Guest Noose

Synnytyksen jälkeinen masennus

134 posts in this topic

Itsellä on mieli todella musta ja ajatukset ovat todella masentavia... vauvaa kohtaankin on vaikea tuntea rakkautta.

Ruokahalu on mennyt ja koti tuntuu lähinnä vankilalta. Vauva on muuten tosi kiltti, mutta kitisee masuvaivojaan

melkeinpä koko ajan.

Tiedän, että ikää toisella on vasta vajaa viikko, mutta pelottaa, kun olen näin masentunut jo tässä vaiheessa.

Miten ihmeessä tästä selviää? Itkulle ei tule loppua.

 

 

:(:(:(:(

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ota yhteys neuvolaan, heti huomenna. Sieltä saat keskusteluapua ja sinut ohjataan eteenpäin, jos tarve niin vaatii. Kerro mielialastasi myös lapsen isälle. Älä missään tapauksessa jää yksin.

 

Luulen, että minulla oli lievä synnytyksen jälkeinen masennus. Tunteet lasta tulivat vasta usea kuukausi synnytyksen jälkeen. Hoitaminen meni ihan rutiinilla, mutta muuten koin lapsen joskus todellisena riippakivenä. Ja koti oli ihan vankila. Kamalaa sanoa, mutta ajatukset olivat aika mustia. Olin myös todella itkuinen pitkään synnytyksen jälkeen.

 

Sieltä ne positiiviset fiilikset kuitenkin löytyivät. Yksi pelastava enkeli oli mieheni, jonka kanssa meillä oli tosi hyvä keskusteluyhteys koko ajan. Ja on edelleenkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla oli vaikea synnytyksen jälkeinen masennus. Vasta tämän vuoden maaliskuun jälkeen olen ihan aidosti pystynyt nauttimaan äitiydestä. Toisaalta mä hain apua vasta marraskuussa kun tyttö syntyi kesäkuun alussa. Sitä vaan oli tosi vaikea myöntää itselleen että tarvitsee apua. Ja kyllä mun läheiset näkivät ettei mulla ole kaikki hyvin mutta eivät saaneet mua hakemaan apua ajoissa. Ei mulla ei ollut lasta kohden pahoja ajatuksia. Olin vain todella väsynyt. Olin vihainen kaikille muille, sain ihan älyttömiä raivonpuuskia esim. miehelleni. Tunsin itseni riittämättömäksi äitinä ja ihmisenä. ja että kaikki olivat hylänneet mut. Mä myös itkin tosi paljon ihan kaikkea.

 

Mulle tuli tuo masennus yllätyksenä, eiköhän se kaikille tule. Mutta mä olin odottanut lasta tosi pitkään ja olenkin miettinyt että ehkä mä asetin itselleni liian korkean riman vaikka nyt tajuan jo että vaikka en tee kaikkea samalla tavalla kuin joku muu tekee niin silti olen maailman paras äiti lapselleni. Kun aloin toipumaan masennuksesta niin mun piti vaan kääntää päässä ajatus että mä olen hyvä äiti ja todella uskoa siihen.

 

Tosi paljon voimia sulle ja suosittelen että otat yhteyttä neuvolaan että saat apua. Mä sain lääkityksen ja se auttoi paljon. Pääsin myös juttelemaan ulkopuoliselle ja se auttoi kanssa.

 

Jos vain pystyt niin puhu avoimesti tunteistasi, oli ne kuinka pahoja vaan, sillä niissä ei ole mitään hävettävää. Mulla hävisi muutama ystävä kun kerroin tilanteestani avoimesti mutta huomasin siinä ketä on mun tosi ystäviä. Kun ystävät saivat tietää masennuksestani niin he osasivat auttaa mut ylös siitä suosta. Ja mun mies sekä vanhemmat olivat niin ihania ja mua tukevia etten edes tiedä miten heitä kiittäisin.

 

Laitan pari linkkiä mistä kannattaa käydä lukemassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta , siihen sairastuu itse asiassa todella moni äiti vuosittain. Sitä vaan ei huomata helposti sillä muutamat oireet sekoittuvat siihen että niiden ajatellaan kuuluvan normaaliin vauva-aikaan.

 

http://www.geocities.com/miukumauku_2000/masennus.htm

 

http://www.aima.fi/synnytysmasennus/synnytysmasennus2.html

 

Suosittelen myös Brooke Shieldsin kirjaa, Tuli sade rankka. Sen lukeminen auttoi mua käsittelemään omia tuntemuksia.

