Sign in to follow this  
Followers 0
Mansikka82

Turvaverkon puuttuminen

43 posts in this topic

Miten olette pärjänneet pienen lapsen kanssa tilanteessa, jossa lähipiiri ei asu lähietäisyydellä?

Tarkoitan erityisesti kaikenlaisia pieniä tai isoja hätätilanteita, missä lapsi on saatava pikapikaa (tai viiveelläkin) jonnekin hoitoon.

 

Itse olen hieman huolissani siitä, että kaikki lähisukulaisemme asuvat eri paikkakunnilla. Olemme siis muuttaneet työn vuoksi paikkakunnalle, missä kummallakaan ei juuri ole tuttuja. Uudessa kotikaupungissamme asuvat ystävämme eivät ole "lapsellisia", joten heistäkään ei ole tällaisissa tilanteissa apua.

 

Turvaverkon puuttumisesta on muodostunut jopa yksi niistä tekijöistä, minkä vuoksi vielä hieman emmimme yrityksen aloittamista.. Onko empiminen turhaa?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä aihe kiinnostaa minuakin (ensimmäistä vasta odotellaan).

 

Toisaalta olen ajatellut, että eihän yhden lapsen kanssa vielä ongelmaa juurikaan ole? Vaikka olisin lapsen kanssa yksin niin taksilla pääsee lääkäriin. Meilläkään ei mitään verkostoa täällä ole, mutta arvelisin ongelmia tulevan vain silloin, jos jompikumpi on lapsen kanssa kahden (toinen on reissussa) ja molemmat (lapsi ja kotona olevan vanhempi) sairastuvat. :huh:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hmm, ei meillä ole ollut mitään ongelmia. Lähimmät sukulaiset asuvat n. 300km:n päässä(miehen vanhemmat), oma sukuni asuu vajaan 2000km:n päässä. Meillä ei ole tällä paikkakunnalla myöskään ketään läheisiä ystäviä. Mutta siis ihan hyvin ollaan pärjätty, ei ole ollut sellaista tilannetta että lapsille olisi välttämättä tarvittu vierasta hoitajaa. Kuopuksen synnytyksen ajankin mies oli esikoisen kanssa mukana sairaalassa :lol:

Edited by Scaglietta

Share this post


Link to post
Share on other sites

Muutimme ulkomaille lapsemme ollessa puolivuotias. Kaikki sukulaisemme asuvat Suomessa. Alkuun ei tunnettu ketään uudesta kotikaupungistamme/-maastamme, joten oltiin todellakin ihan oman apumme varassa. Miehen työmatkojen aikana olin kauhusta kankeana, koska en edes osannut muutamaa sanaa enempää paikallista kieltä. Ihan oman mielen rauhoittamiseksi pyysin miestä kysymään yhdeltä kollegaltaan, voinko soittaa hänelle, jos tulee joku hätätilanne enkä jostain syystä saa apua virallisilta tahoilta. Sain puhelinnumeron (ja vähän rauhallisemman mielen), mutta sitä ei koskaan tarvittu.

 

Minun täytyy kyllä sanoa, että välillä on kaivattu turvaverkkoa kovastikin. Pikku hiljaa sellainen on kuitenkin uudelle kotipaikkakunnallekin syntynyt, ja uskon, että niin käy ennen pitkää useimmilla.

Turvaverkon puuttumisen takia en jättäisi lapsihaavetta, vaan ennemmin miettisin, miten turvaverkkoa voisi kasvattaa / miten pärjätä ilman.

 

Alkuun, kun meillä ei minkäänlaista turvaverkkoa ollut, otin yksinkertaisesti lapsen mukaan joka paikkaan. Jos sekä minä että lapsi sairastuttiin, mies jäi pahimman sairastamisen ajaksi pois töistä. Kahdenkeskiset menot miehen kanssa jäi todella vähiin, mutta ilmankin pärjättiin, ja aina Suomessa käydessä hyödynnettiin tarjolla oleva hoitoapu.

