Ilkeät äitipuolet

[Miukun0]

Nyt löytyi niin hyvä palsta ja keskustelu että piti oikein liittyä :>

Olen vasta 23v nainen, ja mutta ehtinyt olla äitipuolena nyt 1,5v (miehellä 3v poika, meillä joka toinen viikko).

Lähipiirissä ei ole ketään, jolla olisi vastaava tilanne edes koskaan ollut, joten huojentavaa lukea edes täältä muiden samankaltaisista tilanteista!

 

Ensinnäkään, en ole koskaan ollut mikään lapsi-ihminen. En yleisesti pidä lapsista, mutta miehen mukana sellainen nyt kuitenkin osa-aikaisesti tuli. Sopeuduin yllättävän hyvin tilanteeseen, ja pärjään pojan kanssa kyllä. Olemme asuneet avoliitossa vuoden, joten tämä lapsiperheen arki on tullut aika tutuksi. Välillä on vaikeaa ja rasittavaa, varsinkin kun tuo kurinpito ei aina mieheltä onnistu. Itselläni oli kunnon kuri lapsena, enkä siedä meilläkään sitä että 3v hyppii silmille eikä kunnioita aikuisia.

 

Eniten tilanteessa ehkä rassaa kuitenkin se, miten miehen perhe paapoo exää (eli lapsen äitiä). Heillä oli ruma ero, jossa nainen petti ja rikkoi perheen. Minulla ei tunnu olevan minkäänlaista väliä, kunhan vaan exä pidetään tyytyväisenä ettei vie lasta kokonaan (mitä tuskin tekee, eikä ole koskaan edes uhannut). Ketään ei kiinnosta miten minä jaksan tai miltä minusta tuntuu, olen vaan joku joka tässä miehen kotona pyörii ja pitää kotia pystyssä. No, miehen mummo on ainut jolta olen saanut kiitosta ja arvostusta siitä, miten olen ottanut miehen pojan hyvin vastaan ja kestän näin nuorena tälläistä tilannetta. Välillä sitä itsekin miettii miten on oikein jaksanut... mielestäni pidän kodista, miehestä ja lapsesta hyvän huolen parhaani mukaan, mutta kaiken huomion saa ikänsä vieraissa juossut ja perheen törkeästi hajottanut exä. Mutta sehän on toki heti anteeksiannettua kun on Se Äiti?

[Minttuliina]

Meillä on elelty uusperheessä jo kolmatta vuotta. Lapset 7v ja 9v ovat minun aiemmasta liitostani, eli en ole äitipuoli itse.

Ajattelin kuitenkin heittää kehiin toisenlaisen näkemyksen ja kokemuksen meidän elämästä liittyen äiti-/isäpuoliin.

 

Kun tapasin nykyisen mieheni lapset olivat 5v ja 7v. Yllätyksekseni mies jolla ei ollut omia lapsia luiskahti tosi nopeasti kuvioon mukaan, konttaamaan pulkkamäkeen ja auttamaan kinttaita käteen. Hän tajusi ettei minua voinut saada ilman näitä kahta "lisäkettä", koko komppania tai ei mitään. Yhteiselämämme alkumetreillä huomasin hämmästyksekseni että ensimmäisen kerran elämässäni tunsin todella jakavani lasten kasvatuksen ja ilon lapsista miehen kanssa.

 

Lasteni isäpuoli on lapsilleni parempi isä kuin heidän biologinen isänsä on koskaan ollut. Olen koittanut sen hänelle välillä sanoakin. Pidämme yhteisrintamaa kasvatuksessa. Vaikka olisin joskus hänen kanssaan eri mieltä, en koskaan sano sitä lasten kuulleen. Mies laittaa lapsille ruokaa, auttaa läksyissä, kyydittää mummolaan ja ottaa syliin kun on muuten vain mukavaa tai polveen sattuu. Lapset tietävät että hän huolehtii heistä ja hyväksyvät hänet myös kurinpitäjäksi. (Murrosikä on toki vielä tulossa, mutta tähän mennessä kaikki hyvin..)

 

Alussa mietin tosi paljon että mitähän hän lapsista pohjimmiltaan ajattelee, että onko tämä hyvä onni totta, siksikin tätä ketjua oli mielenkiintoista lukea. Sanon itse hänelle ääneen kun lapset ärsyttävät minua, mutta kestäisinköhän sen jos hän sanoisi samaa? Äiti-/isäpuolen tunteiden hyväksyminen/ilmaisu on varmasti monimutkaisempi juttu kuin omien lasten kanssa. Ja miltä tuntuu ne hyvätkin hetket, ylpeys kasvattamansa lapsen onnitumisista, kun joku muu on valmiina keräämään pisteet? Tai eron tullen ei olisi mitään oikeutta tavata lapsia joita on rakastanut ja joiden kanssa on vuosia elänyt..?

 

Olen sitä mieltä että mieheni on minun lasteni kanssa paljon loistavampi isäpuoli kuin olisin ikinä itse hänen sijassaan pystynyt olemaan. Myös sen olen ääneen tunnustanut. Ja nyt meille on tulossa yhteinenkin perheenjäsen, saas nähdä kuinka se sekoittaa taas pakkaa.

 

 

 

[onni-aatos]

Heips.

 

Täällä ilmoittautuu yksi paha äitipuoli, joskaan en nyt kuitenkaan ihan sieltä pahimmasta päästä .

 

Minun oli pakko kirjoittaa tänne, sillä minulle ihan todella pisti silmään muumimamma71:n kirjoitus. Ymmärrän toki että uusioperheessä on vaikeat hetkensä jne, mutta en voi ymmärtää kantaasi joihinkin asioihin...

 

Henkilökohtaisesti olen omassa elämässsäni joutunut kokemaan vanhempieni erittäin ruman avioeron ja mikäli ollaan rehellisiä, en tiedä olenko vieläkään toipunut siitä täysin tai tulenko koskaan toipumaankaan? Anteeksi olen antanut jotkin törkeydet mitä olen omassa lapsuudessani joutunut kokemaan, mutta unohtanut? En ikinä, enkä unohda! Sydäntäni kalvaa niin suunnaton katkeruus omaa äitipuoltani kohtaan, etten poysty sitä edes sanoin kuvailemaan. Hänen kohdallaan paikan tilalla sydämessäni on musta aukko!