 

 

Tulipas sekava ja pitkä sepustus... :rolleyes:

Edited by Tinke

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minuu pelottaa synnytyksen jälkeinen masennus jo valmiiksi, vaikken vielä raskaana olekaan. Olen sairastanut masennusta muutama vuosi sitten ja päässyt siitä suhteellisen hyvin kiinni normaaliin elämään. Kuinka hyvin raskauden jälkeiseen masennukseen saa apua, onko teillä kokemuksia tästä? Kiinnostaa..

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Masennuksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen välillä ei ole todettu yhteyttä. Mua psykiatri lohdutti myös että tunnistan varmasti oireet aikaisemmin ja osaan hakea apua aikaisemmin kun muut kokemuksen perusteella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

3.-4. pv. synnytyksestä naisen hormonitoiminta on kaikkein kovimmillaan, ja silloin lähestulkoon jokainen synnyttänyt tuntee kovan tunnemyrskyn, kaikki itkettää, ja maailma on musta. Mutta mikäli ihan kaamean paha olo jatkuu yli tuon viikon, niin silloin kannattaa ehdottomasti olla yhteydessä neuvolaan, ja tarvittaessa tietysti jo aiemminkin, jos tuntuu ettei pahan olon kanssa vaan yksinkertaisesti selviä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
^Masennuksen ja synnytyksen jälkeisen masennuksen välillä ei ole todettu yhteyttä. Mua psykiatri lohdutti myös että tunnistan varmasti oireet aikaisemmin ja osaan hakea apua aikaisemmin kun muut kokemuksen perusteella.

 

Mä uskon kans että asia on näin. Sairastuin masennukseen 24-vuotiaana, terapian ja lääkityksen avulla selvisin. Lapsettomuus voi kuulemma lisätä riskiä sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Meillä meni 3,5 vuotta kunnes tärppäsi, lisäksi olen yhdenlainen perfektionisti enkä halua "valittaa pienistä". Olin siis varautunut että olen todellisessa vaarassa sairastua synnytyksen jälkeen. Toisin kuitenkin kävi.

 

Noose, toivottavasti voit jo paremmin! s020.gif

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on niin vaikea aihe, että vieraan ominaisuudessa kirjoittelen.

 

Ekat viikot kotona meni kuin sumussa. Tietysti univelkakin oli mahdoton, mutta myös hormoonit tekivät osansa. Joskus neljännen viikon alussa sain nukuttua pari yötä pidempiä unijaksoja ja silloin voin sanoa heränneeni ensimmäisen kerran kotiin pääsyn jälkeen. Alussa olin tosi ärtynyt ja kiukkusin niin miehelle, vauvalle kuin itsellenikin. Imetys sattui alkuun tosi paljon ja rintakumien kanssa temppuilu varsinkin öisin oli tosi työlästä. Jonkin aikaa sitä jaksoi vain suorittaa: vaihtaa vaippaa, imettää, nukuttaa. Sitten alkoi iltahuuto.

 

Vauva huusi joka ilta pari tuntia. Mikään ei ollut hyvin. Yritin korvatulppia, kantoliinaa, mummu oli apuna sekä mies tietysti. Pahimmillaan nukutukset meni lähes klo 03:een. Vauva ei siis nukahtanut enää tissiltä sänkyyn ja vaati heijaamista päästäkseen syvään uneen. Joka ilta parin kuukauden ajan menin väsyneenä ja vihaisena nukkumaan. Sitten minua alkoi itkettää jo aamuisinkin. Päivisin en ehtinyt päikkäreiden aikaan nukkumaan tai uni ei vain tullut. Väsy oli kamala ja mieli maassa. Tuntui kuin joka suunnasta syyllistetään. Olen huono äiti, kun suutun vauvalle. Pelkäsin tulevia päiviä. Miten selviän siihen asti, että mies tulee töistä kotiin. Joka päivä on kuitenkin jotenkin selvitty.

 

Kaikki toitottivat, että nauti nyt tästä ainutkertaisesta vauva-ajasta. Hoida lastasi hymyillen. Tee sitä ja tee tätä, niin hyvät äidit toimii. Hymyä vaan ei tullut, eikä tule vieläkään.'