 

Meillä lapsi on helpottanut turvaverkon syntymistä täällä uudella paikkakunnalla. Lapsen myötä tutustuu helpommin muihin lapsiperheisiin, etenkin jos menee mukaan erilaisiin kerhoihin tms. missä tapaa muita äitejä tai isiä. Lisäksi olemme ajan kuluessa löytäneet hyviä hoitajia (nuoria opiskelijoita ym.), joille voimme soittaa tarvittaessa. Suomessa hoitajia tarjoaa mielestäni ainakin MLL ja ehkä naapurustostakin saattaa löytyä reippaita hoitajakandidaatteja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Se on muuten totta että ihmisiin tutustuu tosi nopeesti kun vaan menee mukaan johonkin toimintaan. Ite aloin käymään seurakunnan vauvakerhossa ja vauvauinnistakin on saatu kavereita vaikka se onkin sellainen koko perheen harrastus. Mut eipä se 'lapsellisten' kavereiden olemassaolo välttämättä auta hätätilanteessa, kuka esim. haluais ottaa hoitoon lapsen jonka vanhemmat on vatsataudissa, kun luultavasti se lapsikin sitä kantaa ja omille muksuilleen ei tietenkään tautia halua. Sit taas vaikka lapsettomat kummit voiskin ottaa sen riskin että ite sairastuvat.

 

Mutta eipä noita tuollaisia hätätilanteita varmaan niin kovin usein tule. Meillä on yks sellaseks luokiteltava tullu kerran, eli muhun iski yöllä aivan karmee vatsatauti. Mies joutu aamulla käymään töissä mutta pystyi onneksi olemaan lopun päivää kotona koska musta ei todellakaan ollut lasta hoitamaan. Mun äiti on eläkkeellä ja pääsikin sit seuraavana päivänä avuksi vaikka vähän kauempana asuukin. Niin ja onhan sitten tosiaan noita MLL:n hoitajia jos oikein hätä tulee.

 

Henkistä vertaistukea saa kivoilta keskustelupalstoilta ja niilläkin voi tutustua oman alueen ihmisiin..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitokset kaikille vastanneille! Taitaa olla niin, että murehdin suotta tätä asiaa. Kun nyt vaan ukkokullan kanssa päästäisiin tuumasta toimeen..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkään ei ole ollut sukulaisten mukanaan tuomaa turvaverkkoa. Naapureihin olen tutustunut ja puistossa olen saanut ystäviä. Muutettuamme ulkomaille tilanne on taas sama ei turvaverkkoa, eikä tuttuja.. enkä osaa kieltä. Toivotaan vaan, että pärjään ilman ja mitään ei tapahdu.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minullekin läheisen turvaverkoston puuttuminen on yksi niistä syistä, jotka saavat vielä empimään yrityksen aloittamista. Hätätilanteessa hoitaja varmasti löytyisi jostain – lähellä asuu hyviä kavereita, tosin vain yhdellä parilla on lapsi – mutta enemmän meitä tällä hetkellä mietityttää kahdenkeskisen ajan loppuminen. Esim. siskoni pääsee aika hyvin miehensä kanssa ulos syömään tai vaikka elokuviin ja saa joskus ihan vapaan viikonlopunkin, koska vanhempani asuvat hänen lähellään ja ottavat mielellään hänen lapsensa koko päiväksi hoitoon tai yökyläänkin, mutta me asumme todella kaukana kummankin vanhemmista ja muista sukulaisista. Ja hätätilanteessakin menisi varmasti sormi suuhun, jos pitäisi löytää jostain lyhyellä varoitusajalla vauvalle hoitaja. Kyllähän kerhoissa ja harrastuksissa varmasti tapaa vauvan myötä lisää saman alueen vanhempia, muttei se ole kuitenkaan sama asia kuin omat sukulaiset. Toisaalta tilanteemme ei tule näiden pitkien välimatkojen suhteen muuttumaankaan, joten pärjätä pitää - mutta surettaa, jos se pitää tehdä parisuhteen ja kahdenkeskisen ajan kustannuksella. (Ymmärrän toki, että vauva muuttaa asioita, mutta olisi silti kiva päästä joskus ulos tai edes ostoksille ilman, että pitää varata lapsenvahti etukäteen.)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me olemme käyttäneet maksullista hoitajaa. Mukava tyttö joka viihtyy pojan kanssa ja poika hänen. Maksaahan se, mutta hyvästä kannattaa maksaa :lol:

 

Meillä on tuttuvia ja kavereita vinot pinot "kulmilla" mutta eipä niitä näytä meidän hoito-ongelmat kiinnostavan. Olemme joskus kysyneet 0,5h-3h pätkiksi hoitoapua kavereilta mutta kaikilla tuntuu olevan jotain omia juttuja, koulua, töitä tai muuten vaan pelottaa jäädä kaksin pienen lapsen kanssa. Millekään puistotutulle tai naapurille en poikaa edes antaisi hoitoon!

 

En sinänsä kavereita syyllistä että heillä on "parempaa tekemistä". Muistan kun itse olin sinkku ja vielä sitten kun miehen kanssa olimme lapsettomia ei meillä ollut kavereiden lapsia hoidossa. Muistan kyllä kun joku joskus kysyi mutta eipä oikein kiinnostanut lauantai-iltaa, viikon ainoaa yhteistä iltaa, uhrata jonkun kaverin lapsen kanssa olemiseen <_< Puhumattakaan jos joku puhui olevansa sairaana niin eipä tullut lähdettyä hoitoavuksi oma-aloitteisesti... näin jälkeenpäin ajateltuna ei tullut edes mieleen tarjota apua...

 

Kysynkin teiltä, jotka kaipaatte tukiverkkoa, kuinka monesti itselläni on tuttavien ja kavereiden lapsia hoidossa, monestiko tarjoatte hoitoapua kysymättä? :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

No kyllä se vähän ahdistaa kun "luonnollisia" hoitoapuja ei ole tarjolla. Mummot sun muut asuu n. melkein 300 kilometrin päässä. Tämä on myös yksi syy miksi emmin kovasti toisen lapsen tekemistä. Henkistä tukea saa kyllä kavereilta, mutta heillä on omat lapset ja omat hoito-ongelmansa.

 

Kuopuksen synnytyksen ajankin mies oli esikoisen kanssa mukana sairaalassa :lol:

Oho! Minä luulin että tämä ei ole sallittua? Ei ainakaan Keski-Suomen keskussairaalassa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin asuu kaikki luottosukulaiset niin kaukana, ettei heistä apua saa. Toki meillä asuu paljonkin lapsellisia kaveriperheitä, kavereita, sukulaisia, muskari- ym. tuttuja lähellä vaikka kuinka, mutta heiltä pyytäisin apua ainoastaan oikeassa hätätapauksessa. Meillä ei siis ole ketään kenelle laittaa lasta hoitoon omien menojemme vuoksi. Ts. kaikki kaikki kahden keskiset jutut, ravintolaillat, leffat ym. ei tule kysymykseenkään. Harrastukset järjestetään niin, että toinen on aina kotona. Turvaverkko siis periaatteessa on, mutta silti aika paljosta on pitänyt lapsen takia luopua. Päivääkään en silti vaihtaisi :) Eiköhän mekin oteta jossain vaiheessa MML apuun. Ja onneksi tosiaan mitään todellista hätätilannetta ei koskaan ole tullut. Ainoa hätätilanne, jonka tiedän olevan tulossa on synnytys heinäkuussa. En todellakaan usko, että täällä saa ottaa lasta sairaalaan mukaan enkä kyllä haluaisikaan. Onneksi on hetki aikaa järjestellä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua jo vähän etukäteen mietityttää tämä tukiverkko. Oma äitini on jo iäkäs, enkä hänelle ainakaan kovin suurta vastuuta halua laittaa. Toki varmaan on avuksi ja tueksi. Isällä on onneksi ;) nuorempi vaimo, joka on superkiva - hän toivottavasti haluaa olla tarvittaessa apuna. Miehen mutsi asuu kauempana, joten ainakaan ihan pika-apua ei ole tiedossa.