Isäni lähti siis uuden naisen matkaan, karkuun avioliiton ongelmia ja jätti meidät lapset lähes tulkoon kokonaan äitini kontolle. Toki hän maksoi elatustukea, mutta kukapa sitä rahaa kaipaa niin paljon kuin läsnäoloa? Minulla ei ole eron jälkeen ollut isää, eikä ole vieläkään. Hän ei oikeastaan tiedä minusta mitään, nähdään toki joka joulu ja lasten syntymäpäivinä jne, mutta todellista isää minulla ei ole.

Eron tullessa, kävin aluksi heillä ainakin kerran kuukaudessa yhden viikonlopun ajan. Heti kun tulin minut passitettiin syihkuun ja vaatteeni vaihdettiin Lohikäärmeen( nimi joksi kutsun äitipuoltani ) vanhemman lapsen vanhoihin college vaatteisiin. Vaatteeni ja minä olivat kuulemma niin pahasti koirapölyssä, mikä ei todellakaan pitänyt paikkansa. Nukuin patjalla äitipuoleni nuoremman lapsen lattialla. Muista että nälkä kurni välillä vatsassa mutta minun ei ollut lupa mennä jääkaapille ilman lupaa, en siis saanut 10-vuotiaana mennä hakemaan leipää jos oli kova nälkä. Isäni veteli kylmästi kielareita lohikäärmeen kanssa kun olin paikalla ja hyi helvetti miten minua ällötti. En voinut käsittää moista, edes silloin.

Aloin vihaamaan viikonloppuja isäni luona ja lopulta kieltäydyin kokonaan menemästä. Tässä on vain pieni murto-osa siitä miten minua kohdeltiin, en koskaan kokenut minkäänlaisia kiintymyksen tunteita sieltä päin, en edes hyväksyntää. Olin olio, pakollinen erhe heidän elämässään.

 

Nyt takaisin nykyisyyteen ja tämän hetkiseen, onnelliseen perhe-elämääni . Pois synkkyys, tikulla silmään joka vanhoja muistelee eikö niin? Selostin hieman omasta lapsuudestani jotta kantani, arvoni ja se miksi ne ovat kasvaneet tällaisiksi olisi ymmärrettävämpää.

 

Perheeseemme kuuluu minä, mieheni, mieheni esikoistytär (7v.) ja yhteinen tyttäremme(1,4v) sekä karvainen ystävämme(koira) . Esikoinen asuu meillä joka toinen viikko ja näillä mennään niin kauan kuin vain hän itse haluaa ja se on vain mahdollista. Toki koulut ja äidin suunnitelmat (jotka muuttuvat harva se päivä) saattavat joskus muuttaa tilannetta.

Äiti eli mieheni ex-vaimo, hänen suuri rakkautensa, se kenelle mieheni joskus lausui sanat "kunnes kuolema meidät erottaa"... Aivan, hän. Se joka tekee meidän äitipuolien elämästä usein hyvinkin vaikean...

Itseasiassa hän on erittäin mukava ihminen, kenties ehkä hieman lapsellinen ikäisekseen, mutta ajattelee toki useinmiten tyttärensä parasta omalla tavallaan, suotakoon se hänelle.

Ahdistaako minua toisinaan katsoa lasta joka on kuin äitinsa perikuva, vain nuoremmassa ja pienemmässä koossa, jopa luonne on toisinaan sama?

Toki ahdistaa. Ahdistaako kun ajattelee mitä kaikkea he ovat tehneet yhdessä kun minä en vielä ollut kuvioissa jne? Toki.

Ahdistaako kuva esikoisen huoneen hyllyllä jossa on sekä minun mieheni, ex-vaimo ja esikoinen synnytysosastolta jossa mieheni katsoo niin rakastavasti perhettään? Ahdistaa toisinaan niin että sattuu. Välillä olen raivostuttavankin mustasukkainen... Mieheni ei ole koskaan antanut mitään syytä tähän, mutta minkäs teet?! Mieli tekee tepposia, varsinkin tiettyyn aikaan kuusta ja nyt hormoonihyörinöissä .

 

Annanko sen kuitenkaan vaikuttaa mihinkään? Olenko mustasukkainen mieheni lapsesta? En missään tapauksessa. Hän on lapsi. Viaton ja täysin vastuuton siitä, mihin elämän tilanteeseen hänet on pistetty aikusten päätösten takia, ei se ole hänen vikansa. Hänellä on täydellinen oikeus onnelliseen lapsuuteen ja molempiin vanhempiin siinä missä kenellä tahansa muullakin lapsella! Me muut toivottavasti vastuuntuontoiset aikuiset, olemme vain hyvänä lisänä . Eihän lapsen elämässä koskaan voi olla liikaa turvallisia, välittäviä aikuisia? Aikuisia jotka tulevat keskenään myös toimeen, eivätkä anna omien väliensä vaikuttaa lasten elämään.

 

Meillä lapsilla on samat säännöt( toki ikään pitää katsoa, luonnollisesti), omat huoneet, omat vaatteet (suurimmaksi osaksi minä olen ne molemmille lapsille ostanut, enkä koskaan osta toiselle jos en osta myös toiselle), omat lelut, tavarat jne.

Meillä molemmat perheen aikuiset huolehtivat lasten hyvinvoinnista, kurista, ruokailusta (toki minä tietysti enemmän, nainen kun olen ja pidän ruoanlaitosta) , nukuttamisesta jne. Ainoa jonka olen vaatinut alusta asti on iltasatu esikoiselle, se isän on luettava jokaisena iltana, se on tytön ja isän oma hetki, joka kuuluu arkirutiiniimme.