 

Onneksi vauvan kasvaessa iltahuudot ovat jääneet pois ja muutenkin rytmit selkiytyneet. Silti olen ärtynyt, varsinkin jos totuttuun aikatauluun tulee muutosta. Hermostun ja sitten vauvakin hermostuu. En meinaa saada itkua loppumaan. En oikein uskalla lähteä mihinkään kahdestaan vauvan kanssa, jos vaikka menetän julkisella paikalla hermoni. Kotona voi lapsen laittaa hetkeksi lattialle ja mennä toiseen huoneeseen rauhottumaan. Mökkiydyn kotiin. Oikein mikään ei tuota iloa. Lapsen hymy auttaa hetkiseksi, mutta vain hetkseksi. Siitäkään ei voi nauttia, kun hirveä syyllisyys painaa hermostumisista. Joskus tuntuu, että meillä on vain hoitolapsi, mutta sitä ei haeta pois.

 

Mihin asti tätä kestää? Miten jaksan eteenpäin? Onko keskusteluavusta hyötyä? Tai lääkkeistä? En kestä itseäni tällaisena, jotain muutosta on tultava. Onneksi välillä on tavallisia päiviä, mutta useimmiten on näitä huonoa päiviä. Äitiys ei oikein anna mitään - vai kuulukokaan sen antaa...

 

En olisi uskonut, että tämä voi olla näin rankkaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^On tuohon apua saatavilla, ja sinun kannattaakin pikaisesti apua hakea, ennenkuin olet ihan loppuun uupunut. Joko neuvolassa ota asia puheeksi, tai sitten voit ottaa yhteyttä perheneuvolaan tms, oma neuvolaterkkari kyllä taitaa olla paras ihminen, jolle asiasta sanoa, hän osaa ohjata eteenpäin.

 

Voit saada keskusteluapua, lääkitystä jos tarve on, ja ihan konkreettistakin apua kotikäynnin muodossa.

 

Älä jää yksin, ota apua vastaan, mutta ensin sinun on uskallettava ja osattava sitä pyytää! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä täytyy myöntää, että itselläkin oli murhetta ja itkua. Kolmantena päivänä kotiinpääsystä löysimme kotoa hometta ja todettiin vesivahinko!!

Sitten piti muuttaa väliaikaisasuntoon mitä ei sen kummemmin sisustettu vaan tavarat oli missä oli jne. Siellä ei sitten isukki viihtynyt yhtään vaan sain jaksaa yksin vauvan kanssa...

Pikkuinen ei nukkunut yhtään yksikseen vaunussa eikä sängyllä vaan sylissä. Ja kun isukki ei ollut sylinä, se olin minä ja olisin halunnut edes yhdesti päivässä syödä /käydä vessassa rauhassa...

 

Eipä siihen muuta tarvittu, kun itku ja masennus iski tosi kovaa. Mulla on ehkä se hyvä luonteenpiirre, että mun helppo lähteä puhumaan esim.äidilleni tai neuvolan henkilökunnalle tms. Äidistä oli tosi paljon apua.

 

n.kahden kuun ikäisenä neidille sitten alkoi vatsavaivat jotka onneksi hieman yöksi hellitti. Mentiin heti vyöhyketerapiaan joka onneksi auttoi!

Nyt, kun ollaan jo tuon vuoden paremmalla puolella nii siitä on haalea muisto, joka saattaa kyllä nousta voimakkaasti esiin, kun neiti ei syö tai nuku / haluaa vaan jatkuvasti olla sylissä... Vaikka sylissä pidän kyllä aina, kun tarve vaatii ja vaikkei vaatisikaan!

 

Ehdottomasti pitää hakea apua masennukseen. Apua kyllä löytyy!

Share this post


Link to post
Share on other sites
Tää on niin vaikea aihe, että vieraan ominaisuudessa kirjoittelen.

 

---

 

En olisi uskonut, että tämä voi olla näin rankkaa.

