kanssa. Joku sen pakkomielee hyvän suhteen mittana lätistä turhan päivästä puhelimessa päivittäin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en ole aiemmin uskaltanut lukeakaan tätä ketjua, mutta nyt avasin.

 

Etsin vasta nimiä ongelmille. Ei alkoholia, ei väkivaltaa, ei muutenkaan ongelmia lapsuudessa, mutta jokin on silti pielessä. Ehkä se on vaan luonteiden erilaisuutta, tai sittenkin jotain muuta.

 

Ei haukkumista eikä vähättelyä, mutta:

"Sä oot niin outo, kun sä annat positiivista palautetta toisille."

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pitkien pohdiskelujen jälkeen huomaan kyllä niin kuuluvani tänne.

 

On sen verran arka paikka itselle, että tilitänkin joskus toiste tilannettani, nyt ei vaan pysty.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Täällä samat fiilikset, olisi niin paljon kerrottavaa, mutta kaiken avaaminen kerta kerran jälkeen on niin väsyttävää. Väsymys onkin viime aikoina ollut se päällimmäinen tunne, jotenkin on voimat vaan niin loppu, kun joutuu aina selvittelemään muiden ja eriyisesti äidin asioita. Edes monen tuhannen kilometrin välimatka ei loppujen lopuksi ole tuonut tähän apua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos tästä ketjusta. Voisin kirjoittaa romaanin aiheesta, mutta tarvitsen siihen enemmän aikaa ja paremman hetken. Viime aikoina mulle on tullut valtava tarve käsitellä tätä aihetta. Samasta syystä kuin jollain muullakin; ollakseni omille lapsilleni parempi äiti vaikkei minulla tytärtä olekaan (ehkä pari miniää joskus tulevaisuudessa ;) ). Lisäksi hakusessa on parempi olo itseni kanssa ja koen että osa ongelmistani juontaa juurensa lapsuudesta, äiti-tytär-suhteestani. :girl_sigh: Olen jo lukenut muutaman kirjan ja nappasin täältä lisää kirjavinkkejä, kiitos niistä!!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun pahin pelkoni on olla samanlainen äiti mun lapsille - etenkin tytölle - kuin mun äiti on ollut mulle.

 

Tässä on yksi syy miksi olin helpottunut kun sain kaksi poikaa. Järkyttävää että äidin ja minun suhteella oli tällainenkin vaikutus ajatusmaailmaani... :girl_impossible:

Edited by Ninja

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos tästä ketjusta. Pitääkin käydä kirjastossa katsomassa josko noita kirjoja löytyisi. Kirjoitin päikkyyn pari päivää sitten aiheesta, en viitsi tänne yleiselle puolelle ihan niin tarkkaan kirjoittaa. Lyhyesti sanottuna alkoholi, jatkuva mollaaminen ja varpaillaan oleminen vie voimat. Nyt yritän pitää pitkän tauon koko äidistä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Törmäsin sattumalta tähän viestiketjuun ja täytyy sanoa että suurin osa viesteistä oli aivan kuin omasta elämästäni. Kiitokset siitä, tuntuu siltä että sain niistä voimia.

 

Viimeksi kuin äitini taas speksasi asioita (tällä kertaa tekstarilla koska puhelimessa olen sanonut suorat sanat etten halua neuvoja tai puutumisia elämääni) tuntui taas siltä että hän vetäisi marttyyrivaihteen päälle. Nyt olen 4 kk tyttären äiti ja toivon kovasti, etten siirrä samoja opittuja kaavoja hänelle eteenpäin. Onneksi olen tämän kuitenkin tajunnut ja yritän työstää niitä parhaani mukaan.

 

Tsemiä meille kaikille ja mukavaa kesää!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oon tätä ketjua aina välillä lueskellut ja nyt on itsekin pakko pari riviä kirjoittaa. Huojentavaa tietää, että muillakin on hankalia äitejä enkä se olekaan minä, joka tässä on hankala.