 

Itse asiassa eihän tämä nyt niin huono tilanne olekaan, kavereitakin on ja joku heistäkin varmasti haluaa joskus vauvelia hoidella.

 

Mutta kyllä on rankkaa ilman tukiverkkoa - yksi kaverini sai miehensä kanssa vauvan kaupungissa, jossa heillä ei ollut yhtään sukulaisia eikä oikeastaan läheisi ystäviäkään. Kaverini oli aivan piipussa alkuajat, ihan zombi. En kyllä toivo sellaista kenellekään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nostan tata aihetta, koska meillakin on tullut tata jo mietittya. Oma perheeni asuu lentomatkan paassa ja miehenkin kaikki sukulaiset vahintaan kolmen tunnin ajomatkan paassa - tassa lahella on muutamia ihan laheisiakin ystavia, mutta heista melkein kaikki ovat lapsettomia eika heihin osaa tai uskalla varmasti tukeutua kuin hatatilanteessa. Missaan nimessa en menisi tuputtamaan vauvaa heille hoitoon ellei joku sita nimenomaan itse tarjoa. Toivon, etta edes perhevalmennustunneilla tapaisimme toisia samaan aikaan samalla alueella vanhemmiksi tulevia pariskuntia, jotta saisimme tahan lahialueelle edes vahan vertaistukea.

 

Kylla me varmasti parjataan ihan hyvin, mutta lahella ei ole ketaan, jonka voisi olettaa automaattisesti haluavan joskus lapsenvahdiksi ihan muuten vaan (jos vaikka haluamme leffaan, ravintolaan tai viikonlopuksi keskenamme johonkin). Tulevat isovanhemmat olisivat varmasti kaikki valmiita auttamaan vaikka kuinka paljon, jos vain asuisivat lahempana. Todella harmi. Turvaverkon puuttumisen lisaksi tassa tietenkin harmittaa sekin, ettei lapsi nae pitkien valimatkojen takia isovanhempiaan kovin usein.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hauskaa, että aihetta pohtivat muutkin!

Minulla on myös tuo tilanne, sukulaisiin on 400/650 km matkaa. Itseasiassa annoin ehkä tuon asian häiritä liikaakin ja jahkailimme lapsenteon aloittamista monta vuotta... muutoin oltaisiin ehkä aloitettu yrityskin aikaisemmin.

Nyt sitä miettii vaan, että kyllä sitä jotenkin pärjää, kunhan vaan sais lapsia...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä olisi loistava turvaverkko, mutta valitettavasti se on parinsadan kilometrin päässä. Mummit ja vaarit hoitaisivat lapsia enemmän kuin mielellään, mutta välimatkan vuoksi se on aika vaikeaa. Silloin kun on tullut hätätilanteita, ovat isovanhemmat lähteneet apuun - kahden tunnin matka ei siinä mielessä ole liian pitkä. Esimerkiksi kun minä olin lähdössä koko päiväksi kaverin polttareihin ja mies loukkasi kätensä juuri ennen sitä, mummi ja vaari tulivat meille koko päiväksi miehen avuksi.