 

Hei, minkä ikäinen sun lapsi nyt on? Kuulosti niin kovin, kovin tutulta. :( Mä luulin jo masennuksen selättäneeni (taas tällä kertaa), mutta nyt tilanne on taas mennyt ihan mahdottomaksi. Vauva on jo 7kk ja tuntuu, ettei tästä suosta pääse koskaan ikinä eroon. Aina se jostain hyökkää. Tuntuu, että mä oon ihan korjauskelvoton. :(

 

Kävin vauvan syntymän jälkeen 3-4kk juttelemassa mielenterveystoimistossa viikoittain, mutta ei siitä mitään apua ollut, nainen (sh) lässytti jotain turhaa ja samaa joka kerta, mitä kuuluu ja miten on menny. On mulla kavereita, joille selittää meidän arjesta! :angry: Sit se yritti tunkee mua väkisin jonnekin avo-osastolle vauvan kanssa. En haluu enää ottaa yhteyttä sinne, kun en saa siitä mitään, ja pelkään että ne laittaa mut väkisin jonnekin hoitoon tai suunnilleen huostaanottaa meidän lapsen. :( Lääkekuurinkin taas söin, mutta sekin tuntuu niin turhalta kun aina tää vaan tulee uudestaan, enkä haluais koko loppuelämääni olla lääkityksen alaisena. Tuntuu, et ainoo keino päästä tästä eteenpäin, olis päästä jonnekin kunnon psykiatrille selvittämään tän masennustaipumuksen syyt ihan pohjamutia myöten, mut ne maksaa ihan liikaa, eikä sellaiselle varmaan kunnallista kautta pääse ikinä.

 

Jos tahdot, vieras, niin laita privaa. (En viitsi ihan kaikkea tässä julkisesti tilittää.) Jaksamista!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kiitos Alya kirjoituksestasi, ymmärrät oikeasti mistä tässä on kyse. Vauva on kohta puolivuotias.

 

Kerran olen käynyt mtt:ssä keskustelemassa. Silloin oli aika laitettu sosiaalityöntekijälle (?!!) ja hän ei osannut auttaa ollenkaan. Tunsin, kuinka hän vähätteli asiaa ja kun kerroin, että haluan jatkaa imetystä (= en todellakaan tullut mitään lääkkeitä hakemaan) hän kehoitti menemään takaisin kotiin imettämään, jos se vaikka toisi tyydytystä. Ja muisti myös kertoa, että mitään onnellisuuspilleriä ei sitten ole olemassa. Tämä runsaan kymmenen minuutin keskustelun jälkeen, ihmisen kanssa, jota en ollut koskaan aiemmin tavannut. Onneksi tuolloin oli lääkäri huoneessaan ovi auki ja puhkesin itkemään kynnyksellä, vaihdoin muutaman sanan hänen kanssaan ja varattiin aika. Sitä odotellessa.

 

Tuo tapaaminen oli ihan absurdi. Nyt jo tuntuu, että sitä ei voinut tapahtua. Miten kukaan ammatti-ihminen voi sanoa noin toiselle, joka tulee synnytysmasennuksesta puhumaan?!! Minä vielä menin tapaamiseen avoimin mielin ja toiveena oli saada jotain helpotusta tilanteeseen. Jostain asiasta, varmaan siitä että kysyin miksi sosiaalityöntekijälle aika on laitettu, hän veti herneet nenään. Syvemmässä masennustilassa olevalle tuo olisi hyvin voinut olla se viimeinen tikki.

 

Tuota kunnon psykiatrille menoa olen kanssa miettinyt, raha vaan taitaa tulla esteeksi. Eikä meidän kylällä ole sellaista palvelua. Kaupunkiin on sen verran matkaa, että imetysväli ei oikein riitä käyntiin ja tietysti lapsenhoitokin pitäisi jotenkin sumplia.

 

Onko olemassa sellaista lääkettä, mitä voisi imettäessä käyttää? Ehkö jotain sellaista pitäisi harkita sittenkin. Periaatteessa arki sujuu, kun mies on tukena ja apuna, kiitos siitä hänelle. Pelkään, että hän väsyy tähän ja sitten ollaan pian tyhjän päällä. Onneksi on taas perjantai ja viikonloppuna voin vähän hengähtää miehen ollessa mukana päivärutiinien pyörittämisessä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Onko olemassa sellaista lääkettä, mitä voisi imettäessä käyttää?