 

Mulle on kestänyt aika kauan myöntää, että mun äitisuhteeni ei ole kunnossa. Lapsuudessa ei ole koskaan ollut mitään niin räikeää, mikä selittäisi oman pahoinvointini, joten olen aina laittanut kaiken omaksi syykseni. En tälläkään hetkellä syytä äitiäni, mutta ymmärrän, miten hän on vaikuttanut - ja vaikuttaa edelleen - mun henkiseen hyvinvointiin. Eniten multa vie voimia se, että äiti vetää aina marttyyrin roolin esiin eikä koskaan oikeasti kuuntele, ymmärrä tai auta. Sanoo kyllä, miten ymmärtää, mutta oikeasti välttelee viimeiseen asti tilanteisiin tarttumista tai vastuun kantamista. Aina sillä itsellä on pahempi olla ja minä vain lisään sitä pahaa oloa. Olen pienestä asti opetettu olemaan se kiltti tyttö, jolla ei saa olla paha olla. Kaikki kielteiset tunteet on tukahdutettu ja niitä on hävetty. Mulle on mieluummin suututtu ja viety syrjään yksin rauhoittumaan kuin otettu syliin ja kysytty, mikä on hätänä. Itkua vastaan on pitänyt taistella, kun se on huonon ihmisen merkki.

 

Viime vuosina olen tehnyt kovasti töitä, että pystyisin säilyttämään äitiini asialliset, ihan lämpimätkin välit, mutta etten itse tulisi jatkuvasti tallotuksi ja ohitetuksi. Valitettavasti tilanne on nyt kuitenkin mennyt huonompaan suuntaan, kun muutimme lapsuudenkotiini ja näen äitiäni useita kertoja viikossa. Ei se sinänsä haittaa, mutta näkeminen tapahtuu aina äidin ehdoilla eikä hän aina ymmärrä kunnioittaa meidän kotirauhaamme. Saattaa siis tupsahtaa yhtäkkiä sisälle ja ihmettelee sitten, jos minä en olekaan hyvällä tuulella. Eilen sitten asiat kärjistyivät, kun soittelin ja kysyin, tulevatko käymään meillä kylässä. Homma jäi sille puheelle, että äiti soittelee, jos ovat tulossa. Ymmärsin kuitenkin, että todennäköisempää on, etteivät tule. Mulla kuitenkin oli tosi paha mieli koko päivän ihan muistakin syistä tämän puhelun jälkeen, itkeskelin enkä tosiaankaan olisi enää jaksanut nähdä ketään sille päivälle, joten suljin puhelimenkin. Illalla äiti tuli kuitenkin käymään ja veti herneen nenään, kun minä sanoin, etten jaksa nyt ketään eikä tähän aikaan enää muutenkaan sovi tulla, kun aloittelin jo lasten iltapuuhia - juhannuksesta viis. Olin äidille ehkä hieman tyly ja laitoin myöhemmin viestin, jossa pahoittelin, jos pilasin heidän juhannuksensa ja selitin, ettei paha mieleni johtunut heistä - niin kuin ei suurelta osin johtunutkaan. Äidiltä tuli vain viesti, että "anteeksi, että olen äitisi". Just.

 

Toisaalta mua naurattaa äidin epäkypsä käytös, mutta toisaalta se myös satuttaa. Tuon viestinhän voi ymmärtää niinkin, että äiti haluaa irtisanoutua koko vanhemmuudesta eli jälleen kerran minä olen huono tytär enkä hänelle kelpaa. Äiti tietenkin ajattelee, ettei hän kelpaa minulle äidiksi, mutta oikeasti: miten tuo tilanne olisi pitänyt muutoin hoitaa ja kai minullakin on oikeus päättää, kuka meille tulee ja mihin aikaan?! Kai minullakin on oikeus valmistautua vieraiden tuloon eikä kaiken varalta odotella, josko sattuisivat ilmestymään paikalle. Tiedän, etteivät äitini ja muu lapsuudenperheeni odota mitään juhlapöytää, kun sen verran tuttuja ollaan, mutta mulle olisi tärkeää saada kestittää vieraita jotenkin ja valmistautua heidän tuloonsa. Koska äiti tosiaan vie voimavarojani, haluan etukäteen tietää, milloin hän on tulossa, jotta ehdin psyykata itseäni.