 

Mutta kahdenkeskistä aikaa ja yhteisiä illanviettoja meillä on todella harvoin. Yhden lapsen sai vielä silloin tällöin hoitoon ystäville, mutta kahta ei. En halua rasittaa lapsekkaita ystäviä kahden lisälapsen hoitamisella, ja lapsettomilla kavereilla puolestaan ei ole kovin paljoa kokemusta vauvoista. Hyvin olemme silti pärjänneet! Noin kerran kuussa käymme kotiseudulla viikonloppureissulla, silloin saa lastenhoidosta pienen breikin ja tulee käytyä joskus treffeilläkin miehen kanssa.

 

Tarkoituksena on silti muuttaa lähemmäs sukulaisia lähitulevaisuudessa. Ei pelkästään turvaverkon läheisyyden vuoksi (vaikka se olisikin ehdottoman hienoa), vaan myös siksi, että esikoinen kaipaa isovanhempiaan todella kovasti. Sydäntä särkee katsoa, kun lapsi itkee ikäväänsä aina, kun olemme käyneet mummilassa tai mummi meillä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me asuttiin neidin ekat 8kk tukiverkkojen keskuksessa. Nyt muutettiin 1,5 vuodeksi miehen opiskelujen vuoksi 750 km päähän ja täällä ollaan omillamme. Arjessa pärjää hyvin kun molemmat osallistuu aktiivisesti. Ja sellaista hätätilannetta en oikein keksi etteikö sitä lasta voisi ottaa mukaan. Muuutaman kerran ollut miehen kanssa koulussakin. Yhteinen aika on vähissä. Iltaisin ollaan kahdestaan kun neiti nukkuu. Etelän vierailulla koitetaan sitten ottaa hieman aikaa parisuhteellekin. Ei silti kaduta hetkeäkään että lähdettiin. Ollaan tutustuttu uusiin ihmisiin ja tarvittaessa neidin voisi viedä varmasti jollekin heistäkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on myös aika hutera tilanne. Periaatteessa lähellä asuu mun täti ja serkku, joita voisi kysyä avuksi, mutta ei juuri olla muuten niiden kanssa tekemisissä, ja siksi tuntuisi vähän hyväksikäytöltä pyytää vaan apua. Tilannetta mutkistaa se, että meillä on iso koira ja poika on moniallerginen (ruoka-aineallergia). Ihan peruslapsenvahtitouhu ei siis riittäisi, kun apua tarvitaan. Mun vanhemmat asuvat tunnin matkan päässä, mutta niihin en kauheasti luota pojan enkä koiran hoitajina - hätätilassa toki tyhjää parempi.

 

Nyt kun sikainfluenssa alkaa olla ajankohtainen pelko, mietityttää tosi paljon, mitä tehdään, jos ollaan miehen kanssa kumpikin sairaana. Koira pitäisi melkein saada jonnekin hoitoon, mutta se ei ole ikinä ollut pois meidän luota yötä. Ehkä appivanhemmat voisivat hakea sen niille, kun ne tulevat tosi hyvin toimeen koiran kanssa. Matkaa tosin on 450 km ja jos meillä on influenssa, ei meitä kannata tavata samalla kertaa - joten mahtaisikohan niitä saada ajamaan moista matkaa koiran takia. Pojan hoito influenssan aikana stressaa sekin. Jos on itse pahassa kunnossa, miten sitä jaksaa hoitaa? Ja kuka taas auttaisi, kun on tissiriippuvainen, univaikeuksinen, allerginen, vierastamisiässä oleva vauva...

 

Eiköhän apua löydy, jos tiukka paikka tulee. Kuitenkin toi influenssa tai muu tarttuva tauti pelottaa, kun silloin on hotajallekin riski saada tartunta, ja esim. omat vanhempani ovat perussairaita eläkeläisiä, joille ei tartuntaa toivoisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tätä nyt ei ihan vielä taritse murehtia, kun vauva syntyy vasta kesällä, mutta onhan näitä jo mietitty...