Välillä tyttö tulee ja kysyy, etkö sinä voisi välillä lukea, kun teet ääniäkin ja isi ei tee ja minä siihen että ei, tämä on isin ja sun juttu . Luen sitten taas joku kerta kun isi ei ole kotona tai ehdotan lukemista seuraavana päivänä.( tosin nykyääm kun hän jo osaa lukea itse niin olen päässyt helpolla ) . Kun aloin odottaa yhteistä lastamme (minulle sitä ensimmäistä) , pelot olivat suuret. Kauhuskenaariot risteilivät päässäni ja kammottavat painajaismaiset ajatukset täyttivät tajuntani lähestulkoon kokonaan. Mitä jos mieheni ei rakastakkaan yhtä paljon tätä lasta, mitä jos esikoinen tekee elämästämme mustasukkaisuudella helvetin? Mitä jos, mitä jos... Pelkoni osoittautuivat turhiksi. Otimme esikoisen mukaan odotukseen heti alusta saakka ja kun pikkusisko syntyi, oli esikoinen aivan myyty. Hänen pikkusiskona . Meinaa tulla itku kun ajatteleekin miten hienosti tämä kaikki on mennyt (odotan nyt pikku kakkosta eli numero kolmosta meidän perheeseen , suotakoon nämä tunnemyrskyt siis minulle). Siskokset ovat niin läheisiä, vaikka toinen on vaahtosammuttimen kokoinen ja toinen jo viilettää koulutiellä.

Koen että minua on onnistanut todella tässä uusierhe-elämässä .

 

Yritän kovasti oppia rakastamaan mieheni lasta, tavallaan rakastankin tai välitän ainakin paljon ja toivon hänen hyvinvointiaan siinä missä omien lastenikin (viittaan myös tähän masuasukkiin ). Luonnollisesti en häntä pysty koskaan rakastamaan kuten omiani, mutta kuten perheenjäsentä pystyn ja opettelen sekä pyrin siihen kunnes nämä ovat niin isoja ja niille voi jopa puhuakin järkeä . Tyttö on monta kertaa sanonut rakastavansa minua. Koulussa he olivat piirtäneet kuvan siitä mitä olivat tehneet kesällä, siinä olivat hän, isi, pikku-sisko sekä minä rannalla . Kai sitä jotain on sitten tehnyt oikeinkin, kun on ansainnut pienen ihmisen luottamuksen.

 

Tämä kuulostaa varmasti sadulta, joten varmasti jokainen ymmärtää että arkeen mahtuu myös riitoja, kähinöitä yms huttua, mutta meillä onneksi niin vähän että se pistää kiukuttamaan toisinaan oikein pirustikkin. Sitten sitä koittaa vaan muitella niitä hyviä puolia ja vertailukohtia niin se kiukku pian laantuu.

Suurimmat ongelmat meillä ovat tietyt kasvatukselliset erimielisyydet, joita on varmasti jokaisessa uusioperheessä ja ihan tavis perheissäkin.

 

Kiitos niille jotka jaksoivat lukea ja hyvää syksyä.

 

P.s en jaksa korjata virheitä, päikkäri aika

[Big Apple]

Heipparallaa,

 

Minä kannan nyt oman korteni tähän kekoon myös. Olen äitipuoli ollut nyt viitisen vuotta. Erityisesti Onni-aatoksen kirjoitus pisti silmään, kuulostaa tutulta nimittäin Miehelläni tosin on kaksi lasta edellisestä elämästä. Lapset ovat nyt 7 ja 9.

 

Toki on hetkiä jolloin kaikki vaikuttaa synkältä ja vaikealta ja raskaalta. Mieheni laset ovat meillä niin usein kuin mahdollista, mutta yleensä sen joka toinen viikonloppu, lapset kun asuvat eri paikkakunnalla ja välimatkaa tulee sen reipas 100 kilometriä. Välillä koen katkeruuden ja mustasukkaisuuden tunteita. Kävin läpi tuossa joku aika sitten meidän suhteemme alkuaikoja ja näin jälkeenpäin mietin, että eipä kukaan koskaan kysynyt minulta että miten jaksan ja miltä minusta tuntuu. No menneet on menneitä enkä jaksa niistä nyt enää jälkeenpäin marttyyrin roolia ottaa.

 

kaiken kaikkiaan voin onneksi sanoa rehellisesti että meillä uusperhekuvio toimii yllättävän hyvin. Mieheni ja minä tulemme hyvin toimeen exän ja hänen uuden miehensä kanssa, asioista sopiminen on suhteellisen helppoa. Ei tämä aina ihan näin helppoa ole ollut, mutta halutessaanhan exä olisi saanut elämästäni tehtyä ihan täyttä helvettiä, ja olisi saanut puhuttua lapset mua vastaan jne. Meillä ei ole vielä toistaiseksi ollut kurin ja järjestyksen kanssa mitään ongelmia. Tuntuu täysin luonnolliselta, että minä ja mieheni olemma molemmat auktoriteeti, joita lapset kuuntelevat ja tottelevat.

 

Tällä hektellä kuumeilemme ja yritämme saattaa alkuun ensimmäistä yhteistä lasta. Katsotaan kuinka käy mutta luottavaisin mielin porskutan eteenpäin.

 

Ihanaa että tälläiset foorumit on olemassa. Jakusja ja tsemppiä kaikille!

[Miimu85]

On kyllä enemmän kun lohdullista lukea näitä kirjoituksia.

 

Vuosi sitten minun elämääni tuli miehen mukana hänen 5 vuotias poikansa, nyt puolivuotta yhdessä asuneena on noita ilkeä äitipuoli fiiliksiä kyllä tullut enemmän kuin tarpeeksi.

 

Poika on meillä joka toinen viikonloppu ja toki lomilla pidempiä pätkiä. Melko nopeasti kotikuviot meni siihen, että minä laitan ruuan, katson että pojalla on puhtaat vaatteet, huolehdin hampaiden pesusta ja nukkumisaikatauluista ja ties mistä. Olisihan joskus ihan kiva vaan maata sohvalla, kun mies hoitaisi poikaansa koko päivän. Miksi uusioperhe tuntuu automaattisesti tarkoittavan sitä, että mies saa lapselleen uuden äidin. Ei mieheni suoranaisesti tuohon tyyliin käyttädy, mutta on mokoma niin hajamielinen ja välillä omissa ajatuksissaan, ettei muksulla olisi esim. minkäänlaisia nukkumaanmenoaikoja jos odottaisin vaan sitä hetkeä, kun mieheni huomaa, että kello on liikaa. Ja lopputuloksena minä olen se, joka seuraavana päivänä kärsii pojan kiukutteluista, kun yöunet ovat jääneet liian lyhyiksi. Huoh..