 

Näin masennuslääkkeistä on kirjoittanut LL Tove Hertzberg Duodecim-lehdessä v. 2000:

 

"Kaikki psyykelääkkeet erittyvät ainakin jossain määrin rintamaitoon. Vauvasta mitatut debressiolääkemäärät ovat kuitenkin lähes kaikissa tapauksissa olleet häviävän pieniä. Toisaalta tiedot näiden lääkkeiden vaikutuksesta lapsen kehitykseen ovat luonnollisesti aina rajallisia. Luottamusta antaa kuitenkin se seikka, että jo nyt on käytettävissä seurantatietoa seitsemän vuoden ajalta, ja sen mukaan raskausaikana (jolloin altistus on paljon suurempi kuin imettäessä) fluoksetiinille tai trisyklisille debressiolääkkeille alttiina olleilla lapsilla ei ole ilmennyt mitään poikkeavaa älykkyysosamäärän, kielellisen kehityksen ja käyttäytymisen osalta. Tämä rauhoittava havainto on sopusoinnussa useilla eri eläimillä saatujen seurantatutkimusten kanssa. Imetys on monelle äidille tärkeä kokemus äiti-lapsisuhteen kehityksen kannalta. Nykytiedon valossa masennuslääkkeiden käyttö ei ole este imetykselle"

Edited by linnaeaborealis

Share this post


Link to post
Share on other sites

^^ Mä söin Cipralexiä ja imetin koko ajan, kun lääkärit MTT:ssa vakuuttivat, että on turvallista. :unsure:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Jos terveyskeskus tuntuu vaikealta paikalta hakea apua, niin muistakaa perheneuvolat. Ne on ilmaisia kunnan palveluja lapsiperheille. Usealla paikkakunnalla vielä pientenlasten perheet menevät jonojen ohi, joten apua voi saada pikaisesti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ottakaa ihmeessä selvää myös paikkakuntanne yksityisistä terapeuteista, esim. netin tai puhelinluettelon avulla. Heille voi lähettää vaikka sähköpostia ja kysyä ajoista ja hinnoista. Pk-seudulla yhden kerran hinta pyörii siinä kuudenkympin tienoilla, ja vaikka se kuulostaa paljolta, niin siihen kannattaa satsata jos suinkin mahdollista. Terapeutin luona ei tarvitse läheskään aina käydä vuosia, esim. 10 tai 20 kertaa voi riittää.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse masennuksen, kolmen vuoden terapian ja neljän vuoden lääkityksen läpikäyneenä sanoisin tuohon "mielialalääkkeet + imetys" -aiheeseen, että jos sen lääkkeen nappaa esim. kerran päivässä (vaikkapa aamulla), niin ei sitä lääkettä pitkin päivää siihen rintamaitoon taida erittyä. Näin sanoo ainakin minun maalaisjärkeni. Ja onhan se sitä paitsi parempi niin äidin jaksamisen kuin lapsenkin hyvinvoinnin kannalta, että äiti hakee apua ja/tai syö masennuslääkkeitä, vaikka sitten imetyksen kustannuksellakin. Siinä ei mitkään täys- tai osittaisimetykset enää auta, jos masentunut, itkuinen ja välinpitämätönkin äiti haavoittaa pienen ihmisen psyykeä...

 

Itselläni on ollut pitkin kevättä ja kesää masennusoireita, mutta ne eivät taida olla puhtaasti synnytyksen jälkeistä masennusta. Taustalla on vanhoja tekijöitä tämän uuden, väsyttävän ja stressaavan elämäntilanteen lisäksi. Itkuisuus ja jopa "tunteettomuus" (sitä katselee vauvoja pää tyhjänä ja on ihan muissa maailmoissa) ovat yleistyneet pikkuhiljaa. Viime aikoina olen alkanut saada myös kunnon raivareita melko pienistäkin asioista. Esim. eilen mies kaatoi vahingossa jääkaapista rintamaitoa sisältävän tuttipullon lattialle. Minä repesin ja sain myös vauvat itkemään säikähdyksestä... :( Olo on melko ristiriitainen, kun pääasiassa fiilikset ovat ihan hyvät ja jaksan vielä jotenkuten, mutta sitten nurkan takana kurkkii vanha peikko...