 

En vastannut äidin viestiin enää mitään enkä aiokaan ottaa yhteyttä ennen kuin sieltä kuuluu jotain, ellei tässä ilmene jotain niin akuuttia, että pitäisi olla yhteydessä. En ole äidille vihainen, mutta en vain jaksa häntä! Haluan ottaa kunnon hajuraon, levätä ja olla rauhassa. En halua olla se, joka matelee ja anelee äidin edessä, että saisi hyväksyntää.

 

Olen muutenkin pettynyt äitiini, koska häneltä on niin vaikea saada apua. Näennäisesti hän on aina valmis auttamaan ja puhuu siihen suuntaan, mutta käytännössä apu ei ole koskaan täydestä sydämestä annettu. Surettaa, ettei meillä ole oikein lapsillemmekaan ketään lapsenvahtia, kun äiti suostuu kyllä tulemaan, mutta aina pitkin hampain. Ja sitten kuitenkin selittää, miten ihana lastenlasten kanssa on olla. Paskanmarjat. Samalla tavalla ne lastenlapset on statussymboleita kuin omatkin lapset: on hienoa, kun niitä on monta, mutta henkisesti lapset jätetään ihan heitteille.

 

Pahimpina hetkinä pelkään, että minusta tulee samanlainen kuin äitini, koska joissakin tilanteissa käyttäydyn välttelevästi lapsiani kohtaan. Onneksi mies kuitenkin jaksaa tukea, etten minä ole äitini ja mielessäni toistelen terapeuttinikin sanoja, että äiti ja minä olemme kaksi erillistä ihmistä. Toivon, että tämä erillisyys säilyisi eikä suhde taas pikkuhiljaa lipuisi siihen, että äiti tulee ja imee minusta kaiken, mutta mitään en itse saa tilalle.

 

Kiitos, että sain avautua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nadda, olisin voinut kirjoittaa tuon saman tekstin. Paitsi ettei äiti käy meillä koskaan, vaan aina vaatii että me käydään siellä koska meille on niin pitkä matka (15km.. oikeasti ei tule iltaisin, koska meillä ei voi juoda siideriä. Ei tule meille koskaan syömään, koska meillä ei voi juoda viiniä). Juuri tuo, että aina se olen minä jonka takia äidillä on paha mieli. Äiti ei ole koskaan väärässä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lukaiskaapa joskus tänä vuonna ilmestynyt kirja Vahinkolapsi ( kirjoittanut Arja Lehto ). Kyllä tähän maahan monenlaisia "äitejä" mahtuu, ei voi muuta sanoa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Huaah. Nyt alkaa taas olla elin otsassa, kun äiti on alkanut nokkimaan imetyksestä... En tiedä, tekeekö se sen tarkoituksella, mutta mulle ainakin tulee paha mieli sen sanomisista. Tässä on siis ollut tilanteita, kun ollaan tarvittu lastenvahtia (ei välttämättä äitiäni) ja olen sitten ääneen pohtinut aikatauluja juuri noitten imetysten suhteen. Äidin mielipide on ollut, että eihän se edes tissiä tarvitse tai muista, kun en ole siinä. :dash2: Vaikka ei muistaisikaan, niin kyllä sitä vaan 8-kuista kuuluu imettää, kun ei kerran korvikkeitakaan juo! <_< Eikä imettäminen ole minulle ollenkaan hankalaa tai epämiellyttävää. En ymmärrä, miksi äiti alkaa nyt kolmannen lapseni kohdalla tuolla tavalla nokkimaan tapaani olla äiti. Mulle on tärkeää, että olen lasten saatavilla niin hyvin kuin mahdollista ja mitä pienemmästä on kyse, niin sitä enemmän! Todenteolla välillä v*tuttaa, kun äiti väheksyy sitä, että minä haluan olla lapsilleni enemmän läsnä kuin äiti on ikinä minulle ollut.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nadda, olen kirjoittanut tuolla ekalla sivulla nimimerkillä oman tarinani. Itselläni on nyt 6 v. ikäinen lapsi ja nuorempi on 9 kka. Samaistun paljon sun tarinaan sillä erolla, että mulla välit äitiin on todella pistetty katkolle. On ollut helpottavaa jutella asioista samassa elämäntilanteessa olevien kanssa. Paljon olen joutunut työstämään äidistä irtautumista - ammattilainen on todennut, että äiti halua apitää minua lapsen asemassa ja kohtelee lapsena. Herkkydessämme on kuitenkin suurin ero.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ilmoittaudun mukaan. Muutin isälleni teini-iässä, koska sain jatkuvasti kuulla äidiltäni solvauksia, haukkumista ja sosiaaliviranomaisilla uhkailua siitä, että olen "vääränlainen lapsi". Isälläni oli hyvä ja turvallinen koti tarjota minulle ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Muuttoni isän luokse vain pahensi äitini ja minun välistä suhdetta. Äidin mielenterveysongelmat ja alkoholin käyttö johtivat siihen, että hän joutui eroamaan työelämästä. Välimme olivat katkolla usean vuoden. Siinä lyhyt tarina minun äitisuhteestani.