 

En oikeen tiedä, mikä tässä tilanteessa milloinkin ärsyttää. Kokonaisuutta katsottuna tilanne on parempi kun hyvä, vaikka pojalla ei äitinsä luona ole minkäänlaisia sääntöjä, eikä häneltä siellä vaadita mitään, niin poika tietää, että meillä on eri säännöt ja noudattaa niitä ikäänsä nähden paremmin kuin hyvin.

 

Ei pitänyt olla mahdollista, että minä voisin oman lapsen saada ilman lapsettomuushoitoja, mutta katsos vaan, kuukauden sisällä meille on oma pikku murunen syntymässä. Onneksi mies on tästä raskaudesta enemmän kuin innoissaan, mutta pistää silti ärsyttämään ne muutamatkin kommentit: "ex:llä oli raskausaikana sitä ja tätä" - "ex teki heidän poikansa kanssa niin ja näin". Täytyisi vaan muistaa aina laittaa se suodatin päälle ja unohtaa nuo kommentit samantien kun on ne kuullut. Vähänlaisesti niitä kuitenkin tulee, eikä ole kyllä pelkoakaan, että mies haikailisi exän perään, kun on alunperin hänen kanssaan alkanut seurustelemaankin vain lapsen takia. Mutta pistää nuo silti välillä ärsyttämään.

 

En usko, että meidän yhteinen lapsemme tuo mitään muuta muutosta arkeen, kuin korkeintaan hetkellisen mustasukkaisuuden miehen pojan puolelta. Mutta onhan se vaan kokonaisuutena jotenkin harmillinen tilanne, että kiinteä osa omaa elämää on pieni poika, jota ei koskaan voi rakastaa samalla tavalla kun omaansa. Hän on aina se ns. ulkopuolisin (julmasti sanottuna).

 

Enpä usko, että tässä maailmassa sellaisia uusioperheitä olisikaan, joissa ei ristiriitaisia tunteita käytäisi läpi. Toki tilanteet on toisilla paljon paljon haasteellisimpia kuin toisilla, mutta ne tietyt väärät ajatukset tulevat jokaisen kohdalle silloin tällöin, eikä niistä mielestäni tarvi huonoa omaatuntoa potea. Itse en tuohon kyllä aina pysty, kyllä sitä vaan tulee pohdittua ja mietittyä omia ajatuksiaan. Vaikka ne ovat vaan ajatuksia, eivätkä heijastu omaan käytökseen tai sanomisiin, mutta pahalta tuntuu silti, että niitä tulee. Ja tuo poika tulee ikuisesti olemaan miehen lapsi. Kyllä poika minua halailee ja suukottelee ja useasti kertoo kovati pitävänsä minusta, mutta minä en voi ikinä hänestä välittää niinkuin omastani...

[AnneJ.]

minä en voi ikinä hänestä välittää niinkuin omastani...

Onko tämä jotenkin etukäteen päätetty asia, että et edes halua niin käyvän vai mitä tarkoitat?

[Miimu85]

^Se on ennemminkin semmoinen asia, minkä tahtoisin jo nyt vuoden jälkeen olevan erilailla. Että voisin pitää häntä yhtä rakkaana, kuin esim. kummilapsia, jotka on olleet elämässäni jo useamman vuoden.

 

Toivon todella, että tunteet muuttuu ajanmyötä, ja vaadin varmaan liikaa, kun kuvittelen kaiken tapahtuvan hetkessä. Jonkinlaista huonoa omaatuntoa tuo aiheuttaa tällä hetkellä, kun en voi hänestä välittää niinkuin tahtoisin, vaikkei se toimintaan heijastukaan.

 

Mutta ihmettelen silti suuresti, jos rakkaus joskus yltää samalle tasolle, kuin omaa kohtaan, sen verran itsekkääksi tunnen itseni (jos se nyt itsekkyydestä johtuu). Eikä varmaan ole tarkoituskaan. Oleellisinta on se, että se ei näy omassa toiminnassa lasta kohtaan. Riittää, että hän tuntee itsensä yhtä rakkaaksi, vaikken mielessäni 100% aidosti niin ajattelisikaan.

 

Mene ja tiedä, 5 vuoden kuluttuakin voin olla jo fiksumpi.

[Airis]

Tulipa tuosta yhdestä pienestä lauseesta niin voimakas halu kirjoittaa, että pakko kommentoida AnneJ:n kysymystä Miimu85:lle.

 

"Vieraasta, toisen äidin lapsesta", ei voi, eikä tarvitsekaan uusperhekuvioissa välittää kuin omastaan. Luonnotontahan se olisi! Ehkä kyse on äitiyden kunnioittamisesta, siitä, että lapsella on jo äiti, eikä lapsi tarvitse toista naista sotkemaan äidinrooliin.

 

Painin itsesyytösten kanssa yksin pari vuotta ennen kuin uskalsin neuvolassa sanoa, että en kovasta yrityksestä ja halusta huolimatta voi rakastaa lapsipuoltani kuin omaa lastani. Terveydenhoitaja katsoi minua pitkään ja totesi, lähes huudahti selvästi kummastuneena, että eihän minun kuulukaan! Tuona hetkenä tajusin, kuinka paljon äitipuolet ja muut äidit vaativat äitipuolen roolissa olijoilta.. Emotionaalisella tasolla lähes yli-inhimillisiä suorituksia!

 

Toki on hienoa, että lapsipuoleni on minulle rakas ja kaikista ketutuksista huolimatta tärkeä perheenjäsen mutta en todellakaan enää yritä nostaa häntä tunnetasolla omien lasteni rinnalle. Tämä "oivallus" on helpottanut omaa stressiä ja sitä kautta kaikkien arkea huomattavasti!

 

Miimu85, ei ole itsekkyyttä, että tunnet äidinrakkautta omia lapsiasi kohtaan!! Omassa äitiyden kokemuksessa on mielestäni jotain vialla, ehkä tukahdutettuna, jos pystyy asettamaan "vieraan" lapsen omien rinnalle täysin tasavertaisena.

[AnneJ.]

Onko tässä nyt sekoitettu kaksi asiaa: rakastaminen ja välittäminen? Mun mielestä toisen lapsesta voi kyllä välittää niin kuin omastaan. Rakkaus on mun mielestä eri asia.