 

Ajattelin vielä raskausaikana, että kynnys hakea uudelleen apua olisi pieni. Nyt fiilikset ovat ihan toiset. En millään haluaisi enää mennä "ruikuttamaan" yhdellekään psykologille tai lääkärille (tai kenellekään muullekaan ammatti-ihmiselle). Myöskään lääkkeiden uudelleen aloittaminen ei houkuttele, vaikka aikaisemminkin söin hyvin pientä annosta päivässä. Aionkin katsoa vielä hetken, että miten tämä perhe-elämä lähtee rullaamaan syksyn tullen. Terveellisempi ruokavalio ja liikunta auttavat varmasti jo paljon sekä ihmisten ilmoille lähteminen (niin vauvojen kanssa kuin välillä yksinkin/miehen kanssa). Kunhan vauvat kasvavat, niin varmasti yöunienkin määrä lisääntyy ja väsymys hieman hellittää. Jos siitä huolimatta pysyn ennallani tai menen jopa huonompaan suuntaan, niin pakko on sitten mennä jonnekin juttelemaan tai aloittaa lääkitys uudelleen. En halua, että lapseni kärsivät, enkä halua myöskään itse kärsiä näistä "paska äiti" -fiiliksistä.

 

Toivotan kovasti voimia teille kaikille, jotka kamppailette masennuksen mustan mörön kanssa. Tiedän, että se on katala, upottava suo, johon uppoaa huomaamattaan ja helposti syvälle. Ihan kuin masennus oikein houkuttelisi masentumaan lisää ja lisää ja lisää... Hakekaa apua heti, kun tuntuu siltä, ettette enää jaksa ja "jotain tarttis tehrä"!

 

Voimia ja aurinkoisempia päiviä! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

No niin, ollaan vissiin saavutettu seuraava vaihe masennuksen polulla: unettomuus. Uni ei tule, tai jos sattumalta tulee, herään pienimpäänkin ääneen. Sellaisessa omituisessa univalvetilassa mennään kahteen, kolmeen ja sitten nukuttaan syöttöjen välissä aamuun mennessä nelisen tuntia. Päivällä en saa unta, kun kokoajan pitää olla valmiudessa päikkäreiden aikaan. Päätä särkee ja Buranaa kuluu.

 

Psykologin jutuille pääsin ja ehkä puhuminenkin auttaa, kunhan on muutaman kerran päässyt juttelemaan. Lääkärille tulee vielä aika, jos sitä lääkitystä sittenkin kokeiltaisiin.

 

Tällä hetkellä eniten harmittaa se, että koko vauva-aika menee ihan "hukkaan", kun olen tällainen. Hyviäkin hetkiä on, mutta huonojen hetkien tullessa niillä ei ole mitään merkitystä. Kaikki hyvä pyyhkiytyy pois. En vaan jaksa olla iloinen tai onnellinen.

 

Yön pimeinä tunteina valvominen on kamalaa, varsinkin kun tietää, että päivällä ei pysty nukkumaan. Muutaman yön viikossa saan nukahdettua normaalisti, mutta yösyötöt ovat lisääntyneet (puurosta huolimatta), joten herätyksiä on jatkuvasti. Entistä elämää on kova ikävä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla oli masennuksen ainekset kasassa jo ennen, kuin tyttö syntyi, mutta koliikki ja epävarmuus suhteesta räjäytti potin.

 

Mä ihan oikeasti vihasin lastani ja olisin ollut välillä valmis antamaan tytön pois. Kyselin väeltä, että miksi helvetissä kukaan lisääntyy ja kehtaa vielä valehdella, että se on palkitsevaa?!

 

Mä elin sumussa, en lopulta uskaltanut edes ajaa autoa, kun meinasin parikertaa ajaa ihmisen ylitse.

Lista jonka annoin neuvolalääkärille oli mahdoton: Mä en tunne lastani, enkä muista aina edes hänen nimeään. Mä käännän mielummin yöllä selkäni kun lohduttaisin häntä tai ottaisin tytön tissille.

Mä en muista asioita. Vaipat löytyvät pakastimesta ja täys ruokakassi on roskiksena.

Mulla on kummallisia tuntemuksia, saatan olla yhtäkkiä, kuin lapsi jouluaamuna, mulla on ihan aito joulutunnelma, väkerrän pipareita ja mietin lahjoja.

Autolla ajaessa unohdan minne olen menossa, enkä osaa tulla esim. liikenneympyrästä pois.

En tunne ihmisiä, välillä mä katsoin miestäni ja mietin, että kuka tuo on ja miksi se kantaa mun lastani.

Pää saattaa olla yhtäkkiä todella kipeä. Niin kipeä että mä kirjaimellisesti hakkaan päätäni seinään, että saisin kivun tuntumaan hallittavammalta tai vain makaan jossakin halvaantuneena.