 

Meillä on anoppilaan 180km ja mun vanhmmille noin 300km. Kaikki lähisukulaiset asuu myös sielläpäin, eli ollaan melkein omillamme täällä. Siipalla on toki kavereita, mutta mulla ei ole tällä uudella paikkakunnalla edes niitä (mies on asunut täällä kuutisen vuotta, minä kuusi kuukautta). Muutamat kaverit on sellaisia, että niitä kehtaa ehkä kerran vuodessa pariksi tunniksi kysyä, jos haluttais yhdessä vaikka syömään, mutta vasta kun lapsi on isompi.

 

Onneksi kummassakin mummolassa tulee varmasti olemaan lastenhoitoapua kun menään kyläilemään ja leikkikavereitakin. Toisessa paikassa vauvalla on velipuoli ja serkkuja ja toisessa vain muutaman vuoden vanhemmat eno ja täti :) Me ei kuitenkaan tykätä ajaa noita välejä, joten kovin usein tuskin tulee käytyä.

 

Miehen sisko asuu kyllä naapuripaikkakunnalla, mutta vaikka ollaan sen kanssa samanikäisiä, niin en sitäkään kovin usein pyytäisi. On lapsirakas ja tulee sisarustensa lasten kanssa juttuun, mutta elää vielä ihan täyttä opiskelijaelämää ja on minun mielestäni tosi teinimäinen (tai ehkä minä olen jotenkin pikkuvanha? :P ).

 

Aika pitkälle hätätilanteissakin ottaisin varmaan lapsen mukaan. Meidän oma lapsihan on, kyllä me sen kanssa pärjätään, vaikka tukiverkkoja oliskin huonosti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ainakin tällä hetkellä "pikkuasiaturvaverkko" alkoi muodostumaan aika äkkiä, kun vauvan synnyttyä lähdettiin muksun kanssa perhepuistoon ja muihin touhuihin. Sukulaiset asuu kaikki vähintään 50 kilometrin päässä, mutta puistokavereiden kanssa hengaillaan paljon muutenkin ja ollaan tehty yya-sopimuksia, jos on tarvetta itse päästä vaikka kipaisemaan lääkärissä tai muussa pienessä menossa. Isompiin juttuihin kyllä pyydeltäisiin sukulaisia, mutta juuri joku tunnin parin poissaolo, hyvin voisin jättää pikkumiehen naapuriin leikkimään samanikäisen kaverin kanssa. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikka meillä asuu sukulaisia lähellä, niin en näe niistä ketään hoitamassa sitten mahdollista tulokasta. Miehen veljillä on kaikilla lapsia, taaperoikäisiäkin, mutta niitä on jo niin monta per nassu. En usko, että siitä tulis mitään. Oma äiti on ilmoittanut jo muutama vuosi sitten, että hänestä on turha kuvitella sitten mitään lastenhoitoapua. Isovanhempani taas ovat sen verran iäkkäitä, että ei siitäkään mitään tulisi (jos nyt pysyvät elossa siihen asti..)

 

Aika tyhjän päälle tuntuu siis, että tipahdetaan sitten joskus. Välillä huolettaa, mutta ehkä me selvitään sitten.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meidän molempien vanhemmat ja sukulaiset asuvat yli sadan kilometrin päässä, ja samoin suurin osa ystävistä ja kavereista. Tällä paikkakunnalla ei ole ketään, kenelle voisin soittaa, ja miehelläkin on vain muutama sellainen henkilö täällä lähellä, eikä heilläkään ole yhtään mitään kokemusta lastenhoidosta. Toki kotiseudulta pääsee tänne parin tunnin varoajalla, mutta en kyllä uskalla luottaa siihen, että aina lähtisivät kun pyydetään (enkä kyllä kehtaisi kovin usein pyytäkään).