[Airis]

Mitä muuta rakkaus on kuin voimakasta välittämistä? Mielestäni rakastaminen ja välittäminen kulkevat niin tiiviisti käsi kädessä, että niiden käsitteleminen ihan eri asioina menee jo saivarteluksi ja hyvin yksinkertaisen asian monimutkaistamiseksi. Uusperhekuvioissa tunteet ovat muutenkin välillä hankalia, ei sitä tarvitse tahallaan hankaloittaa keksimällä hienoja tulkintoja sanoille, jotka periaatteessa tarkoittavat ihan samaa asiaa hieman eri voimakkuudella.

Edited December 7, 2011 by Airis

[AnneJ.]

Ehkä nää käsitteet on sitten eri asioita eri ihmisille? Ei niistä voi kiistellä. Mä ainakin itse välitän monesta ihmisestä todella paljonkin, mutta en silti sano rakastavani heistä kaikkia.

[ilopilleri]

^Samaa mieltä. Minusta välittäminen on sitä, että välittää, mitä toiselle esimerkiksi tapahtuu, mitä kuuluu jne. Haluaa, että toisella on asiat hyvin. Voin sanoa, että välitän ystävistäni ja välitän kavereista. Saatan välittää myös hieman vieraammasta ihmisestä, joka on jostain syystä avautunut jostain asiastaan minulle, ja toivoa, että kaikki kääntyy paremmaksi. Välittäminen on myös jonkinlaista huolenpitoa.

 

Rakkaus taas on tunne. Minä miellän sen niin voimakkaaksi tunteeksi, että sanon rakastavani aika harvaa ihmistä tässä maailmassa. Toki rakkautta on olemassa hyvin erilaisia lajeja, ja joitain pitkäaikaisia hyviä ystäviäni voin ehkä ajatella rakastavanikin, mutta silti se ei kovin hyvin istu mun ajatukseen rakkaudesta. Rakastan perhettäni, lapsia luonnollisesti yli kaiken, ja entistä miestäni taas rakastin hyvin intohimoisesti. Toivottavasti vielä joskus saan rakastaa tärkeää ihmistä tuossa mielessä.

 

Välittäminen sisältyy rakkauteen, mutta välittämiseen ei välttämättä kuulu rakkaus.

 

---

 

En tiedä, onko tähän keskusteluun järkevää osallistua mun mielipiteellä, mutta kuulostaa kyllä pahalta, jos puolison lapsesta ei edes pysty välittämään kuin omastaan. En voi sille mitään, että minulle tulee aina mieleen tässä kohti, että olisiko kannattanut harkita asiaa ja tutkia itseään ennen kuin menee sitoutumaan mieheen, jolla on jo lapsia. En voi kuvitella, ettei se tekisi pahaa pienen lapsen herkälle mielelle, että tajuaa olevansa kotonaan vähemmän toivottu kuin toinen lapsi. Kyllä pienikin lapsi sen nimittäin ymmärtää, mutta sen sijaan sitä pieni lapsi taas ei ymmärräkään, että se johtuu siitä, ettei ole biologisesti puolisoiden jälkeläinen.

Edited December 7, 2011 by ilopilleri

[Airis]

Tästä tuli mieleeni eräs asia. Miten te käännätte suomeksi englannin I love you? Puhutteko rakastamisesta vai välittämisestä? Miten englanniksi pystytään käyttämään samaa sanaa käsittääkseni molempien tunteiden ilmaisuun, jos sanojen merkitys on täysin eri?

 

Ilopilleri, totta, että puolison lapsesta täytyy välittää, jotta kuvio toimii. Se mikä minun korvaani särähti (anteeksi, tämä menee jo hiustenhalkomiseksi) oli ajatus, että lapsipuolesta pitäisi pystyä välittämään kuin omastaan. Eikös tuo tarkoita silloin sitä, että omasta lapsesta ikäänkuin välittää vähemmän... vai osaatteko te ajatella erikseen miten paljon välitätte omasta lapsesta ja sitten miten paljon rakastatte omaa lastanne? Itse en oikein ymmärrä tai kykene käyttämään tällaista saman tunteen vivahteiden erittelylogiikkaa.

 

Summa summarum, minusta lapsipuolesta ei pidä eikä tarvitse välittää niin paljon kuin omasta lapsestaan. Itseasiassa ihminen harvoin kykenee tunnetasolla asettamaan oikein missään asiassa ns. vierasta lasta samalle viivalle kuin omaansa. Se, ettei miehen lapsesta välitä kuin omastaan ei suinkaan tarkoita, etteikö lapsesta välittäisi ollenkaan. Ja välitän kyllä lapsipuolestani ihan eri tavalla kuin ystävistäni tai muista ns. perheen ulkopuolisista ihmisistä, mutten kuitenkaan yhtä paljon kuin omista lapsistani!!

 

Enkä oikein allekirjoita sitä, että äitipuolen vähempi välittäminen tekisi lapsesta jotenkin ei toivotun kotonaan!! Eihän se edelleenkään tarkoita sitä, etteikö lapsesta välitettäisi yhtään!! Ei ihan kaikki kuitenkaan pyöri sen äitipuolen tunteiden ympärillä.

 

Ja kyllä pienikin lapsi ymmärtää, että oma äiti välittää ihan eri tavalla kuin äitipuoli. Tunteet ovat molemminpuolisia ja lp välittää varmasti omasta äidistään enemmän kuin äitipuolestaan, toki tuohonkin on poikkeuksia (valitettavasti).

 

Taidetaan kaikki olla kyllä samaa mieltä asiasta, kielen rikkaus vaan tuottaa välillä päänvaivaa

 

***

 

Vähän aiheen vierestä, Ilopilleri, vaikka kuinka tutkisi itseään, on mielestäni mahdotonta ennustaa vuosien päähän minkälaisia ne uusperheen arkeen vaikuttavat ihmiset ovat ja miten itse missäkin tilanteessa reagoi ja tuntee. Varsinkin, kun kyse on kasvavasta lapsesta, omasta kasvusta usein yhtäaikaa sekä äidiksi, että äitipuoleksi ja aika monesta lapseen vaikuttavasta ihmisestä. Siksi äitipuolten syyllistäminen ristiriitatilanteissa siksi, että itse osansa valitsivat, on jokseenkin lyhytnäköistä. Edes äitipuoleksi ryhtyvä ei ole sellainen fakiiri, että osaisi ennustaa miten itse toimii tai ihmiset toimivat vuosien mittaan. Kaikki kun ei tosiaan aina ole kiinni siitä äitipuolesta tai äp:n asenteesta.