Mä puhuin ihan sekavia. Lauseissa ei ollut mitään tolkkua ja mä saatoin käydä keskustelua itsekseni, vaikka mieheni olisi pitänyt antaa vastaukset.

 

Kun neurologisista tutkimuksista ei löytynyt mitään mulle annettiin diagnoosiksi migreeni (just joo) ja lykättiin psykologille. Sielä muhun iski epävarmuus siitä, etten uskalla puhua mitään, koska multahan viedään kohta laps!!

 

 

3kk meni ja olo rupes helpottamaan samaantahtiin, kun 10h päivässä kestänt koliikki huuto loppui ja välit mieheeni parani.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä ajattelen, että synnytyksen jälkeinen masennus on osa sitä vanhemmuutta. Siis jos se nyt sattuu iskemään. Mä en ole kovinkaan masentuneisuuteen taipuvainen ihminen, mutta voisin hyvin kuvitella, että sairastuisin tähän juuri synnytyksen jälkeen, koska mä en koe lasta millään tavalla välttämättömäksi osaksi elämääni. Mä haluan lapsen, koska musta tuntuu, että olisi aika hyvä vaihtoehto jatkaa elämää siihen suuntaan. Mulla ei siis ole minkäänlaista vauvakuumetta eikä varmaan ikinä tulekaan (mahdollisesti ehkä raskaana ollessa).

 

Voi olla, että kun lapsi syntyy, en koekaan sitä omakseni ja haluaisin palauttaa sen. Voi olla, että jatkuva väsymys tekisi musta inhottavan ihmisen, joka kiukkuaa kokoajan kaikesta. En tiedä. En ole tätä vielä kokenut. Mutta mä suhtaudun tähän niin kuin kaikkeen muuhunkin. Se olisi sitten osa mun vanhemmuuttani ja sen kanssa tehtäisiin kaikki mihin pystytään. Mä sanoisin jo heti synnärillä miehelleni, että mä en tunne mitään, auta mua. Mä puhuisin äidilleni, anopilleni, ystävilleni, netissä rakkaille naikkareille ja mahdollisesti myös neuvolan tädeille. Mä myös pyytäisin äitini apuun: "Tuletko mun luo. Asutko meillä ekat viikot. Mä en pysty tähän yksin." Äiti auttaisi varmasti.

 

Mun mielestä siinä ei ole mitään häpeää, ettei kestäkään omaa äitiyttään. Kaikkia ihmisiä ei ole rakennettu samalla tavalla eikä kaikki naiset varmasti koe sitä äitiyden luonnollista hormoonihuurua, jossa kaikki osaa käsitellä vauvaa niin kuin pitää jne.

 

Mä olen aika varma, että olen ekat kuukaudet ihan pihalla. "Mitä tälle nyt pitäisi tehdä?" Mä en ole ikinä edes hoitanut lapsia. Mä en tiedä lapsista yhtään mitään. Mä en edes yleisesti pidä lapsista. Mä pidän vain muutamista lapsista. Muut on sitten etäisesti söpöjä tai ihan kamalia.

 

Mä aion paeta niitä päällekaatuvia seiniä. En jää yksin kotiin itkemään. Mä aion myöntää, että olen huono äiti, jos huono äitiys tarkoittaa sitä, etten jaksa. Musta se ei kuitenkaan ole huonoa äitiyttä. Se on totutteluvaihe, molemmille tai kaikille.

 

*halaa kaikkia* Miksi me ihmiset aina yritämme olla enemmän kuin pystymme olemaan?

Edited by Rebekkamaria

Share this post


Link to post
Share on other sites

Rebekkamaria kirjoittaa taas (niinkuin yleensäkin) asiaa.

 

Mun on pitänyt kirjoittaa tänne kovin monta kertaa aikaisemmin mutta tuon ikiliikkujan kanssa ei ole oikein koskaan aikaa kirjoittaa ajan ja ajatuksen kanssa.

 

Tabulle haluaisin sanoa että sun ajatukset ja vaiheet kuulostavat kovin tutuilta. Meillä poika on vieläkin (nyt 11kk vanha) kovin huono nukkumaan. Kun hän oli 3 kk vanha koin oman pohjakosketuksen unettomuuteni kanssa. Ensiksi hän ei pariin viikkoon nukkunut kuin puolen tunnin pätkissä jos sitäkään ja sitten kun hän alkoi nukkua vähän pidempiä pätkiä olin itse jo niin kierroksilla että makasin valveilla ja kuuntelin kun oma sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa.