 

Välillä pelottaa, että mitä tästä tulee, mutta toisaalta, elämällä on useimmiten tapana kantaa. Toivon kovasti, että sitten kun vauva on maailmassa, saadaan uusia, samassa tilanteessa olevia tuttuja perhekahviloista ja vauvauinneista ja muista. Pitää vaan itse rohkeasti lähteä liikkeelle ja pitää mieli avoimena ja tutustua ihmisiin. Ja saahan tietysti aina rahallakin apua, esim. MLL:n kautta. Ja ehkä ne miehen muutamat kaveritkin oppivat olemaan vauvan kanssa hetken aikaa, jos tarve vaatii.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä tulevan lapsen isovanhemmat asuvat todellakin monen sadan kilometrin päässä, joten ei ole isovanhemmista hoitoavuksi. Lähellä asuu kyllä joitakin lähisukulaisia, mutta he ovat vielä työssäkäyviä ja perheellisiä ihmisiä, joten heitä ei noin vain hälyytetäkkään sitten hoitavuksi, jos tulee äkillistä tarvetta. Jotenkin sitä on vain selvittävä, ei auta. :girl_to_take_umbrage2:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Onkohan sitä ihan ulalla tämän asian suhteen, kun ei oo kyllä miehen kanssa edes mietitty miten pärjätään ilman "turvaverkkoa"...? Molempien sukulaiset toki asuvat kauempana, mutta ei ole käynyt mielessäkään että joku tulisi hoitamaan vauvaa jotta päästään "ulos kahdestaan" tms. Tai että asioita ei saisi hoidettua vauvan kanssa tai muuten soveltaen. Kun kyllähän ne pakon edessä aina jotenkin lutviutuu, eikö? En kyllä osaa ajatella esim. tilannetta (jossa en itse ole) että olisi esikoinen, jolle pitäisi saada hoitopaikka toisen lapsen synnytyksen ajaksi... Ehkä sitten mies olisi lapsen kanssa kotosalla, kävisivät vierailemassa, tai saisko perhehuoneessa olla koko porukka.

 

Muutenkin on jotenkin semmonen tunnelma, että se on meidän lapsi, meidän perheenjäsen, ja oudolta tuntuisi jos tarvittaisiin sellaisia varaihmisiä, jotta lapsi voidaan hankkia.

 

Tämä ei nyt ole mikään kritiikki, ei todellakaan! Oon vaan kahlannut tätä foorumia läpi ja paljon törmää tähän aiheeseen eri muodoissa. Se on pistänyt tosissaan miettimään, että tarvittaisko mekin sitten semmosta...? Vai onko se tottumuskysymys? Koska molempien suvut meillä on melko kaukaisia. Ollaan paljon yhteydessä mutta en usko että kukaan ilmottautuu vapaahetoiseksi, että voi tulla hätäavuksi jos sellaista tarvitaan. Onko se sitten sukukohtaista semmoinen? Toisaalta mulla on ystäviä, joilla on pieniä lapsia, ja mummot ne kyllä haluaa aina tulla hoitamaan ja ottaa luokseen yökylään ja olla joulut ja nimipäivät kyläilemässä! Se vaikuttaa kyllä ihan ihanalta. Varmaan meilläkin joku sukulainen repeäisi sitten omista kuvioistaan auttamaan tänne jos olisi joku paha kriisi päällä. Toisaalta oma äitini on vakavasti sairas, ollut vuosikausia, joten ehkä sekin saa kääntymään oman avun puoleen...? Mielletäänkö yleensä niin että se on oma äiti/sisko/anoppi joka on se The Turvaverkko? ...En tiedä. Mietityttää kovasti! On vaan ollut jotenkin itsestäänselvyys että tää on meidän oman perheen juttu, kun vauva tulee.