[ilopilleri]

^Nyt ei ole aikaa pidemmästi kirjoitella, mutta tuo on kyllä totta ylipäätään, että tilanteita ei voi maailman tappiin asti ennustaa ja uusperheessä varmasti eteen tulee kaikenlaisia ekstravaikeuksia verrattuna ydinperheeseen, joka sekään ei tietenkään mikään stabiili harmonia ole. En siis halua ketään sellaista käskeäkään peiliin katsomaan, joka on sitä jo tehnyt, ja on valmis siihen kuvioon sitoutumaan. Eihän se auta mitään, että kaikkiin mahdollisiin ongelmiin löytyy aina se yksi ja sama vastaus. Tästä mulla on nyt itsellä kokemusta reilun vuoden ajalta, tosin niin päin, että aina syy oli "sun lapset sitä, sun lapset tätä". Se on se lähtötilanne, mutta sitten, kun ollaan perhe, niin perheessä pitää ratkaista ongelmat jollakin muulla tavalla kuin syrjimällä joku tai jotkut tavallaan ulkopuolelle, ongelman lähteeksi.

[zinae]

En ala nyt syvemmin ruotimaan tätä asiaa kun en jaksa alkaa vääntää, mutta minusta hyvin kuvastaa tuota yhtä paljon tai vähemmän tai enemmän välittämistä/rakastamista jostain^TM lukemani kommentti joka meni jotakuinkin näin:

Vaikka lapset on arjessa samanarvoisia ja yhtä tärkeitä, niin tuskinpa monenkaan tarvii monesti miettiä, jos tulipalosta pitäisi pelastaa joko oma tai puolison lapsi...

[Miimu85]

Aikaa kulunut ja eksyin vasta nyt tänne lukemaan kommentteja.

 

Tämä nyt saattaa kovin naiivilta kuulostaa, mutta kirjoitan silti, kun fiilis on tämä.

 

Kun lukee noita kommentteja kirjoitukseni jälkeen, niin tulee loppujen lopuksi hyvä mieli. "Murheena" tässä on minulla ennemmin se tainnut olla, että tuo miehen poika on kuitenkin minulle niin tärkeä, että harmittaa, ettei hän ole omani ja saman rakkaudenmäärän kohteena kuin oma lapseni. Tärkeintä on nyt se, että hänen hyvinvointinsa painaa paljon minun vaakakupissani ja haluan että hän on meilläkin ollessaan onnellinen ja iloinen. Tavallaan asian ulkopuolella on sitten se rakkauden määrä. Jos hänen merkityksensä minulle olisi vähäpätöinen, niin tuskinpa minä edes tällaisia välittämisen/rakastamisen määriä miettisin ja spekuloisin. Varmasti hän vaistoaa sen, että minä suhtaudun häneen erilailla kun hänen äitinsä, mutta niinhän se pitää mennäkin. Hänellä on yksi äiti ja minä en se ole, ja lapsi saa sen huomatakin, se ei tarkoita että häntä silti kohdeltaisiin huonosti. Miltä omasta lapsestani mahtaisi tuntua, jos hän jonain päivänä huomaisi olevansa yhtä suuren rakkauden kohteena kun veljensäkin, mutta sitten veljellään on vielä toinenkin äiti, jolta myös tulee rakkautta ja huomioo rajattomasti. Miksi hän jakaa omaansa ja toinen saa kaksi? (Älkää nyt ymmärtäkö väärin, toki hänen pitää pystyä minua jakamaan, mutta minun äiteyttäni hänen ei tarvitse jakaa)

 

Minä saan ja minun kuuluu rakastaa omaa lastani enemmän. Kiitokset tuesta, vaikka itsestäänselvyydestä puhutaankin. Asia tuntuu taas hiukan selkeämmältä omassa päässä.

[Golden Eagle]

En tiedä, onko tähän keskusteluun järkevää osallistua mun mielipiteellä, mutta kuulostaa kyllä pahalta, jos puolison lapsesta ei edes pysty välittämään kuin omastaan. En voi sille mitään, että minulle tulee aina mieleen tässä kohti, että olisiko kannattanut harkita asiaa ja tutkia itseään ennen kuin menee sitoutumaan mieheen, jolla on jo lapsia. En voi kuvitella, ettei se tekisi pahaa pienen lapsen herkälle mielelle, että tajuaa olevansa kotonaan vähemmän toivottu kuin toinen lapsi. Kyllä pienikin lapsi sen nimittäin ymmärtää, mutta sen sijaan sitä pieni lapsi taas ei ymmärräkään, että se johtuu siitä, ettei ole biologisesti puolisoiden jälkeläinen.

 

Minun mielestäni puolison lapsesta ei tarvitse välittää "kuin omastaan". Minulle se ei ole edes mahdollisuus enkä todellakaan suostu tuntemaan siitä huonoa omaatuntoa. Välitän kyllä siten mieheni lapsista, että pidän heistä huolen. En minä heitä rakasta ekä koe silti olevani huono ihminen. Toivomme yhteistä lasta ja olemme keskustelleet siitä aika paljon. Tulemme mahdolliselle yhteiselle puhumaan näistä etälapsipuolistani ihan sanoilla sisko ja veli. Ei aiota sotkea mitään "puolikkaita" sinne sekaan. Lasten äiti tosin varmaan tekee sitä sitten ihan tarpeeksi. Mielestäni sisko-/velipuoli sana asettaa lapset eriarvoiseen asemaan. Tulemme kohtelemaan kaikkia lapsia samoin ja samat säännöt ovat kaikille.

 

Uskon silti, että tulen rakastamaan omaani selkeästi "enemmän" kuin näitä "puolikkaita". Jos olen sen takia paska ihminen niin olen. Niillä lapsilla on jo äiti ja isä jotka rakastavat heitä. Miksi minun biologisen lapsen pitäisi joutua jakamaan minut kun ei heidänkään äitinsä huolehdi tästä minun lapsesta. Edelleen, silti tulen osallistumaan mieheni lapsien elämään, huolehdin heistä niin kuin ennenkin.

[Mtbe]

Heipähei, kaikki kohtalotoverit!

 

Pakko kirjoittaa myös omasta tilanteestani.