 

Meillä tuohon unettomuuteen auttoi se että pistin miesparan sohvalle ja opettelin nukkumaan samalla kun poika lupsutteli rinnalla. Ja muuhun masennukseen sitten auttoikin vain aika.

 

Olin siis ensimmäiset puoli vuotta ihan poissa pelistä. Vauvan hoidosta ja ruokkimisesta selvisin mutta en juuri muusta. Keväällä ensimmäisen kerran aloin kokea olevani elossa ja siihen syssyyn tulikin meidän perheen flunssakierre joka vetäisi mielen mustaksi pariksi kuukaudeksi. Siitä sitten selvittiin kesän aikana ja nyt vasta viimeiset pari kuukautta olen tuntenut olevani ihan oikeasti onnellinen.

 

Tämä masennusaika on ollut aikamoista tarpomista mutta myöskin kovin puhdistava kokemus. Olen sitä mieltä että iso osa tuosta masennuksesta johtui siitä että sitä ei vaan antanut itselleen lupaa niihin negatiivisiin tunteisiin. Tappelin siis lievää alakuloisuutta vastaan sillä seurauksella että petyin vaan enemmän siihen ettei minusta koko aikaa tuntunut niin kivalta. Kun jostain ihme syystä meillä tuntuu olevan se käsitys että koko ajan pitäisi tuntua niin kamalan kivalta.

 

En missään nimessä väitä että vauva-ajan kuuluu olla vaikeaa ja kurjaa mutta itselleen sen ajan voi tehdä paljon helpommaksi kun hyväksyy sen että päivässä on aika paljon niitä hetkiä kun kaikki tuntuu vaikealta eikä siinä ole mitään pahaa. Ainakin minulle äitiys oli aluksi paljon kyyneileitä ja kamala määrä epävarmuutta. Mutta nyt se on jo suhteessa paljon enemmän sitä tunnetta että hei, tämähän on sitä elämää parhaimmillaan.

 

Se ilo tulee ajan kanssa ihan varmasti. Myös teille. En osaa oikein muuta sanoa.

 

Ps. Tabulle vielä sen verran että ei se vauva-aika mihinkään hukkaan mene. Sä elät sitä koko ajan. Se on juuri tuota tarpomista mutta kohta sä huomaat että ne hyvät hetket lisääntyy ja niistä saa aina vaan paremmin kiinni. Mä lupaan sen sulle. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mua kans ahdistaa ja mietityttää, että minkä ikäiseksi mun lapsi ehtii, ennenkuin mä alan oikeasti iloitsemaan siitä ja tunnen sen oikean, aidon rakkauden tunteen, jota äidit lapsiaan kohtaan tuntee? Mitä mä voin lapselleni kertoa sen vauva-ajasta joskus? Että olit vuoden, ennenkuin äiti lakkasi joka päivä toivomasta, ettet olisikaan syntynyt? :(

 

Mä vihaan tätä paskaa masennuspeikkoa, joka vie kaiken hyvän mun elämästä. Tai ei kaikkea hyvää, vaan kyvyn nauttia siitä. :angry: :angry:

 

Mies toivoo jo toista lasta, ja pelkää, etten mä sellaista enää haluakaan, vaikka aina puhuttiin kahdesta tai kolmesta. Mutta mä en vaan uskalla. Miten mä voisin vielä toivoa lisää lapsia elämään tän jatkuvan mustan varjon alla. Eikä niilläkään lapsilla varmaan kovin hyvät ennusteet ole oman mielenterveytensä suhteen tulevaisuudessa. :( Sydän karrella luen uusimpia tutkimuksia äitien masennuksen, itsetunnon jne vaikutuksista lapseen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pikaisesti nukutuspuuhien lomassa...

 

Alya: Kirjoitit että olet syönyt kuureja. Eikö lääkkeitä suositella syömään puoli vuotta olon helpottamisen jälkeen ettei "tila" uusi?

Edited by suskin

Share this post


Link to post
Share on other sites

suskin: Joo, siis söin kyllä monta kuukautta, ja olet ihan oikeassa. Tiedä sit, oisko munkin vaan pitänyt syödä vielä pidempään. Jotenkin vaan halusin mahdollisimman pian eroon lääkkeistä. :unsure:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now