 

Nää on niin hyviä nämä ketjut! Mies saa kuunnella mun hehkutuksia kun oon pari päivää sitten löytänyt oikein urakalla tän paikan ja ihastelen vaan mitä kaikkea tietoa täältä löytyykään!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en koe, että turvaverkon pääasiallinen tarkoitus on päästää vanhempia yhdessä ulos, mutta siihenkin toki sitä voi käyttää varsinkin myöhemmin. Tietysti vauva tulee perheeseen ja on sen oman perheen "juttu" mutta on tilanteita, joissa turvaverkko voi tosiaankin tulla tarpeeseen. Eikä sillä ole väliä, koostuuko se sukulaisista, lasten kummeista, omista ystävistä vai ulkopuolisesta avusta. Pääasia, että perheellä olisi olemassa joku taho, josta saada tukea ja apua sitä tarvitessaan. Kyllähän sitä kaksinkin pärjää, kun on pakko, mutta joskus saattaa tulla tilanteita, että apu olisi tarpeen.

 

Meilläkään ei varsinaista turvaverkkoa ole lähellä. Mun äiti (jo sairaseläkkeellä, joten jaksaminen ei ole huippuluokkaa) asuu 70km:n päässä ja on ykköshoitaja toiselle lapselle jos tarve vaatii. Lasten kummit ovat kantaneet mielettömästi mun jaksamista allergisen astmaatikkolapsen kanssa. Lapsiakin ovat tarvittaessa vahtineet muutaman tunnin (toista kerrallaan), mutta enimmäkseen apu on ollut keskusteluapua ja sitä, että itse olen saanut hengähdystaukoja ja muuta ajateltavaa. :lipsrsealed:

 

Muoks. Lisäksi meillä on käynyt epäsäännöllisesti kunnan perhetyöntekijä, jonka apu on ollut lasten hoitoa (= mulle oma hetki päivässä) ja keskusteluapua. Tällä hetkellä en koe ulkopuolista apua tarpeelliseksi.

Edited by Tiitiäinen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä puuttuu kokonaan tukiverkko nykyisellä asuinpaikkakunnallamme.

Kummankin kotikotiin on matkaa parin kolmen tunnin ajomatkat - ei paha. Mutta silti kaukana. 300km kauimmaiseen ja 200km lähimpään mummolaan, kummilaan jne.

 

Molempien täysimittainen osallistuminen arkeen on paras mahdollinen apu. Toki miehen työt verottaa minun omaa aikaani kodin ulkopuolella ja varsinkin sesonkiaikaan, jolloin työtä on ja kutsu käy. Sesonki miehelle on kesä ja talvi. Tottakai se on ollut opettelemista siihen, että meillä ei täällä ole ketään kenelle lapset jättää jos jotain menoa tulee ja lapset kulkee mukana. Jos mies on kotona niin silloin pääsen tottakai yksin asioille. Pitämään hengähdystauon ja olemaan yksikseni pari tuntia poissa kotoa vaikka autossa istuisin sen ajan niin se jo tekee terää. :grin:

 

Joskus sitä on mietitty, että muutettaisiinko lähemmäs, mutta nyt, kun on oma talo täällä, on vakituinen työpaikka, on opiskelupaikka niin sitä ei vaan enää tule edes ajateltua. On tottunut olemaan ilman tukiverkkoa ja pärjäämään omillaan. Kyllä tietysti kaikki sitä joskus ääneen ihmettelee miten me selviydytään vieraalla paikkakunnalla ja miten ihmeessä me kestetään. Ihan hyvin tämä on mennyt ja onnellisia ollaan. :grin: Olemme löytäneet oman kodin, omat kaverit ja ystävät - ei täältä enää lähdetä pois. :lipsrsealed:

 

Puhelin, Facebook, mese ja Skype on portti kotikonnuille. Milloin vaan saa soittaa kotiin. Se on tärkeää.

Meidän tukiverkko on siis pelkästään puhelimen ja tietokoneen ääressä.

 

Lapset kävi nyt 4 päivän mummolalomalla ja se on herkkua 1-2 kertaa vuodessa. Sen jälkeen sitä taas jaksaa, kun on saanut olla yksikseen ja miehen kanssa kaksin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now
Sign in to follow this  
Followers 0