Eli mun miehellä on edellisestä liitosta 8-vuotias tyttö ja 7-vuotias poika. Ollaan seurusteltu kolmisen vuotta ja asuttu pari vuotta saman katon alla. Lapset asuvat meillä siis joka toinen viikko.

 

Lasten äiti elää nuoruuttaan uudelleen, on tehnyt niin koko tämän meidän yhdessä olon ajan. Miehet vaihtuu tiuhaan, taisin mennä laskuissa sekaisin joskus miesystävä nro 30:n jälkeen. Äiti ei vaadi lapsia siivoamaan, vaan siivoaa heidän jälkensä itse jne. Kerran tyttö tuli meille oltuaan viikon äidillään, ja hän ei ollut harjaanut koko viikon aikana hiuksiaan! Minusta on erittäin outoa, että äiti ei huolehdi tällaista asioista.

 

Meillä taas vaaditaan siivoamaan oma huone joka ilta, viedään astiat pois pöydästä, laitetaan vaatteet likapyykkikoriin, puhtaat vaatteet kaappiin yms. Ja harjataan ne hiuksetkin päivittäin...

Tuntuu vaan, että kaikki kasvatus on jätetty meille, ja äiti on se, jonka luona käydään huvittelemassa. En tiedä, ehkä äiti yrittää paikata lapsilleen omaa huonoa omaatuntoaan. Hän on nimittäin se, joka perheensä rikkoi. Äiti ostelee lapsille kaiken, mitä ne on vailla, ja sitten meillä ihmetellään, kun isi ei ikinä osta mitään... Lasten säästötilinkin se on tyhjentänyt enemmän kuin kerran. Siitä viisastuneena meille ostettiin säästöpossut, joissa lasten viikkorahat on turvassa!

 

Sitten näistä tuntemuksista....

Mun tunteet menee vähän aalloittain. Väillä on pitkiä aikoja, jolloin lapset on musta ihan mukavia. Ja välillä taas tulee niitä aallonpohjia, jolloin en jaksaisi niitä. En yhtään. Kaikki, mitä ne sanoo tai tekee, ärsyttää minua. Olen sanonut tästä miehelleni, ja hän ymmärtää kyllä.

Miehen exällä kun on ennestään kaksi lasta (siis näiden miehen ja hänen yhteisten lisäksi) ja hän on siis ollut samassa tilanteessa, missä minä olen nyt. Exään ja hänen vanhempiin lapsiin liittyy paljon muutakin sekavaa (huostaanottoa, teiniäitiyttä jne.) josta en nyt ala sen enempää täällä avautumaan...

Mies tietää myös sen, miltä tuntuu kasvattaa "vieraita" lapsia. On hän toki sanonut, että kyllähän se loukkaa, kun minä en niitä kohtaan voi koskaan tuntea samoin. Minä en mahda tunteilleni mitään, mutta välillä on tullut mietittyä, että olenko minä ihan hullu, kun tunnen vihaa (?) näitä lapsia kohtaan... Suurimmilta osin nämä negatiiviset tunteet johtuu kuitenkin siitä äidistä, sen minä tiedostan itsekin. Sitten ne tuntemuksen vaan heijastuu lapsiin - en minä sitä kyllä koskaan niille näytä. Eihän se lasten vika ole, millaisiin oloihin on syntynyt.

 

 

Meillä on kuitenkin ihan toimiva tämä uusperhe. Tehdään lomareissuja yhdessä ja ulkoillaan porukalla. Lasten äiti on ainut, jonka voisin posauttaa vaikka heti kuuhun, jos lupa myönnettäsiin!

 

Meillä on nyt yhteinen vauva-projekti meneillään. Saa nähdä, miten tilanne/tunteet muuttuvat, jos ja kun meille syntyy yhteinen vauva

 

 

 

Golden Eagle:

"Uskon silti, että tulen rakastamaan omaani selkeästi "enemmän" kuin näitä "puolikkaita". Jos olen sen takia paska ihminen niin olen. Niillä lapsilla on jo äiti ja isä jotka rakastavat heitä. Miksi minun biologisen lapsen pitäisi joutua jakamaan minut kun ei heidänkään äitinsä huolehdi tästä minun lapsesta. Edelleen, silti tulen osallistumaan mieheni lapsien elämään, huolehdin heistä niin kuin ennenkin."

 

Samaa mieltä tästä asiasta.

 

Joo, tulipa valovuoden mittainen avautuminen, pahoitteluni. Pakko näistä tuntemuksista on aina jonnekin/jollekin purkautua...

[Golden Eagle]

Mom-to-be ymmärrän täysin kirjoituksesi ja tunnen aivan samoin, kuin sinäkin! Myös niitä "vihan" tunteita.

[zinae]

^sama täällä Eiköhän nuo fiilikset oo ihan tuttuja jokaiselle vanhempipuolelle, niistä ei vaan puhuta ääneen.

[Mtbe]

^ Joo, en minä kyllä näistä vihan tunteista miehelleni menisi ikinä sanomaan yhtään mitään, mutta kyllä minä siskoilleni ja äidille olen aika monta kertaa jupissut. Ja tulen jupisemaan jatkossakin. Kyllä se vaan helpottaa, kun saa jollekin kertoa, miltä tuntuu.

Näiden muiden "kohtalotovereiden" tekstien lukeminen helpotti minua suunnattomasti! Kaikki ajatukset ovat ihan samoja kuin minullakin.

 

Onko muilla muuten sellaista, että kun lapset tulevat, niin ensimmäiset pari-kolme päivää menee vähän hakiessa niitä omia paikkoja? Sitten kun homma alkaa taas mukavasti rullaamaan, ollaankin siinä päivässä, jolloin lasten on aika kerätä tavarat ja lähteä sinne toiseen paikkaan?

Sitten tuntuu taas hetken hassulta olla kahdestaan, kun on niin hiljaista, eikä ketään tarvitse komentaa... Jälleen, kun kahden aikuisen arjen saa luonnistumaan, koittaa taas se päivä, kun lapset tulee takaisin, ja kaikki on hetken aikaa yhtä kaaosta..? Semmoinen ikiliikkuja-oravanpyörä-mikälie...

En tiiä, onko tämä taas vain mun korvien välissä oleva juttu, mutta siltä musta ainakin on vaikuttanut näiden vuosien ajan

Edited August 11, 2012 by Mom-to-be

[AnneJ.]