 

Nyt odotamme mieheni kanssa esikoista ja koen suurta ahdistusta siitä, että äitini on nyt alkanut pommittaa minua puhelimella (onneksi on välimatkaa satoja kilometrejä). Saimme välimme jotenkin siedettävään kuntoon muutettuani omilleni isäni luota, mutta nyt kun äidistäni on tulossa BIOLOGINENisoäiti, niin hän kokee, että voi olla kuin ei mitään koskaan olisikaan ollut. Eli yrittää saada menetetyn takaisin. Koen, että olen jäänyt mahani taakse. En jaksa kuunnella hänen neuvojaan, kommenttejaan ja vastailla kysymyksiin raskaudesta, koska lapsuuden kokemukset hylätyksi tulemisesta ovat niin vahvat. En voi ymmärtää mikä saa ihmisen heräämään vasta 30 vuoden jälkeen!!! En mä ole unohtanut sitä, miltä 4-vuotiaasta tuntui viettää yö rappukäytävässä ja kuunnella äidin pullojen kilinää oven takaa. En voi koskaan unohtaa sitä, että pullon kaula meni oman lapsen edelle. Muistan yhä, kuinka juoksin naapuriin hädissäni milloin mistäkin syystä ja en unohda myöskään sitä häpeää, kuinka aamulla äitini vaati minua pyytämään anteeksi muka typerää käytöstäni, että olin soittanut poliisit pelastamaan äitini sammuneena -20 asteen pakkasesta. Äitini syyllisti minut kaikista virheistään ja nyt vaatii ja kokee olevansa oikeutettu olemaan mummo lapselleni.

 

"Se on sun äitis, yritä ymmärtää." "Se teki varmasti parhaansa, anna sille anteeksi." Näitä olen saanut kuulla monta kertaa. Olen yrittänyt ymmärtää ja antanut anteeksi. En kuitenkaan ole mitään unohtanut. Perustin odotusblogin, jotta läheiseni sekä myös äitini voisivat odotustani seurata. Siinäkin asiassa taas yritin ymmärtää ja ajatella äidin parempaa mieltä. Kysynkin nyt, miksi meidän, joilla on vaikea äitisuhde pitäisi muiden mukaan aina vain ymmärtää?!?! Pitääkö meidän olla nöyriä koko loppuelämä äitiemme mokailujen suhteen vain sillä perusteella, että "Kun se on sun äiti?"

 

Äitini on minulle ainoastaan biologinen äiti ja tuleva biologinen mummo. Ei muuta. Mennyttä ei saa takaisin, sen tietysti tajuan, mutta miksi näitä äitejä tulisi paapoa ja hyssytellä vieläkin. Koen olevani umpikujassa enkä tiedä miten reagoida tämän raskauden edetessä äitini puhelinsoittoihin. Viimeiset pari viikkoa pidin matalaa profiilia enkä ollut häneen yhteydessä. Eilen sitten tuli puhelu, jossa tivattiin mitä kamalaa mun ODOTUKSELLE on sattunut!!! Siis what? Taas sivuutettiin minut ja vain maha kiinnosti. Sanoin muutamalla sanalla, että kaikki on hyvin eikä mitään ole sattunut, johon kyselytulva, että "No miksi susta ei ole kuulunut???" Aivan. Miksiköhän...koska mulla ei ole mikään tarve soittaa ihmiselle, joka on mut aikoinaan hylännyt. Hylätty- on se sana, joka tulee minulle mieleen äidistäni. Surullista, mutta totta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now