^Mun yksi kaveri puhuu juuri tosta, että viikko-viikko ei ole sen takia hyvä, kun alkuviikko menee siihen, että tilanne muuttuu ja haetaan paikkoja ja sitten taas kohta lapsi lähteekin pois.

Toivon mukaan tilanne paranee ajan kanssa

Edited February 6, 2015 by AnneJ.

[Big Apple]

Ompas siitä aikaa kun olen viimeksi lukenut tätä - puhumattakaan siitä kun olen viimeksi kirjoittanut. Mietin pitkään miten käy kun yhteinen lapsi saadaan, muuttuuko ajatusmallini mieheni lapsia kohtaan jne. täytyy sanoa että yllätyin fiiliksistäni, ne eivät ole mitenkään positiivisia olleet ja välillä asia vaivaa minua kovasti.. En ole tästä oikein kellekään puhunut ja miehelle en oikein tiedä miten asian esittäisin etten loukkaisi häntä. Olen lähinna odottanut että meneekö fiilikset ohi.. Näitä omia negatiivisia fiiliksia edesauttaa ehkä se että mielestäni miehen poika on mustasukkainen vauvasta. Ymmärrän hänen reaktion kuitenkin siinä mielessä, että isä on hänelle hyvin tärkeä (luonnollisesti) ja he näkevät kuitenkin suhteellisen harvoin. POika ei osoita juuri mitään kiinnostuksen merkkejä vauvaa kohtaan. Olen toisaalta myös alanut ajatella, että onko vika sittenkin minun päässä, olenko minä mustasukkainen mieheni lapsista, tai siitä ajasta jonka hän on lastensa kanssa??? Luulen kyllä että täytyy puhua tästä jonkun kanssa..

[Kiiwinen]

Heippatirallaa, teidän kirjoituksia lueskellessani ajattelin sepostaa hieman omasta tilanteesta..

 

Eli meidän perusperheeseen kuuluu vain minä ja avomies, ainakin toistaiseksi. Yrityksessä on itselleni esikoista ja miehelle kolmatta.

Miehellä on siis edellisestä avioliitostaan kaksi alakouluikäistä lasta, jotka neljä vuotta sitten seurustelumme alkutaipaleella olivat vanhemmillaan viikko-viikko -periaatteella. Tällä hetkellä tilanne on se, että lapset asuvat 500km:n päässä, jolloin näkemiset ovat vain lasten lomien aikana. Tämä tarkoittaa siis sitä, että meidän lomamme menevät käsi kädessä lasten lomien mukaan; hullun mylly alkaa heti lasten tullessa ja päättyy lasten lähtiessä (jolloin myös meidän lomamme loppuu). Ymmärrän täysin, että lomat ovat ainoa mahdollisuus lasten nähdä isäänsä ja toisinpäin mutta silti usein ajattelen katkerana missä on meidän yhteinen loma ilman lapsia? Missä on meidän irti otto arjesta -lomareissut?

Olemme kahdesti puolittaneet viikon lomamme siten, että viikon alussa kävimme kaksin pitkän viikonlopun reissussa ja loppuviikoksi lapset tulivat meille. Tosin tästä saimme haukut niskaamme lasten äidiltä, kun hän ei ymmärrä miksi reissaamme lasten loma-aikaan, meillähän on hänen mielestään koko vuosi aikaa reissata milloin haluamme. Yritimme selittää, että muuna ajankohtana meidän täytyy olla töissä eli kaikki lomamme menee lapsiin mutta ei mennyt jakeluun eli mieheni on huono isä, kun ei halua nähdä lapsiaan

 

Tällä hetkellä lasten tapaamiset ovat jäissä tulevasta oikeudenkäynnistä johtuen (äiti haluaa lisää rahaa, jota meillä ei yksinkertaisesti ole). Mies on ihan rikki, kun ei näe lapsiaan mutta yrittää jaksaa ajatuksella, että "pian" oikeudenkäynti on takana ja tämä pelleily loppuu. Mutta itse tunnen suurta häpeää siitä, että olen nauttinut yhteisestä lomasta mieheni kanssa ilman lapsia, ilman sitä jatkuvaa kiljumista, juoksemista, ovien paiskomista kun meillä ei saa kaikkea mitä haluaa. Älkää käsittäkö väärin ettenkö välittäisi tai nauttisi lasten kanssa olemisesta. Mutta kun on tottunut olemaan ilman lapsia ja yhdellä sekunnilla se sirkus alkaa ja asiaa ei auta yhtään se tosiasia, että lapset ovat kasvatettu (ai mikä kasvatus?) ihan päin honkia, niin siinä on pinna usein kovilla.

 

Asia mikä minua usein mietityttää on toivottavasti joku päivä tuleva pienokainen meidän talouteemme. Lapset näkevät isäänsä harvemmin kuin haluaisivat (ainakin vielä) ja miltä heistä mahtaa tuntua, jos joku päivä heidän isällään on lapsi joka saa nähdä isää koko ajan. Lisäksi lisäongelmia saattaa tuoda heidän huoneen menetys tulevalla pienokaiselle. Miehen lapsilla on käytössään oma huone meillä ollessaan mutta mikäli nyytti meille suodaan, tulee tästä huoneesta myös vauvan huone. Ehkä hullua miettiä noin kaukaisia asioita, kun vasta vauvakuumeillaan mutta sitä nyt tulee mietittyä kaikenlaista..

 

Huoh, tulipas purkauduttua

[Neferty]

Onko muilla muuten sellaista, että kun lapset tulevat, niin ensimmäiset pari-kolme päivää menee vähän hakiessa niitä omia paikkoja? Sitten kun homma alkaa taas mukavasti rullaamaan, ollaankin siinä päivässä, jolloin lasten on aika kerätä tavarat ja lähteä sinne toiseen paikkaan?

 

Meillä oli just näin.

Kun toisessa kotona ei ollut mitään sääntöjä ja meillä taas oli, niin joka ikinen viikko ensimmäiset 2-3 päivää tapeltiin niistä säännöistä (kyllä, meillä oli kotiintuloajat, ruoka-ajat, yötä myöten ei kouluaamuna tuijoteta telkkaa, astiat tiskikoneeseen, jne... mielestäni normaaleja sääntöjä).